Tämän päivän hauskin juttu on ollut katsella keskimmäisen pojan kuvaushommia. Poika on innostunut kamerastaan, ja kuvaa kaikkea: muroja, kaakaomukia, vastustelevia sisaruksia, pikkukakkosta. Lintukuvauskin innostaa, mutta turhauttaakin. Yritin sanoa, että ehkä lentävien pikkulintujen kuvaaminen ei ole se, mistä kannattaa aloittaa. Digiaikaan holtiton kuvien räiskiminenkin on mahdollista. Se on kyllä hauskaa, että tuloksen voi heti tarkistaa. Sellaiset asiat kuin että onko kuva tarkka, eivät näytä kyllä paljonkaan kiinnostavan kuvaajaa.
Juha on virittänyt piilokojun koulun piharuokinnan luo. Markkinoin sitä isommille lapsille kertomalla, että piilokojukuvaus on tosi hauskaa, kun siellä voi juoda kaakaota, ja lukea välillä Aku Ankkojakin. Molemmat innostuivatkin lounaan jälkeen kojuun, ja ilmoittivat, että aikuisia ei mahdu mukaan. Tuntia myöhemmin näin piilokuvaajat kylän raitilla. Kuulemma kaakaomukit kaatuivat, yhtään kuvaa ei tullut, mutta hauskaa oli.
Kävin kävelyllä eteläkärjessä pitkästä aikaan itsekseni. Ihailin aaltoja, vaahtopäitä, harmaata ja vihreää. Haahkalautat näyttivät jänniltä aallokossa. Isot aallot vyöryivät niiden päälle, ja haahkat pulpahtelivat kuin pullon korkit pintaan aallon jälkeen. Harmittaakohan niitä yhtään kurjassa kelissä? Eteläkärjessä näin kymmenkunta naurulokkia, tuulihaukan, ja jonkun pöllön. Muita kevään uusia lajeja itselleni olivat järripeippo, västäräkki, rautiainen, punakylkirastas, räkättirastas ja sepelkyyhky. Juhan ollessa piilokojussa edustalle laskeutui sepelrastas.
Tänään aamulla tyttö halusi lähteä linturetkelle Juhan kanssa. Jäin poikien kanssa kotosalle imuroimaan ja leikkimään. Pojat tuntuivat tänä aamuna saavan riidan aikaiseksi lähes kaikesta. Tai sitten vaihtoehtona oli hillitön riehunta, johon kolmevuotias intoutuu heti jos vähänkin saa vastakaikua. Myös kakkahuumori kukoistaa tässä kämpässä. Lounasaikaan olin jo aivan kypsää kamaa.
Tyttö pääsi kyytiin luotsilaivalle, ja oli tosi innoissaan. Vilkutimme pihalta, kun laiva lähti satamalahdelta ja kun se palasi. Kevään ensimmäinen kyy nähtiin eteläkärjessä.
Aprillasin Juhaa aamulla, että kuuluisa hyljekuvaaja, joka tuli eilen saareen, on siirtynyt kuvaamaan hylkeitä kuumailmapallosta käsin. Juha säntäsi ikkunaan, mutta väitti jälkikäteen, ettei uskonut asiaa, vaan luuli, että tarkoitin, että hyljekuvaajan moottoriveneen suojapressu oli pullistunut tuulessa. Just joo.
Juha aprillasi koululaisia lounasaikaan, että saaressa on aamulla käynyt jäätelöauton saaristovastine, karkkilaiva, jakamassa karkkeja. Lounaalla olleet luotsit lisäsivät pökköä pesään kertomalla miten olivat asioineet itsekin aluksella. Nuoremmat koululaiset saattoivat uskoakin, vanhemmat huokailivat aika rasittuneina.
Saaressa on kivan oloisia koululaisia, linnuista ja luonnosta kiinnostuneita. Tyttöönkin on sitä myötä tarttunut lisää luontoinnostusta. Tyttö saa osallistua ekaluokan opetukseen tämän kahden viikon ajan jonka täällä olemme (koulun blogista löytyy tietoa siitä, mitä kaikkea koululaiset Utössä tekevät:
utonkoulu.wordpress.com ). Lauttasaaren opettaja laittaa lisäksi ystävällisesti Wilmaan viestejä läksyistä niin että pysymme vähän kärryillä siitä, missä Lauttasaaren luokalla mennään.
