Hiihtoloma meni sairastellessa. Kaikki lapset olivat pienessä kuumeessa, ja viettivät pyjamapäiviä. Rakentelimme nukkekotia, luimme kirjoja. Saimme kirppikseltä ostetun palapelin tehtyä, ja 12 palaa puuttuu, kenelle voi valittaa!
Sunnuntaina kävimme Tampereen kavereiden kanssa Kansallismuseossa. Kolmevuotias katseli Gallen-Kallelan Kalevala- aiheisia kattomaalauksia tarkasti. Kerroin Louhesta, joka pystyi muuntautumaan moniin hahmoihin, kuten kotkaksi. Poika katsoi epäillen äitiä: ai pystyykö myös Pokemoniksi?
Meri on jäätynyt uudelleen. Pakkasta on reippaasti yli 20 astetta. Yksinäinen peipponaaras sinnitteli ruokinnalla tänään. Muutama ilta sitten katselimme ikkunasta illan hämärtymistä, ja huomasimme kaksi kettua jolkottelemassa rannassa.
Nuorimmalla pojalla on ollut viikon verran vesirokko. Tauti on onneksi menossa ohi, mutta toipilaspäivät alkavat ottaa jo hermoon. Poika itse ilmoitti kyllä hetki sitten, että tauti ei ehkä sittenkään ole vesirokko, vaan sähkörokko, astetta hurjempi tauti, jossa potilas säteilee sähköä.
Palapelivillitys on iskenyt viisivuotiaaseen. Poika teki ensin koko olohuoneen pöydän täyteen palapelejä. Nyt meneillään on 500 palan tosi hankala homma, jota olemme äheltäneet jo monta päivää. Kuvassa on yksisarvinen kallionkielekkeellä, ja takana valtava vesiputous, jonka kimpussa nyt olemme. Vähitellen äidille on alkanut myös paljastua, että kirppikseltä kahdella eurolla ostetussa palapelissä ei ehkä sittenkään ole kaikkia paloja tallella. Arrggh!
Tyttö kävi kaksi viikkoa sitten parhaan kaverinsa perheen kanssa Korkeasaaressa katselemassa jääveistosten tekoa. Hän toi kotiin merkittävän kokoisen jäälohkareen, joka on siitä asti asunut parvekkeellamme. Lohkaretta ei saa veistää, vaan sitä hoidetaan. Paras kaveri pistää vielä paremmaksi: käy kuulemma iltaisin viemässä jääkimpaleelle peiton ja sanomassa hyvää yötä.
Tänään meni 10 000 kävijän raja rikki sivuillani. Jess! Enpä olisi vuosi sitten uskonut kirjoittelevani blogia näin tiiviisti ja pitkään.
Kävimme päiväretkellä Lohjalla. Metsässä oli niin paljon lunta, että jouduimme kahlaamaan. Vierailimme autiotalossa, josta avautui hulppeat näkymät. Luontokuvaaja Heikki Willamo kertoi hauskasti, että hän on kiinnostunut kuvaamaan nimenomaan luonnon arkea. Usein häntä harmittaakin se, että luonto tuntuu kuvissa ja leffoissa olevan täynnä taistelua ja kirkkaita värejä, kun se todellisuudessa paikanpäällä näyttäytyy useimmiten paljon harmaampana ja tapahtumaköyhempänä. Metsäretken jälkeen kävimme lounaalla huoltoasemalla ja annoksessani oli 12 keitettyä perunaa! Olenko näyttänyt nälkäiseltä?
Keskiviikkoiltana koin kahdeksan vuoden tauon jälkeen suoran radio-ohjelman tunnelman. Teimme teemaillan Mikä luonnossa pelottaa? Olin etukäteen ajatellut, että ohjelmasta saattaisi tulla helposti ankea ja negatiivinen, mutta soittajat olivatkin hyviä. Vieraat professori Juhani Lokki ja yli-intendentti Juhani Terhivuo osasivat vastailla elävästi ja kertoilla tarinoita. Toimittaja Juha Blomberg hallitsi studion monimutkaisilta näyttävät laitteet ja erilaisten tiedotteiden lukemisen hämmästyttävällä tyyneydellä. Eniten pelottavia kokemuksia tuli kohtaamisista hirvien kanssa. Se oli kaikille pienehkö yllätys.
