Hieno rupikonnailta. Makasimme maassa ilta-auringossa ja teimme juttua ohitsemme kutulammelle vaeltavista konnista. Eräs konnakoiras tarrasi yllättäen kiinni sormeeni. Ote oli tuikka ja katse määrätietoinen. Siinä se pötkötti eikä irrottanut otetta millään. Kesti jonkin aikaa ennenkuin se tajusi, etten olekaan sen unelmien jättiläisnaaras, ja lähti odottelemaan rantaan sitä oikeaa. Sen vaan sanon että rupikonnat on upeita.
Konnien meno jatkuu vielä pimeässäkin.
Kirjasin pari päivää sitten ajatuksiani Vuohijärven maalauksista ja lähetin ne näyttelyyn. Hyvä maalaus toimii itsenäisesti eikä tarvitse selityksiä, mutta toisinaan on kiinnostavaa kuulla, mitä taiteilija on teoksia tehdessään ajatellut. Tässä näitä ajatuksia. Liitin oheen myös joitain kuvia maalauksistani. Ne on kuvattu ripustustilanteessa, joten kuvien laatu ei ole näissä kovin hyvä, värit eivät ole ihan oikeat, näkyy heijastuksia lampuista yms.
Näyttely on siis nyt jo ripustettu, ja esillä ryhmille tilauksesta. Se on varsinaisesti avoinna koko ensi kesänä 3.6.- 27.8. joka päivä klo 11-18. Esillä on Markus Varesvuon lintuvalokuvia, Jussi Mäntysen eläinveistoksia ja näitä mun maalauksia.
VUOHIJÄRVEN MAALAUKSET
MINNA PYYKKÖ
Vuohijärven maalaukseni kuvaavat lähialueen luontoa, ja siellä kokemiani hienoja hetkiä ja kohtaamiani eläimiä.
MÄYRIEN METSÄ
Mäyrien metsä- maalauksen lähtökohtana on ollut viime kesän retki hienolle Kyöpelinvuoren metsäalueelle Mäntyharjulla. Kävimme siellä päiväretkellä ja täysin yllättäen näimme metsässä kaksi märkää mäyrää, jotka tonkivat maata niin touhuissaan, että eivät huomanneet meitä ennen kuin olimme aivan lähellä.
Olen muutenkin halunnut maalata metsää, nimenomaan vanhaa luonnontilaista metsää, joiden määrä on Suomessa vähentynyt melko lyhyessä ajassa murto-osaan entisestä. Haluaisin maalata metsää, joka on kuin jalokivi ja hehkuu sisäistä valoa. Metsämaalaus voi kenties parhaimmillaan viedä metsän arvostusta eteenpäin ja muistuttaa metsien merkityksestä. Monelle suomalaiselle metsät ovat edelleen valtavan tärkeitä. Ei ole ihme, että taiteilijat ovat maalanneet luontoa ja metsiä vuosisatojen ajan ja ihmiset ovat halunneet niitä seinilleen. Metsää maalatessani olen ajatellut usein myös ukkiani ja isääni tekemässä pitkiä samoiluja metsiin. Ukkini liikkui metsässä paljain jaloin.
TUMMALLA JOELLA
Kalevalassa luonto on voimakkaasti läsnä, ja linnuilla on Kalevalassa erityisasema. Kotka, joutsen ja sotka ovat olennainen osa Kalevalan tarua. Kalevalan linnut ovat kohtalotovereita, ne kulkevat Kalevalan ihmisten rinnalla niin lähellä, että aina ei ole selvää, mikä on ihmistä ja mikä lintua. Kalevalan lintuihin tuntuu liittyvän paljon ihmettelyä elämän mysteerin edessä. Ne ovat läsnä syntymän hetkellä ja kuoleman porteilla Tuonelan virralla. Kalevala soi linnun äänin.
RUPIKONNAT
Olen viime aikoina maalannut paljon rupikonnia. Ne kiehtovat minua. Konnat elävät elämäänsä kahden maailman, veden ja maan, välillä. Ne ovat samaan aikaan hellyttäviä ja outoja. Erityisesti vanhat, hitaasti kävelevät rupikonnat ovat uljaita ilmestyksiä. Rupikonnan katse tuntuu jollain tavalla iki-aikaiselta, jonkinlaiselta menneisyyden katseelta. Konnien liikkeitä tuntuvat ohjaavan omien päätösten lisäksi menneiden sukupolvien ”viisaus”, selän takana kuiskivat esi-isät.
