Monissa maalauksissani pöllöt tuijottavat kohti. Se johtuu siitä, etä yleensä aina, kun olen nähnyt pöllön, se on tuijottanut valmiiksi takaisin. Se on siis nähnyt minut jo paljon aikaisemmin.  Muutaman kerran olen päässyt näkemään nukkuvan pöllön. Parhaiten muistan Utössä katajikossa syksyllä nukkuneen helmipöllön. Se oli lämpimässä valossa helmikoristeisen näköinen ja jotenkin sadunomaisen vaaleanpunainen. Se oli työntänyt nokkansa osittain siiven alle ja piti silmiä kiinni, mutta varmaankin kuunteli meitä lähistöllä olijoita. Viime pöllönäyttelyn aikaan mietin sitä, miten pöllöt vaikuttavat taulujen ostajiin pitemmän päälle. Tuntuukohan pöllön mykkä tuijotus joskus oudolta hämärässä asunnossa?
Miten tuoda näkyviin se, että joku on paljolti pelkkää ilmaa höyhenten sisällä? Siihen vähän luurankoa, nokkaa, kynsiä. Ja minkälainen on pöllöjen aistien maailma? Miten ne yössä hahmottavat saaliinsa ääninä, miten äänet piirtävät yöhön niiden reviirien rajat, miten pimeässä värittömässä metsässä näkyvät valonkajossa ääriviivat. Minkälaisina välähdyksinä näkökentän laidoilla saalistajien liikkeet? Ja voiko maalaukseen saada näkyväksi muita aisteja kuin näköön liittyviä? Tietenkin voi. Mutta hankalaa se on.
Olin aikanaan koululaisena kahden viikon taidekesäkurssilla kansanopistossa. Kurssi oli mahtavan hieno, ja opettaja innostavan vaativa. Muistan paljon opettajan tarinoita niiltä viikoilta. Eräs oli sellainen jossa hän oli opiskelijana yrittänyt saada erityisen valokuvantarkasti tehtyä maalaustaan valmiiksi. Opettaja oli käynyt katsomassa työtä vähän väliä eikä vaan ollut vielä valmis. Hän oli yrittänyt saada mallin muodot tarkasti paikalleen, hän oli laittanut valot ja varjot, ja heittovarjotkin paikoilleen. Oli hakenut kehon muodon pyöreyttä ja mitä kaikkea olikaan. Ei vieläkään ihan valmis. Lopulta oli nuorella taideopiskelijalla mennyt hermo, ja hän oli vetänyt palettiveitsellä rosoista viivaa yli maalauksen. No nyt, oli opettaja sanonut, nyt se on parempi. Tarinan opetus oli muistaakseni siinä että tarkkuuden lisääntyessä kuvaan tuli huomaamatta lisää jäykkyyttä, ja jotain aiheesta, kuvattavan “hengestä” hävisi sitä mukaa. Ja särkyneiden ääriviivojen myötä sille tuli enemmän tilaa päästä esiin. Monissa luontomaalareiden töissä, omani mukaanlukien, on mielestäni tätä samaa ongelmaa. Kuva saattaakin menettää voimaansa, kun siihen lisätään kaikenlaisia yksityiskohtia etualalle ja taustaan. On taito osata jättää asioita pois, päättää mikä on tärkeää ja mikä ei, milloin työ on hyvällä tavalla kesken. Milloin se kertoo pelkistetysti sen, mikä on taulun “aihe”, tai mikä on maalaajasta tärkeää tmv. Monesti hienojen luontomaalareiden työskentelyä katsoessa viimeistä edellinen tai paljon aiempi vaihe on kiinnostavampi kuin lopputulos.
Olen maalaillut kevään mittaan pöllöjä Liminganlahden näyttelyyn. Tänään avautuneessa näyttelyssä on esillä 39 pöllöaiheista akvarellia. Maalaan yleensä useampia töitä samanaikaisesti. Pyörittelen maalauksia edestakaisin, siirrän syrjään ja palaan niihin uudestaan. Tälläkin kertaa yritin pitkään maalata esim maalausta, jossa viirupöllö lentää laakson ja laaksossa olevan surullisen näköisen vajan yli. Jossain vaiheessa tausta meni tukkoon enkä saanut sitä avattua enää. Yritin tummentaa lisää, yritin vaalentaa pöllöä, yritin pienentää työtä. Lopulta oli pakko luovuttaa. Toisessa pilalle menneessä maalauksessa oli kolme pöllönpoikasta tähtitaivaan alla. Olin mielessäni ajatellut haluavani maalata sellaisen työn, koska usein mietin sitä, miltä pöllönpoikasista tuntuu tähtikirkkaassa yössä. Jostain syystä maalaus ei kuitenkaan onnistunut. Edelleen näen selvästi mielessäni vaakasuoran pitkän siniharmaan maalauksen, jossa kolme tai neljä pallomaista lämpimän oloista lehtopöllön poikasta kököttää eri suuntiin katsellen ikuisen tähtitaivaan alla.  Ehkä se onnistuu vielä joskus. Mulle tuntuu usein käyvän niin että liian valmiiksi mietitty teos ei onnistukaan, ja parhaimmillaan sattumalta mukaan tulleet kohdat tuovat jotain  uutta maalaukseen ja tekevät siitä paremman. Tiedän kyllä että toiset maalarit ovat hyvin erilaisia tässä suhteessa. Jotkut aloittavat hyvin vähäisellä alkusuunnittelulla, ettei maalauksesta tule “jäykkää”, ja ajattelu tapahtuu samalla kun kuva syntyy. Toiset taas tekevät paljonkin luonnoksia etukäteen ennen kuin ryhtyvät varsinaisen hommaan. Akvarellitekniikka on armottomampi virheiden paikkailun kannalta kuin öljytekniikka.