Loppupuolella lähetystä tuli sähköpostiviesti, jossa soittaja kuvaili hauskasti, miten kovasti pelottaa, kun pihapolulla kököttää sammakko, ja varsinkin jos se lähtee tulemaan kohti! Ohjelmasta jäi hauska tunnelma, tuottaja oli tyytyväinen, ja Areenassakin sitä on käyty kuuntelemassa aika paljon. Kuuntelijapalautteeseen ei tullut kuin kaksi kriittistä palautetta: ”mikrobit eivät pakastettaessa kuole”, ja toinen, joka kyllä vähän nauratti: ”Älkää viekö meiltä meidän Juha Laaksosta, kaiken maailman minnapyyköt eivät häntä korvaa!”
Lauantai-iltana kävimme viisivuotiaan kanssa Saunaseurassa. Poika on erityisen kiinnostunut laskemisesta, ja kyselee vähän väliä, mitä jotkut luvut ovat yhteenlaskettuina, tai montako tuntia on johonkin hetkeen tai miten paljon jokin maksaa. Saunareissu pienen matemaatikon kanssa sujui myös laskennallisissa merkeissä. Menomatkalla kuului tasaista mutinaa, kun poika oli päättänyt laskea tuhanteen – ja laskikin, ja vielä varmuuden vuoksi sen ylikin, 1100:aan asti. Tämä projekti loppui parkkipaikalla, ja sen jälkeen poika laskeskeli koko saunaillan ajan kaikkea mahdollista, saunojien määriä eri saunoissa, askelten määrää saunasta laiturin päähän, pukukaappeja pukuhuoneissa ja niiden numerointijärjestystä, takkatulen päällä leijuvia tuhkahitusia.
Sunnuntai-ilta oli hieno. Aurinko paistoi ja meri oli avoinna. Lumi pulkkamäen rinteessä loisti melkein punaisena.
Kiira Korpi on innoittanut lapsia baletti- ja tai taitoluisteluesityksiin. Viikonloppuun kuului myös käynti Nurmijärvellä Palojoella. Tarkoituksena oli käydä metsäretkellä, mutta metsä on niin täynnä lunta, että jäimme lumiauran auraaman tien sivuun juomaan kaakaot.
Päivä oli vauhdikas. Kävin Messukeskuksessa opettajien Educa-messuilla kahteen kertaan haastattelemassa Ylen luontotoimittaja Risto Salovaaraa Riston luontokoulu- aiheesta, joka löytyy netistä osoitteesta: opettajatv.yle.fi/ristonluontokoulu. Sinne on koostettu luonto-ohjelmien kuvauksista kertynyttä luontomateriaalia Suomen luonnosta, jota opettajat voivat halutessaan ilmaiseksi käyttää opetuksessaan. Materiaali näytti hienolta, esimerkiksi se video, missä muurahainen lypsää kirvoja. Lehtopöllövideosta näkyi, ettei pöllön tarvitse välttämättä avata nokkaansa äännellessään. Risto koostaa materiaalia lisää sivuille sitä mukaa kun ehtii. Voin kuvitella, että videoista on iloa koulujen luonto-opetuksessa. En ole kyllä varma, jäikö kukaan kuuntelemaan meitä, tai kuuluiko haastattelu mihinkään.
Iltapäivällä vietimme toimittaja Päivi Istalan läksiäisiä. Paikalle tuli paljon jo eläkkeellä olevia toimittajia ja kulttuuriväkeä. Tuntui hassulta, kun koin vanhan toimittajaväen melkein tutummaksi kuin nykyiset työkaverit. Olin pitkään toimituksessa, jossa olin monta kymmentä vuotta muita nuorempi, ja nyt olen ollut välillä seitsemän vuotta poissa kuvioista. Juhlat olivat hauskat ja Päivin näköiset. Puheet olivat sopivan kirpeitä, ja niissä kritisoitiin organisaatiouudistuksia, osaamiskeskuksia, strategioita ja visioita.
Viisivuotias poikamme pärjäisi hyvin keskitason insinööriopistossa. Pyöritti tänään leluautoa narun päässä edessään, ja totesi, että tämä viilentää. Ei tarvita tuuletinta, kun voi tällä lailla viilentää itseään helteellä. Illalla poika tutki ihoaan ja totesi, että siinä on viiruja joka puolella. Ihan kuin puun juuria. Ihon juuria.
