Kävin tänään professori Antero Järvisen kanssa Haukilahden rannassa Espoossa alliretkellä. Seisoskelimme lähes tyhjällä uimarannalla tihkusateessa -muutama uimari kävi meressä kastautumassa siinä keskustelumme aikana ja yksi kalastaja näkyi kauempana rannalla. Katselimme kaukoputkella vihreänharmaalla merellä aallokossa uivia alleja, jotka olivat jo keväisissä juhla-asuissa. Juttelimme allin laulusta ja siitä, miten merkittävä lintu alli on olut suomalaisessa kansanperinteessä. Kalevalassa alli saattaa olla kaikkein useimmin mainittu laji. Yrjö Kokko kirjoittaa Alli- jäänreunan lintu- kirjassaan allin laulusta: miten se on kuin velhojen puhetta, tai kuin soraharjun sortuminen koskeen. Miten keväällä öisin tuntui koko meri laulavan allien kehtolaulua.
Radio- ohjelma tulee ulos muutaman viikon kuluttua, kunhan saan sen koostettua. Pitkin päivää allit ovat pyörineet mielessä, ja uusia maalausideoitakin on tullut muutamia.
Tässä joitain muutaman vuoden takaisia alli- maalauksiani:
“Emme varmaan koskaan saa täysin selville, miksi lajitoverimme tuhansia vuosia sitten jättivät myyttisiä vihjeitään esineisiin, kieleen, kallioihin. Mutta katselemme silti samoja kallioita, samaa taivasta ja kuljemme samoilla vesillä, joihin taivaan valot heijastuivat heidänkin näkeminään.”
Tein Itä- Suomen yliopiston perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttilan kanssa ympäristömytologia- aiheesta radio- ohjelman, joka lähetettiin Radio Suomessa eilen sunnuntaina iltapäivällä. Tapasimme viime tiistaina Tampereella pääkirjaston hämärässä eräässä alakerran kokoushuoneessa, jonka vahtimestari ystävällisesti antoi käyttöömme. Juttelimme suomalaisen ympäristömytologian ja mytologian tutkimuksen rikkaasta maailmasta. Knuuttila kertoi hienosti siitä, miten mytologian maailmassa kysymykset voivat olla arvokkaampia kuin vastaukset- ainakin arvokkaampia kuin tyhmät vastaukset. Ja hän kuvaili mieleenpainuvasti sitä hetkeä, jolloin seisoi Ilomantsissa eräänä syysiltana laiturilla, katseli miten tähtitaivas heijastui veteen, ja tajusi näkevänsä saman mitä ihmiset tuhansia vuosia aiemmin- olevansa hetken myytin sisällä.
Ohjelma löytyy täältä: http://areena.yle.fi/1-4014078
Olin sunnuntaina retkellä hienossa vanhassa metsässä etsimässä liito- oravan jälkiä. Niitä ei löytynyt, mutta kurkia ja laulujoutsenia lensi ylitse , metsässä pyöri puukiipijä, hippiäisiä, käpytikka, töyhtötiainen. Näimme komean kokoisia haapoja, ja yhden valtavan kuusen- ehkä isoimman ikinä näkemäni. Märässä metsässä oli hauska kulkea. Sammalien ja jäkälien värit hohtivat hienosti märässä maassa. Kuvasin kännykällä hauskoja yksityiskohtia, kuten puiden jäkäläisiä runkoja, ja sammaleisia juuria ja rungon tyviä. Ajattelin että jos olisin runoilija, niin voisin kirjoittaa jotain puiden vihreistä varpaista.
Olin sunnuntaista tiistaihin radiopäivillä Amsterdamissa. oli hauska nähdä ja kuulla ihmisiä jotka ovat innostuneet radiosta ja tekevät sitä intohimolla. Päivien aikana ehdin myös seikkailla hienossa sateisessa Amsterdamin puistossa pariin kertaa, ihmetellä sitä, että amsterdamilaiset pyöräilijät eivät käytä kypärää, ihailla aamiaisella hotellissa majoittuneita japanilaisia gasellinkauniita lentoemäntiä, syödä take-away sushiannosta pitkän päivän päätteeksi hauskassa seurassa salaa hotellinaulassa, ajaa taksilla öisessä Amsterdamissa hämmentävän pitkän ajan jonnekin iltajuhlaan teollisuusalueelle belgialaisen kollegan kanssa, joka ei tajunnut ilmeisesti yhtään mitään mun jutuista ja vältteli seuraani loppuillan, notkua semisäälittävänä seinäruusuna iltabileissä melko pitkään (huh), keskustella radiosta ja ideoida uutta, innostua ja turhautua. Eli aika hyvin meni noin niinkun omasta mielestä.
Puistossa katselin pitkään nokikanojen tepastelua. Niillä on komeat jalat ja hauskat varpaat. Muutenkin oli jännän näköistä katsella kun ne tepastelivat joukolla nurmikkoa kaivellen. Ainakin yhden näin syövän kastemadon. Aamukävelyllä vastaan tulivat närhi, harmahaikara, erittäin äänekäs punarinta, käpytikka, tiaisia, ym tuttuja kavereita.