Toukokuun alussa avautuu Liminganlahden luontokeskuksessa pöllöakvarellinäyttelyni Pöllöjä ja pöllö- öitä. Se on avoinna kesäkuun loppuun asti. Tervetuloa!
Pari viikon näyttelyaika kului vauhdilla. Kiitokset kaikille näyttelyssä käyneille. Hyvin meni, oli hauska tavata tuttuja ja tuntemattomia, kuulla ajatuksia luonnosta. Myin hämmästyttävät 30 maalausta, jotka ovat nyt eri kotien seinillä välittämässä saaristotunnelmia.
Uusi tuore vuosi ja hienoja ensimmäisiä päiviä. Vuosi vaihtui Mäntyharjulla, jossa Kallavesi ujelsi, paukkui ja ryskyi jäätyessään. Lunta ei ollut aluksi ollenkaan ja jääkansi oli läpinäkyvä kuin lasi. Oli ihmeellistä seistä sen päällä ja katsella kiviä veden alla. Luistelimme jäällä rannan tuntumassa ja pelasimme lätkää. Illalla jännitimme nuorten MM- kisoja. Tänään Lauttasaaressa meri höyrysi keltaisena jäätyessään.
Sain tilauksen maalauksesta asunnon parvekkeelle vievien ovien yläpalkkiin. Päädyimme öljyvärimaalaukseen, koska akvarellien lasi saattaisi tuntua turhan jännittävältä pään yläpuolella. Aihe oli muuten vapaa. Mietin maalauksen paikkaa ja tilaajia. Halusin maalata jotain iloa, valoa ja voimaa tuovaa. Ensimmäinen ajatukseni oli jatkaa luontoa sisälle ja maalata ulkopuolella näkyviä vaahteroita ja kaupunkilintuja. Sitten päädyin maalaamaan kuikkia, joita olemme seuranneet vuosien mittaan Mäntyharjun maisemissa.  Tässä kaikki ehdotukseni. Yksi näistä oli tilaajille selvästi yli muiden ja onneksi mieleinen. Sunnuntaina pääsen kylään näkemään miltä työ näyttää oikealla paikallaan!
Ihanat avajaiset takana, kiitos kaikille että tulitte ja olitte paikalla!  Nyt näyttely on  esillä Akvart- galleriassa Töölössä osoitteessa Humalistonkatu 1. Kuvia teoksista löytyy esim Akvartin facebook- sivuilta ja täältä omilta nettisivuiltani näyttelyt- kohdasta lähipäivinä kun saan työt kuvattua.
Näyttely “Kuulin allien laulavan” on auki 22.12. asti. Siihen mennessä on myös toivottavasti valmiina maalaus tuhannesta meduusasta rantavedessä. Teen sitä näyttelyn aikana molempina sunnuntaina (13.12. ja 20.12.) klo 14-16.  Varmaan joudun kyllä maalaamaan muulloinkin, että saan ne tuhat tehtyä! Luin aikanaan Kurt Vonnegutin kirjaa Siniparta, jossa taiteilija maalaa ladossa vuosien ajan aivan kohtuutonta määrää sotilaita ja yksityiskohtia sotatantereelta aivan hillittömän kokoiseen maalaukseen. Ajattelin silloin että olisi hauska kokeilla samaa haahkoilla. Olisi jännä nähdä minkälainen kokonaisuus syntyisi esim 10 000 haahkasta. Tänä syksynä Utön saarella katselin kuitenkin erityisesti meduusoja, joita kertyi sopiviin kohtiin rantaveteen valtaviksi massoiksi. Päädyin aloittamaan tämän kokeiluni meduusoista. Mietin että voisi olla hauska seurata sitä, miten meduusamaalaus etenee. Tuleeko teokseen lisääntyvien meduusojen myötä lisää tilan tuntua, vai meneekö puuroksi?