Tänään koululaiset tekivät linnunpönttöjä. Jokainen sai valita itse mille linnulle tekee pöntön. Kottaraisille tuli useampi asunto. Ne vierailevatkin jo viime vuotisissa pöntöissä. Koululaisten tekemistä pöntöistä suurin on lehtopöllölle, ja pienimmät pikkuvarpuselle ja sinitiaiselle. Pyörimme poikien kanssa pihalla pönttöapuna. Nuorin viilaili kaikkia kulmia.
Kutterit hajottivat iltapäivällä satamalahden jäät, ja tuuli painoi hetkessä ne lahdelta. Illansuussa katselin kaukoputkella lahden lintuja. Tavallistenkin lintujen seuraaminen on tosi hauskaa, kun ehtii katsella rauhassa niiden puuhia. Merikotka hätyytti joukon liikkeelle. Kaukoputkella näkyi hyvin, miten lintu katseli alaspäin lentäessään itäniityille päin.
Ensimmäinen aamu alkoi hienosti: kymmeniä kiuruja tepasteli etupihan lumihangella.
En ole ehtinyt kiertää vielä saarta, mutta teidenvarsilla lunta tuntuu olevan vähemmän kuin vuosi sitten maaliskuun lopulla. Haahkoja on jo paljon, ne ovat ilmeisesti saaren eteläpuolella. Juhan kirjaprojekti on loppusuoralla. Olemme selailleet pitkin päivää viimevuotisia Utön kuvia etsiskellen vielä puuttuvia aiheita. Samalla viime kevät on muistunut elävästi mieleen. Saavuimme sattumalta saareen kumpanakin keväänä samana päivänä, 27.3. Samalla aloitin myös blogin kirjoittamisen Utön keväästämme.
Veljen juhlat sujuivat hyvin. Juhlavieraita nauratti kun muistelin aikaa, jolloin meillä oli viikkorahat ”kohdallaan”. Mulla isosiskona oli markka ja pikkuveljellä penni.
Lähdimme kevättä vastaan Utön saarelle pariksi viikoksi. Matka sujui hienosti, vaikka olikin pitkä. Laivamatka Eivorilla kesti tavallista pitempään, kun Jurmossa ei heti päästy laituriin, vaan laiva joutui junnaamaan tunnin satamassa jäitä rikkoen. Kun lopulta pääsimme perille, kello oli jo lähellä puoltayötä. Kerrankin joukko nukahti ilman lukupuuhia.
Kevät tuntuu jo. Muutama ilta sitten olimme pulkkamäessä hienon sumuisena iltana kolmen mustarastaan konsertoidessa.
On hienoa herätä aurinkoisiin aamuihin. Yläkerran naapurin lapsetkin ovat varmaan kevätvireessä, koska kahden hengen delegaatio (3- ja 5-vuotias) on käynyt joka aamu tällä viikolla klo 8.00 hakemassa koululaistamme ulos pieneksi hetkeksi. Delegaatio ehtii ilmeisesti ennen vanhempia valmiiksi, ja ajattelee toiveikkaasti, että sen puolentoista minuutin aikana kun heidän vanhempansa pukevat ja kipittävät ulos ennen kerhoon lähtöä, ehtisi virittää pienet pihaleikit. Me yhdeksältä menijät olemme vielä siinä vaiheessa yöpuvuissa aamiaispöydässä, ja meitä kyllä vähän naurattavat joka-aamuiset tomerat ovikellon soittajat toiveikkaine ilmeineen. Juhan mielestä muuta herätyskelloa ei enää tarvita.
Viime päivinä olen saanut kokea millaista radiotoimittajan työ on parhaimmillaan. Tiistaina pääsin jututtamaan arkkitehti professori Juhani Pallasmaata eläinten arkkitehtuurista, ja tapaamisen tunnelma ja ajatukset jäivät mieleeni koko päiväksi.
Iltapäivällä jututin lintututkija Esa Lehikoista suomalaisen lintututkimuksen historiasta Turun Akatemian aikaan 1640¬–1827. Oli hauska lukea vanhoja väitöskirjoja, ja niiden korulauseita. Varhaisimmissa myytit ja havainnot sekoittuvat jännäksi keitokseksi. Eilen aamupäivällä kävin Mauri Rautkarin luona katselemassa hänen vanhoja valokuviaan ja kuuntelemassa tarinoita niiden synnystä. Erityisen hämmentäviä olivat kertomukset vierailuista WWF:n lähettiläänä ympäri maailmaa, esim. kuukauden kestänyt vierailu Brasilian sademetsässä Kayapo-heimon luona.