Kävin tänään Vuohijärvellä ripustamassa näyttelyä yhdessä Markus Varesvuon kanssa. Hauska päivä ja kokonaisuudesta tuli hieno. Lämmin kiitos kaikille mukana olleille.
Jännitin etukäteen sitä, miltä työt näyttävät. En ehkä päivällä valveilla niinkään, mutta kuluneen viikon aikana maalasin useampana yönä unissani täyttä häkää edelleen vielä vähän parempia töitä, joissa kiteytyisi koko metsäluonnon kauneus ja salaperäisyys. Saa nähdä kauanko kestää ennenkuin uniminäkin tajuaa että työt on nyt tehty tähän näyttelyyn.
Seuraavaksi kun käyn Vuohijärvellä niin otan kyllä kuvan itsestäni tuossa kyltin vierellä!!
Tänään kuvattiin Ulos luontoon- kevätseurantaan materiaalia Helsingissä. Ihana aurinkoinen päivä, kylmä ja lämmin samaan aikaan. Pyörimme Siltavuorenpenkereellä Psykologian laitoksen kulmilla aamuseitsemästä alkaen. Aamupäivä huipentui komeasti katolle! Mitkä maisemat. Samalla muistin ja huomasin jälleen itsestäni, että- kyllä- pientä korkeanpaikan kammoa kyllä on.
Vielä eilisestä. Kävin eilen Tampereen työväen teatterissa katsomassa Seela Sellan monologin Pieni eläin. Oli ihana ja se oli myös puheenvuoro metsien ja metsäneläinten puolesta. Esityksen jälkeen taiteilija tuli lavalle kiittämään, ja laulatti yleisöä Nino Rotan La strada- elokuvan Tie- laulun sanoin. ” Tie mittaamaton mun edessäin on”. Taiteilija sanoi että tässähän se kaikki. Meillä kaikilla on oma tiemme edessä. Jostain se alkaa ja johonkin se päättyy ja matkalla ollaan kaikki. Tai jotain tähän suuntaan. Laulu on soinut sen jälkeen päässäni.
Salissa tuntui vahvasti se miten paljon yleisö rakastaa Seela Sellaa. Sen täytyy tuntua ainutlaatuiselta. Uusien aplodien aikaan taiteilija tuli vielä kerran lavalle ja sanoi että tuolla verhojen takana työryhmässä vitsailevat että ei ne sua muuten tule katsomaan mutta ne haluaa nähdä että vieläkö sä pääset kyykkyyn ja ylös. No minä sanoin että sama se mistä syystä tulevat, kunhan tulevat! Ja sen jälkeen taiteilija kyykisteli lennokkaasti estradilla. Ihana.
Mäyrämaalauksen vaiheita.
Selailin kännykkääni, ja löysin muutamasta maalauksesta kuvia eri vaiheissa. Hauska katsoa miten maalaus on muuttunut ja kehittynyt. Tämä nimenomainen kuikkatyö ei ole itse asiassa muuttunut niin paljon kuin moni muu. Jos löydän vielä kuvia eräästä toisesta, joka päätyi totaaliseen umpikujaan ja sotkuksi ja jäi pois, niin voin julkaista nekin. Sitä maalatessa alkoi jo huvittaa kun yritin ja yritin eri tavoin ja kääntelemällä työtä eikä vaan hommasta tullut mitään.
Tämä maalaus metsäpolusta jäi jostain syystä kesken eikä lähtenyt muiden mukaan Vuohijärvelle. Olin pitkään miettinyt maalaavani polkua joka vie metsän sisään. Ajattelin että metsäpolku kuvaa hyvin sitä miten ihmiset ovat metsässä liikkuneet vuosisatoja. Monet eläimetkin käyttävät niitä. Radiossa tehtiin joskus Luonto- Suomi ohjelma aiheesta Katoavat metsäpolut ja se saavutti suuren suosion. Vanhat metsäpolut ovat tosiaan häviämässä monin paikoin. Maalaus on yli metrin korkuinen. Halusin tehdä siitä ison, jotta tuntuisi kuin tähän polulle voisi astua ja lähteä kävelemään sisälle metsään. Ajattelin laittaa maalauksen nimeksi “Muisto metsästä”. Pidän edelleen maalauksen tunnelmasta, ja utuisuudesta. Jostain syystä en kuitenkaan osannut jatkaa sitä. Ehkä aloin myös varoa liikaa sitä, etten hävittäisi työstä keveyttä ja tekisi sitä liian tukkoon. Kuitenkin se on edelleen kesken. Reunat olen päättänyt jättääkin valkoisiksi, mutta keskusta, itse polku ja sen ympäristö vaatii lisää “kutsuvuutta”. Saa nähdä miten jatkan työtä ja mihin se sitten aikanaan valmistuttuaan päätyy.