Seitsemänvuotias on nähnyt kahtena yönä unta, jossa Utössä on tulipalo. Emme joudu paloon, mutta katselemme sitä vierestä tai laivalta rannan tuntumasta. Itse näin viime yönä tosi kummallista unta, jossa kolmevuotias oli muuttunut mustekalaksi. Pää oli ihan kuin oikealla pojalla, ja päässä oli valkoinen hellehattu, mutta alaruumis oli lonkeroinen. Poika hyppäsi iloisena syliini ja kietoi lonkerot ympärille. Mietin unessa, että pitäisikö se päästää mereen asumaan, vai pärjääkö maalla.
Kävin tänään Seurasaaren lahdella jututtamassa jäätutkijaa. Oli hauska odotella tutkijaa, katsella ohi kulkevia ihmisiä ja miettiä miltä kunnon jäätutkija näyttää. Onko hänellä lumenvalkoinen takki, turkoosin ikijään väriset housut tai harmaansininen, sulavan merenjään värinen hattu? Tutkijalla oli normifarkut, ruskeat maiharit, turkistakki ja peililasit.
Hän kertoili hämmästyttäviä asioita jäästä. Järven jää on vähän kuin lasia, mutta meren jäässä on elämää. Suolataskuissa on jopa ravintoketjuja: keskellä talveakin mikroskooppisen pienet eläimet saalistavat toisiaan. Olosuhteet ja tapahtumat jääpeitteessä vaikuttivat niin monimutkaisilta, että on pakko myöntää, että putosin jossain vaiheessa hetkeksi kärryiltä. Täytyy miettiä, miten tarjoilen homman kuulijoille.
Puhuimme myös pingviineistä, ja jäätutkijan reissusta Antarktikselle. Kuulemma pingviinit ovat tosi luottavaisia, ja olettavat, että tutkijajoukko väistää, kun ne marssivat ohi. Luontoleffoista ei ikinä käy ilmi se, että pingviinit haisevat – ihan kuin kanalassa.
Minulla on kummallinen ongelma pingviinisanan kanssa. Jostain syystä meinaan aina kirjoittaa sen muotoon pigviini. Vuosia sitten, kun käänsimme Juhan kanssa kirjaa pingviineistä suomeksi, olin järjestelmällisesti kirjoittanut joka ainoa kerta sanan muodossa pigviini – sadan sivun verran, ja myös otsikossa! Ihan loppumetreillä ennen käännöksen luovuttamista Juha huomautti asiasta. Vielä siinäkin vaiheessa väitin kivenkovaan vastaan, että sana kirjoitetaan niin.
Maalausrintamallakin olen vähän suunnitellut tulevia. Olen sopinut vieväni teoksiani keväällä keramiikkapaja Pikkutylliin Utössä. Lisäksi pidän pienen näyttelyn pääsiäisestä lähtien Somerolla Härkälän kartanossa. Maaliskuussa aion osallistua teosvälitykseen Kaapelille.
Pihallemme on rakentunut monen innokkaan lapsen ja aikuisen yhteistyönä lumilinna, jota vartioivat joka suunnalta leijonan ja kamelin tapaiset oliot. Linnaan kuuluu tunneli, portaita sekä ylä- ja alatasanteita. Kelit ovat olleet sikäli suotuisat, että monen nuoskapäivän jälkeen tulivat pakkaset ja linnan rakennelmat kovettuivat. Eilen aura-auto tuli pihaan, ja Juhalle tuli kiire juosta kysymään, että voiko lumet aurata linnoituksen viereen. Auraajalle se sopi hyvin.
Olemme monena iltana käyneet läheisessä pulkkamäessä, joka on illallakin hyvin valaistu. Eilen illalla horisontti oli syvän tummansininen, ja lumi vaaleanpunertava. Väri eivät tallentuneet kuvaan.
Lauantaina pääsin vierailemaan Mäntyniemessä toimittajan ominaisuudessa, kun Birdlife Suomi ja presidenttipari käynnistivät pihabongaustapahtuman tarkkailemalla pihapiirin linnustoa tunnin verran. Itse pihabongaustapahtuma järjestetään ensi viikonloppuna, ja tarkoituksena on, että mahdollisimman moni tarkkailisi pihansa lintulajistoa tunnin verran.
