Olin lepakkotutkija Eeva- Maria Kyheröisen matkassa perjantai- iltana etsimässä lepakoita. Viritimme harpun ja seireenin veden äärelle ja yritimme detektorilla kuullostella hämärtyvässä yössä lepakoiden ääniä. Melko pian selvisi että yö oli aivan liian kylmä, hyönteisiä ei ollut liikkeellä eikä myöskään lepakoita. Lämmin päivä oli lisännyt toiveita lepakkoretken onnistumisesta, mutta kun hämärtyi niin ilma kylmeni reippaasti. Yö oli tähtikirkas, kuun sirppi hienon ohut, ja virtaava vesi hämärässä taianomaisen näköinen. Yhdentoista aikaan luovutimme ja laitoimme kamppeet kasaan. Siinä vaiheessa oli jo niin kylmä että hengitys höyrysi ja harpun metalliset osat tuntuivat jäisiltä, kun niitä piti vääntää irti toisistaan paljain käsin. Tajusin myös sen, että kun ensi viikonloppuna olemme tekemässä aamuöistä radiolähetystä ulkoa Lohjalta, niin kannattaa todella laittaa paljon päälle. Lepakkoprojekti jatkuu lähipäivinä säistä riippuen. Ulos luontoon kevätseurannan kolmannen jakson aiheena ovat lepakot, mutta saa nähdä lähtevätkö ne näin kylmänä keväänä liikkeelle ajoissa.
Viikin sammakoiden mielestä on jo kevät!
Tai itse asiassa se oli jo. Tällä hetkellä kymmenien, satojen sammakoiden kutukarkelot ovat siinä ojassa jo tältä keväältä päättyneet, ja ojan mutka on täynnä sammakonkutua. Nämä kuvat on otettu viime viikolla. Kävin paikalla uudestaan toissapäivänä, ja silloin tosiaan hämmästyksekseni sammakot olivat jo poistunet paikalta. Olen viime päivinä pohtinut sitä, miten ihmeessä ne oikein voivat tällaisina kylminä keväinä tajuta, milloin on oikea aika lähteä liikkeelle. Mikä on se merkki, josta ne tietävät että nyt jäät ovat sulaneet ja nyt siellä ovat jo toisetkin kaverit paikalla. Miten se on mahdollista?
Retkipäivään osui myös hienoja nisäkäshavaintoja: kolme hyvin luottavaista hirveä jotka jäivät muutaman kymmenen metrin päähän metsän reunaan ruokailemaan, eivätkä välittäneet autossa istujista mitään. Auto toimii toisinaan hyvänä piilokojuna. Myöhemmin vastaan osui myös kolme valkohäntäkaurista. Kaikki olivat niin lähellä että tallentuivat jopa kännykkäkameraani. Hieno retkipäivä.
Kävin taas metsäretkellä hienossa metsässä. Tällaisena päivänä oli mukava hylätä nettiyhteydet muutamaksi tunniksi ja keskittyä seuraamaan metsän kevättä: terhakkaa peukaloista, puukiipijöitä, palokärkiä, hippiäisiä. Liito- oravan kakkaakin löytyi tällä kertaa.
Maalasin joitain vuosia sitten kevättunnelmia Utön saarelta vesiväreillä, kun se oli silloin kätevintä. Suhtauduin itse silloin muistaakseni hyvin kriittisesti maalauksiini. Nyt ne näyttävätkin aika raikkailta ja paljon paremmilta kuin silloin muistin. Hauskaa että joskus käy näinkin päin. Yritän tänäkin keväänä tavoittaa vesiväritöihini kevään voimaa ja herkkyyttä, sumuaamuja ja kosteutta. Vuohijärven näyttely on jo ripustettu, työt paikallaan, mutta voin viedä silti kevään akvarelleja takahuoneeseen myyntiin, jos saan jotain hienoa aikaiseksi. Sitä kohti :)
Kävin tänään professori Antero Järvisen kanssa Haukilahden rannassa Espoossa alliretkellä. Seisoskelimme lähes tyhjällä uimarannalla tihkusateessa -muutama uimari kävi meressä kastautumassa siinä keskustelumme aikana ja yksi kalastaja näkyi kauempana rannalla. Katselimme kaukoputkella vihreänharmaalla merellä aallokossa uivia alleja, jotka olivat jo keväisissä juhla-asuissa. Juttelimme allin laulusta ja siitä, miten merkittävä lintu alli on olut suomalaisessa kansanperinteessä. Kalevalassa alli saattaa olla kaikkein useimmin mainittu laji. Yrjö Kokko kirjoittaa Alli- jäänreunan lintu- kirjassaan allin laulusta: miten se on kuin velhojen puhetta, tai kuin soraharjun sortuminen koskeen. Miten keväällä öisin tuntui koko meri laulavan allien kehtolaulua.