Helsingin edustan ohenevilla jäillä näkyy jatkuvasti pilkkijöitä. Hahmot näyttävät kauempaa katsottuna jotenkin epätodellisilta istuessaan liikkumattomina hohtavan lumikentän keskellä. Ihan kuin joku outo eläinlaji, joka on levittäytynyt rantajäille. Joka kevät ihmettelen sitä, miten pilkkijät voivat tietää kauanko jää kantaa, eivätkä ilmeisesti kaikki tiedä.
Myin lopulta Taidemaalariliiton Teosvälityksestä viisi työtä (!), ja sain taas uutta maalausintoa.
Tässä vielä se lupaamani mainos veljeni hienosta kirjasta, jota en viimeksi onnistunut saamaan siirretyksi. Veljellä on huomenna synttärit, ja aion pitää siellä puheen. Sehän on tietenkin jokaisen pikkuveljen toive, että isosisko muistelee noloja tapauksia lapsuudesta kaikkien kavereiden kuullen. Täältä pesee! 
Kiertelimme eilen Kaapelitehtaan teosvälityksessä. Pojat eivät innostuneet kovastikaan maalauksista. Hauskinta varmaan oli, kun kahvi- ja mehutarjoilun ohessa onnistui pihistämään palasokereita.
Tänään sain soiton, että olin myynyt kaikki akvarellit! Järjestelmä on sellainen, että jokainen Taidemaalariliiton taiteilija saa tuoda kolme teosta tarjolle, ja jos kaikki kolme myydään, saa tuoda uudet kolme tilalle. Vien siis uudet taulut heti. Jännä nähdä vieläkö akvarellit kiinnostavat. Teosvälitys on ollut kohdallani onnistunut. Melkein joka vuosi olen myynyt muutaman taulun. Ennätykseni on haahkamaalausten kanssa, niitä myytiin viisi.
Teosvälityksestä ostaja saa työn mukaansa heti toisin kuin gallerioista, joissa niiden pitää olla seinällä näyttelyn loppuun asti. On hauska ajatella, että työt ovat nyt joidenkin minulle tuntemattomien ihmisten seinillä. Saan ostajien nimet tietooni vasta useiden kuukausien kuluttua tilityksen yhteydessä, ja näen, ovatko he tuttuja vai tuntemattomia.
Kävin tänään Korkeasaaressa tekemässä haastattelua siitä, millaisia merkkejä dinosauruksista edelleen näkyy linnuissa. Paleontologi Mikko Haaramo taitaa tietää dinosauruksista kaiken ja vielä vähän enemmänkin – ja hänen innostuksensa välittyi ohjelmaan. Korkeasaaren jääveistoksista oli jäljellä enää jäisiä hienon värisiä möykkyjä.
Olin sopinut haastattelun Espooseen Laajalahden rantaan luontotalo Villa Elfvikin pihalle. Aina ei voi arvata, mikä on hyvä jutuntekopaikka. Elfvik oli aika hankala. Autojen äänet kuuluivat selvästi, jollei pysytellyt puiden siimeksessä, vähän väliä yli lensi lentokoneita, joiden äänet ovat erityisen hankalia jutun teossa – vastauksia ei voi kovin helposti leikata keskeltä poikki, jos taustalla kuuluu lentokoneen ääni. Muuten kuulostaa siltä kuin kone olisi yllättäen pudonnut. Lisäksi paikka oli täynnä iloisesti hihkuvia luontokoululaisia. Hieno homma sinänsä, mutta vähän väliä jouduin keskeyttämään haastattelun, kun jostain metsän siimeksestä paikalle pomppi pupuja matkiva ryhmä kaksivuotiaita, tai iloisesti karjuvia eväsretkeläisiä.
Iltapäivällä ajoin materiaalin koneelle, ja aloin työstää sitä. Ajattelin, että toisinaan radio-ohjelman teko on vähän niin kuin kuvanveistoa. Varsinainen juttu, ydin pelkistyy ja kuoriutuu sieltä sisältä vähitellen useammalla kuuntelulla ja rönsyjen karsimisella.
Eilen vein töitä Kaapelin teosvälitykseen. Akvarellini näyttivät vähän ujoilta isossa tilassa. Oli hauska nähdä tuttuja taiteilijoita, ja aion mennä viikonloppuna katsomaan mitä kaikkea on tarjolla.