LUMIMAISEMAT
Kävin talvella retkellä Mäntyharjulla Kallaveden Keisarinlähteellä ja sen vieressä virtaavalla purolla. Oli tyyni, harmaa päivä, puut paksun lumen peitossa ja rungot huurteessa. Lumoava talvimaisema oli täynnä pieniä hienoja lumisia yksityiskohtia. Puro virtasi jääkuoren alla ja kaikui jääseinämistä. Sen ääni oli erilainen kuin kesällä. Veden virtaus näkyi siellä täällä mustina aukkoina jääkannen pinnalla. Muuten oli aivan taianomaisen hiljaista.
KUIKKA
Vuohijärven ja Mäntyharjun maisemaan kuuluu kuikka. Näen sen mielessäni uimassa metsän heijastuksessa. On ilta, ja laskeva aurinko värittää maiseman ja heijastuksen kullankeltaisiksi.
Kuikka on suomalaisten rakastama lintu. Eikä ihme. Se on upea. Itse asiassa kuikka on myös aika erikoisen näköinen lintu. Lintu on kauempaa katsoessa niin tumma, että järvellä uidessa sen hahmo näyttää välillä melkein reiältä vedessä.
Kuikasta näkee, että se on vanha laji. Kuikkalinnut ovat ilmeisesti eräitä kaikkein vanhimpia lintuja maailmassa – varhaisimmat fossiilit ovat yli 40 miljoonaa vuotta vanhoja. Kuikka on ollut myös luultavasti ensimmäisiä lintuja, jotka saapuivat Suomeen viimeisen jääkauden jälkeen yli 10 000 vuotta sitten. Kun jään reuna vetäytyi, arktiset kuikat saapuivat vapautuviin vesiin etsimään kalansaaliita. Kuikkien taianomainen ääni on lumonnut kuulijoita ja niiden ihmeellinen sukellustaito on tehnyt vaikutelman siitä, että ne ovat kuolemattomia, ehkä veden haltijoita tai taikalintuja. Vanhoista paikannimistä Savossa ja Pohjois-Karjalassa löytyy toisinaan kuikka -sanoja. Sen on täytynyt tuntua vahvasti sydänalassa kun kuikat ovat keväällä saapuneet taas järvelle pitkän talven jälkeen.
PÖLLÖT
Olen maalannut pöllöjä jo vuosia. Pöllöt ovat salaperäisiä. Ne liikkuvat lähinnä öisin ja niiden lento on äänetöntä. Ne voivat kääntää päätään hassusti ympäri ja pöllöt kuulevat myyrät jopa hangen alta. Pöllöt ovat vahvoja saalistajia, ja kuitenkin paljolti pelkkää ilmaa höyhenten sisällä. Pöllöissä on samaan aikaan jotain juhlavaa, totista ja hassua. Pöllönpoikaset ovat hellyttäviä, vaikka voivat näyttää myös menninkäisiltä, peikoilta tai jopa vanhoilta äreiltä ukoilta.
Pöllön naama on toisaalta ihmismäisen näköinen. Silmät katsovat suoraan eteenpäin ja pää on tutun pyöreä. Pöllön silmiin tuijottaessani huomaan välillä yrittäväni löytää niistä jotain inhimillistä: kiukkua, pelkoa, uteliaisuutta. Usein tuntuu kuitenkin siltä kuin tuijottaisi johonkin pohjattoman syvään pimeään yöhön tai valppaan naamion silmiin.
Pöllöjen suvun tarina on pitkä – ilmeisesti lähes 65 miljoonaa vuotta. On ihmeellistä ajatella sitä pitkää evoluution kaarta ja kaikkia niitä esi-isiä, jotka ovat tuoneet lajit tähän päivään. Pöllöjen esi-isien lukemattomat oikeat valinnat ovat johdattaneet yksilöt tähän päivään – elämään näitä arvokkaita ohikiitäviä hetkiä.
Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni eräs hetki tässä lähistöllä, jolloin pääsin näkemään lapinpöllöemon ja poikasen metsässä. Poikanen vetäytyi kapeaksi puikulaksi puun oksalla ja tuijotteli kiukkuisen, mutta vähän hölmistyneen ukkelin katsein meitä puun alle osuneita. Emo totesi viereisessä puussa meidät varsin harmittomiksi tapauksiksi.