Olen viime päivinä oikolueskellut Juhan kirjamateriaaleja ja mieleen ovat muistuneet elävästi vuoden takaiset asiat. Monet lasten jutut naurattavat, ja nyt talven keskellä tuntui jännältä lueskella keväästä ja ajatella, että kohta se on taas tulossa.
Viisivuotias kysyi tänään: Äiti miten pitkä aika on mun synttäreihin. Kolme kuukautta. Ai niin paljon. Maapallo on jo täyttänyt eiks ni? Ai miten? Kun on tullu vuosi lisää. Aina kun vuosi vaihtuu on maapallon synttärit.
Ylen nettisuunnittelija on rustannut luonto-ohjelmien nettisivuja, ja sieltä löytyvät nyt myös minun ohjelmat ja vuoden 2002 Kadonneet aarteet.
Keskimmäinen poika harjoitteli lentämistä eilen olohuoneen lattialla juoksemalla, räpyttelemällä ja hyppimällä: Äiti, tuntuu, että mä alan vähän oppia!
Pokemon-korttien määrä asunnossamme kasvaa ja niiden käsittelyyn ja järjestelyyn menee aikaa – ja hermoja. Tänään äiti hermostui jossain vaiheessa niin, että sanoi että kaikki pokekortit, jotka vielä ovat lattialla, joutuvat roskiin. Mikä oli tietenkin virhe, koska viisivuotias kantoi sitten pakkansa roskapussiin, ”kun äiti pakotti”, ja ilmoitti samalla aikovansa muuttaa pois kotona jo samana iltana. Tässä vaiheessa pikkuveli kysyi, ”saako pitää itsellään, jos löytää roskiksesta pokekortteja?”. Tästä aiheutuneen kriisin selvittelyssä kului aika pitkään.
Pokekortit ovat siis tärkeät, ja niitä laitetaan kansioihin, mutta lisäksi niitä täytyy pitää myös kuminauhalla sidotuissa pakoissa, koska pakkaa on hauskempi kantaa, ja pakan kanssa on helpompi mennä nukkumaan kuin kansion, ja pakan voi ottaa reissuun mukaan. Molemmilla pojilla on useampia erilaisia pokepakkoja, mm. pakka kortteja joita ei vaihdeta, vaihtopakka jne. Kolmevuotiaalle on tärkeää, että päällimmäisenä on joku tietty hyvä kortti.
Viisivuotias huomasi heti Utön reissulta tultuamme, että uusi Poke-lehti on ilmestynyt. Hän laski kolikoitaan, ja päätyi siihen että voi ostaa itse lehden, kun vanhemmat suhtautuvat asiaan nihkeästi. Näin tapahtui, ja kun isä ja poika alkoivat seuraavana iltana lukea pojan itse ostamaa lehteä, kävi ilmi, että siellä olikin Jopsun piirros Pikachusta lukijapalstalla!
Huomenna alkavat kerhot ja koulut taas. Tunnelmat taitavat olla ristiriitaiset.
Näin viime yönä unta että olin jossain koulun juhlasalin takana hämärässä huoneessa joka oli täynnä lunta. Lavalla harjoitteli joku bändi, ja kuulin äänet vaimeina esiripun läpi huoneeseen. Yritin oikaista verhon toiselle puolelle esiintymislavan takaa, kun yhtäkkiä humpsahdin kokonaan lumen sisään, enkä päässyt liikkumaan mihinkään suuntaan. Onneksi heräsin ennen kuin paniikki ehti kasvaa.
Eilen alkoi uusi ohjelmasarjani, joka tulee lauantaisin Radio Suomessa klo 9.15-9.40. Jutut löytyvät Yle Areenasta jälkikäteen. Ensimmäisen ohjelman aiheena oli kaupunkiluonto, ja seuraavassa puhutaan eläinten koosta paleontologi Mikael Forteliuksen kanssa. On hauskaa miettiä teemoja ja ruveta rakentelemaan ohjelmakokonaisuuksia.
Tytön Utökirja on valmis ja hieno. Ohessa muutama kuva, jotka saan liittää tähän.