Radio- ohjelma tulee ulos muutaman viikon kuluttua, kunhan saan sen koostettua. Pitkin päivää allit ovat pyörineet mielessä, ja uusia maalausideoitakin on tullut muutamia.
Tässä joitain muutaman vuoden takaisia alli- maalauksiani:
“Emme varmaan koskaan saa täysin selville, miksi lajitoverimme tuhansia vuosia sitten jättivät myyttisiä vihjeitään esineisiin, kieleen, kallioihin. Mutta katselemme silti samoja kallioita, samaa taivasta ja kuljemme samoilla vesillä, joihin taivaan valot heijastuivat heidänkin näkeminään.”
Tein Itä- Suomen yliopiston perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttilan kanssa ympäristömytologia- aiheesta radio- ohjelman, joka lähetettiin Radio Suomessa eilen sunnuntaina iltapäivällä. Tapasimme viime tiistaina Tampereella pääkirjaston hämärässä eräässä alakerran kokoushuoneessa, jonka vahtimestari ystävällisesti antoi käyttöömme. Juttelimme suomalaisen ympäristömytologian ja mytologian tutkimuksen rikkaasta maailmasta. Knuuttila kertoi hienosti siitä, miten mytologian maailmassa kysymykset voivat olla arvokkaampia kuin vastaukset- ainakin arvokkaampia kuin tyhmät vastaukset. Ja hän kuvaili mieleenpainuvasti sitä hetkeä, jolloin seisoi Ilomantsissa eräänä syysiltana laiturilla, katseli miten tähtitaivas heijastui veteen, ja tajusi näkevänsä saman mitä ihmiset tuhansia vuosia aiemmin- olevansa hetken myytin sisällä.
Ohjelma löytyy täältä: http://areena.yle.fi/1-4014078
Olin sunnuntaina retkellä hienossa vanhassa metsässä etsimässä liito- oravan jälkiä. Niitä ei löytynyt, mutta kurkia ja laulujoutsenia lensi ylitse , metsässä pyöri puukiipijä, hippiäisiä, käpytikka, töyhtötiainen. Näimme komean kokoisia haapoja, ja yhden valtavan kuusen- ehkä isoimman ikinä näkemäni. Märässä metsässä oli hauska kulkea. Sammalien ja jäkälien värit hohtivat hienosti märässä maassa. Kuvasin kännykällä hauskoja yksityiskohtia, kuten puiden jäkäläisiä runkoja, ja sammaleisia juuria ja rungon tyviä. Ajattelin että jos olisin runoilija, niin voisin kirjoittaa jotain puiden vihreistä varpaista.
Olin sunnuntaista tiistaihin radiopäivillä Amsterdamissa. oli hauska nähdä ja kuulla ihmisiä jotka ovat innostuneet radiosta ja tekevät sitä intohimolla. Päivien aikana ehdin myös seikkailla hienossa sateisessa Amsterdamin puistossa pariin kertaa, ihmetellä sitä, että amsterdamilaiset pyöräilijät eivät käytä kypärää, ihailla aamiaisella hotellissa majoittuneita japanilaisia gasellinkauniita lentoemäntiä, syödä take-away sushiannosta pitkän päivän päätteeksi hauskassa seurassa salaa hotellinaulassa, ajaa taksilla öisessä Amsterdamissa hämmentävän pitkän ajan jonnekin iltajuhlaan teollisuusalueelle belgialaisen kollegan kanssa, joka ei tajunnut ilmeisesti yhtään mitään mun jutuista ja vältteli seuraani loppuillan, notkua semisäälittävänä seinäruusuna iltabileissä melko pitkään (huh), keskustella radiosta ja ideoida uutta, innostua ja turhautua. Eli aika hyvin meni noin niinkun omasta mielestä.
Puistossa katselin pitkään nokikanojen tepastelua. Niillä on komeat jalat ja hauskat varpaat. Muutenkin oli jännän näköistä katsella kun ne tepastelivat joukolla nurmikkoa kaivellen. Ainakin yhden näin syövän kastemadon. Aamukävelyllä vastaan tulivat närhi, harmahaikara, erittäin äänekäs punarinta, käpytikka, tiaisia, ym tuttuja kavereita.
Kävin tänään Vuohijärvellä ripustamassa näyttelyä yhdessä Markus Varesvuon kanssa. Hauska päivä ja kokonaisuudesta tuli hieno. Lämmin kiitos kaikille mukana olleille.
Jännitin etukäteen sitä, miltä työt näyttävät. En ehkä päivällä valveilla niinkään, mutta kuluneen viikon aikana maalasin useampana yönä unissani täyttä häkää edelleen vielä vähän parempia töitä, joissa kiteytyisi koko metsäluonnon kauneus ja salaperäisyys. Saa nähdä kauanko kestää ennenkuin uniminäkin tajuaa että työt on nyt tehty tähän näyttelyyn.
Seuraavaksi kun käyn Vuohijärvellä niin otan kyllä kuvan itsestäni tuossa kyltin vierellä!!