Terhakka varpuspöllöpoikue äitini mökin pihapiirissä jäi myös mieleen vahvasti. Tuntui hassulta katsella tuttujen puiden oksilla topakasti tuijottelevia keltaisia silmiä ja kutistetun oloisia pikkupöllöjä. 
PIKKULAATIKOT/ kuikat ja pöllöt
Näihin laatikoihin olen pyrkinyt tallentamaan muistikuvia hienoista hetkistä metsässä ja järven rannalla. Sama tuttu maisema näyttää erilaiselta aamuvalossa, sumussa, kesäyön hämäryydessä. Kuikat ja pöllönpoikaset ovat eräänlaisia kanssakulkijoita näissä hetkissä. Ajattelen, että laatikoissa maalaukset ovat kuin pieniä muistoja ja maailmoja, joihin voi sukeltaa mielessään hetkeksi arjen keskellä niin kuin onnelliseen uneen.
Tänään lähetetään Ulos luontoon kevätseurannan toinen osa- keltainen on kevään muotiväri TV1:llä klo 18.15. Saattaa tietenkin olla että kaikki suomalaiset eivät kokoonnu telkkarin ääreen ohjelmaa katsomaan, vaan esim Mantan lakitus ja muu vappujuhlinta menevät television katselun ohitse tänä iltana. Tai sitten ei. Voihan vapun juhlinnan aloittaa hyvin keltaisella puolituntisella :)
Jaksoa oli hyvin hauska tehdä. Kukkia ja pölyttäjiä oli vähänlaisesti näkyvissä, koska kevät on ollut näin kylmä, mutta puhetta riitti silti. Hyvät asiantuntijat ja hauska fiilis.
Ohessa pari kuvaa kuvauksista, ja alla joitain kuvia ensimmäisen jakson kuvauksista. Silloin puhuttiin linnunlaulusta. Kuvaukset aloitettiin aamulla jo klo 5 maissa, jolloin rastaat ja punarinnat lauloivat hämärässä. Joku oli kuullut lehtopöllönkin hetkeä aiemmin. Järvi on vielä jäässä, ja soinen ranta ratisi jäisenä askelten alla.
Tässä samalla jälkikäteen Pääsiäistunnelmia Utön saarelta. Seurailin monena aamuna rantakäärmeiden uskaltautumista ulkoilmaan talviluolasta. Otin paikalle jopa tuolin ja vaikka tuolin haku hetkeksi saikin ne luikertelemaan takaisin koloonsa, niin muutamassa minuutissa ensimmäiset uteliaat tulivat taas jo esille. Rantakäärmeet näyttävät erityisen hauskoilta siinä vaiheessa kun ovat vasta uskaltautumassa ulos kolostaan, pelkkää kohollaan oleva pää näkyy kolon suuaukossa, katse näyttää valppaalta, kieli haroo haistellen ulkoilman tuulia. Mietin jossain vaiheessa sitäkin, miten jännittävää olisi olla käärmetutkija ja seurata yksilöllisesti käärmeiden kevättä tästä hetkestä eteenpäin.
Lintuja saaressa oli vähän, ja oli kylmää. Luntakin satoi jossain vaiheessa. Pääsimme seuraamaan morsiamme toiveesta ihan ulkopuolisina Utön majakassa pidettyjä häitä, kävimme koululla kirpputorilla ja myyjäisissä, kuvasimme käärmeitä ja kaloja, istuimme iltaa, lapset pelasivat futista hämärän asti. Oli taas haikeata lähteä mantereelle niinkuin aina. Kuvassa kännykällä kuvattuna komea musta kyy.
Olin lepakkotutkija Eeva- Maria Kyheröisen matkassa perjantai- iltana etsimässä lepakoita. Viritimme harpun ja seireenin veden äärelle ja yritimme detektorilla kuullostella hämärtyvässä yössä lepakoiden ääniä. Melko pian selvisi että yö oli aivan liian kylmä, hyönteisiä ei ollut liikkeellä eikä myöskään lepakoita. Lämmin päivä oli lisännyt toiveita lepakkoretken onnistumisesta, mutta kun hämärtyi niin ilma kylmeni reippaasti. Yö oli tähtikirkas, kuun sirppi hienon ohut, ja virtaava vesi hämärässä taianomaisen näköinen. Yhdentoista aikaan luovutimme ja laitoimme kamppeet kasaan. Siinä vaiheessa oli jo niin kylmä että hengitys höyrysi ja harpun metalliset osat tuntuivat jäisiltä, kun niitä piti vääntää irti toisistaan paljain käsin. Tajusin myös sen, että kun ensi viikonloppuna olemme tekemässä aamuöistä radiolähetystä ulkoa Lohjalta, niin kannattaa todella laittaa paljon päälle. Lepakkoprojekti jatkuu lähipäivinä säistä riippuen. Ulos luontoon kevätseurannan kolmannen jakson aiheena ovat lepakot, mutta saa nähdä lähtevätkö ne näin kylmänä keväänä liikkeelle ajoissa.
Viikin sammakoiden mielestä on jo kevät!
Tai itse asiassa se oli jo. Tällä hetkellä kymmenien, satojen sammakoiden kutukarkelot ovat siinä ojassa jo tältä keväältä päättyneet, ja ojan mutka on täynnä sammakonkutua. Nämä kuvat on otettu viime viikolla. Kävin paikalla uudestaan toissapäivänä, ja silloin tosiaan hämmästyksekseni sammakot olivat jo poistunet paikalta. Olen viime päivinä pohtinut sitä, miten ihmeessä ne oikein voivat tällaisina kylminä keväinä tajuta, milloin on oikea aika lähteä liikkeelle. Mikä on se merkki, josta ne tietävät että nyt jäät ovat sulaneet ja nyt siellä ovat jo toisetkin kaverit paikalla. Miten se on mahdollista?
Retkipäivään osui myös hienoja nisäkäshavaintoja: kolme hyvin luottavaista hirveä jotka jäivät muutaman kymmenen metrin päähän metsän reunaan ruokailemaan, eivätkä välittäneet autossa istujista mitään. Auto toimii toisinaan hyvänä piilokojuna. Myöhemmin vastaan osui myös kolme valkohäntäkaurista. Kaikki olivat niin lähellä että tallentuivat jopa kännykkäkameraani. Hieno retkipäivä.
Kävin taas metsäretkellä hienossa metsässä. Tällaisena päivänä oli mukava hylätä nettiyhteydet muutamaksi tunniksi ja keskittyä seuraamaan metsän kevättä: terhakkaa peukaloista, puukiipijöitä, palokärkiä, hippiäisiä. Liito- oravan kakkaakin löytyi tällä kertaa.
Maalasin joitain vuosia sitten kevättunnelmia Utön saarelta vesiväreillä, kun se oli silloin kätevintä. Suhtauduin itse silloin muistaakseni hyvin kriittisesti maalauksiini. Nyt ne näyttävätkin aika raikkailta ja paljon paremmilta kuin silloin muistin. Hauskaa että joskus käy näinkin päin. Yritän tänäkin keväänä tavoittaa vesiväritöihini kevään voimaa ja herkkyyttä, sumuaamuja ja kosteutta. Vuohijärven näyttely on jo ripustettu, työt paikallaan, mutta voin viedä silti kevään akvarelleja takahuoneeseen myyntiin, jos saan jotain hienoa aikaiseksi. Sitä kohti :)
Kävin tänään professori Antero Järvisen kanssa Haukilahden rannassa Espoossa alliretkellä. Seisoskelimme lähes tyhjällä uimarannalla tihkusateessa -muutama uimari kävi meressä kastautumassa siinä keskustelumme aikana ja yksi kalastaja näkyi kauempana rannalla. Katselimme kaukoputkella vihreänharmaalla merellä aallokossa uivia alleja, jotka olivat jo keväisissä juhla-asuissa. Juttelimme allin laulusta ja siitä, miten merkittävä lintu alli on olut suomalaisessa kansanperinteessä. Kalevalassa alli saattaa olla kaikkein useimmin mainittu laji. Yrjö Kokko kirjoittaa Alli- jäänreunan lintu- kirjassaan allin laulusta: miten se on kuin velhojen puhetta, tai kuin soraharjun sortuminen koskeen. Miten keväällä öisin tuntui koko meri laulavan allien kehtolaulua.
Radio- ohjelma tulee ulos muutaman viikon kuluttua, kunhan saan sen koostettua. Pitkin päivää allit ovat pyörineet mielessä, ja uusia maalausideoitakin on tullut muutamia.
Tässä joitain muutaman vuoden takaisia alli- maalauksiani:
