Keskiviikkoiltana koin kahdeksan vuoden tauon jälkeen suoran radio-ohjelman tunnelman. Teimme teemaillan Mikä luonnossa pelottaa? Olin etukäteen ajatellut, että ohjelmasta saattaisi tulla helposti ankea ja negatiivinen, mutta soittajat olivatkin hyviä. Vieraat professori Juhani Lokki ja yli-intendentti Juhani Terhivuo osasivat vastailla elävästi ja kertoilla tarinoita. Toimittaja Juha Blomberg hallitsi studion monimutkaisilta näyttävät laitteet ja erilaisten tiedotteiden lukemisen hämmästyttävällä tyyneydellä. Eniten pelottavia kokemuksia tuli kohtaamisista hirvien kanssa. Se oli kaikille pienehkö yllätys.
Loppupuolella lähetystä tuli sähköpostiviesti, jossa soittaja kuvaili hauskasti, miten kovasti pelottaa, kun pihapolulla kököttää sammakko, ja varsinkin jos se lähtee tulemaan kohti! Ohjelmasta jäi hauska tunnelma, tuottaja oli tyytyväinen, ja Areenassakin sitä on käyty kuuntelemassa aika paljon. Kuuntelijapalautteeseen ei tullut kuin kaksi kriittistä palautetta: ”mikrobit eivät pakastettaessa kuole”, ja toinen, joka kyllä vähän nauratti: ”Älkää viekö meiltä meidän Juha Laaksosta, kaiken maailman minnapyyköt eivät häntä korvaa!”
Lauantai-iltana kävimme viisivuotiaan kanssa Saunaseurassa. Poika on erityisen kiinnostunut laskemisesta, ja kyselee vähän väliä, mitä jotkut luvut ovat yhteenlaskettuina, tai montako tuntia on johonkin hetkeen tai miten paljon jokin maksaa. Saunareissu pienen matemaatikon kanssa sujui myös laskennallisissa merkeissä. Menomatkalla kuului tasaista mutinaa, kun poika oli päättänyt laskea tuhanteen – ja laskikin, ja vielä varmuuden vuoksi sen ylikin, 1100:aan asti. Tämä projekti loppui parkkipaikalla, ja sen jälkeen poika laskeskeli koko saunaillan ajan kaikkea mahdollista, saunojien määriä eri saunoissa, askelten määrää saunasta laiturin päähän, pukukaappeja pukuhuoneissa ja niiden numerointijärjestystä, takkatulen päällä leijuvia tuhkahitusia.
Sunnuntai-ilta oli hieno. Aurinko paistoi ja meri oli avoinna. Lumi pulkkamäen rinteessä loisti melkein punaisena.
Kiira Korpi on innoittanut lapsia baletti- ja tai taitoluisteluesityksiin. Viikonloppuun kuului myös käynti Nurmijärvellä Palojoella. Tarkoituksena oli käydä metsäretkellä, mutta metsä on niin täynnä lunta, että jäimme lumiauran auraaman tien sivuun juomaan kaakaot.
Päivä oli vauhdikas. Kävin Messukeskuksessa opettajien Educa-messuilla kahteen kertaan haastattelemassa Ylen luontotoimittaja Risto Salovaaraa Riston luontokoulu- aiheesta, joka löytyy netistä osoitteesta: opettajatv.yle.fi/ristonluontokoulu. Sinne on koostettu luonto-ohjelmien kuvauksista kertynyttä luontomateriaalia Suomen luonnosta, jota opettajat voivat halutessaan ilmaiseksi käyttää opetuksessaan. Materiaali näytti hienolta, esimerkiksi se video, missä muurahainen lypsää kirvoja. Lehtopöllövideosta näkyi, ettei pöllön tarvitse välttämättä avata nokkaansa äännellessään. Risto koostaa materiaalia lisää sivuille sitä mukaa kun ehtii. Voin kuvitella, että videoista on iloa koulujen luonto-opetuksessa. En ole kyllä varma, jäikö kukaan kuuntelemaan meitä, tai kuuluiko haastattelu mihinkään.
Iltapäivällä vietimme toimittaja Päivi Istalan läksiäisiä. Paikalle tuli paljon jo eläkkeellä olevia toimittajia ja kulttuuriväkeä. Tuntui hassulta, kun koin vanhan toimittajaväen melkein tutummaksi kuin nykyiset työkaverit. Olin pitkään toimituksessa, jossa olin monta kymmentä vuotta muita nuorempi, ja nyt olen ollut välillä seitsemän vuotta poissa kuvioista. Juhlat olivat hauskat ja Päivin näköiset. Puheet olivat sopivan kirpeitä, ja niissä kritisoitiin organisaatiouudistuksia, osaamiskeskuksia, strategioita ja visioita.
Viisivuotias poikamme pärjäisi hyvin keskitason insinööriopistossa. Pyöritti tänään leluautoa narun päässä edessään, ja totesi, että tämä viilentää. Ei tarvita tuuletinta, kun voi tällä lailla viilentää itseään helteellä. Illalla poika tutki ihoaan ja totesi, että siinä on viiruja joka puolella. Ihan kuin puun juuria. Ihon juuria.
Seitsemänvuotias on nähnyt kahtena yönä unta, jossa Utössä on tulipalo. Emme joudu paloon, mutta katselemme sitä vierestä tai laivalta rannan tuntumasta. Itse näin viime yönä tosi kummallista unta, jossa kolmevuotias oli muuttunut mustekalaksi. Pää oli ihan kuin oikealla pojalla, ja päässä oli valkoinen hellehattu, mutta alaruumis oli lonkeroinen. Poika hyppäsi iloisena syliini ja kietoi lonkerot ympärille. Mietin unessa, että pitäisikö se päästää mereen asumaan, vai pärjääkö maalla.
Kävin tänään Seurasaaren lahdella jututtamassa jäätutkijaa. Oli hauska odotella tutkijaa, katsella ohi kulkevia ihmisiä ja miettiä miltä kunnon jäätutkija näyttää. Onko hänellä lumenvalkoinen takki, turkoosin ikijään väriset housut tai harmaansininen, sulavan merenjään värinen hattu? Tutkijalla oli normifarkut, ruskeat maiharit, turkistakki ja peililasit.
Hän kertoili hämmästyttäviä asioita jäästä. Järven jää on vähän kuin lasia, mutta meren jäässä on elämää. Suolataskuissa on jopa ravintoketjuja: keskellä talveakin mikroskooppisen pienet eläimet saalistavat toisiaan. Olosuhteet ja tapahtumat jääpeitteessä vaikuttivat niin monimutkaisilta, että on pakko myöntää, että putosin jossain vaiheessa hetkeksi kärryiltä. Täytyy miettiä, miten tarjoilen homman kuulijoille.
Puhuimme myös pingviineistä, ja jäätutkijan reissusta Antarktikselle. Kuulemma pingviinit ovat tosi luottavaisia, ja olettavat, että tutkijajoukko väistää, kun ne marssivat ohi. Luontoleffoista ei ikinä käy ilmi se, että pingviinit haisevat – ihan kuin kanalassa.
Minulla on kummallinen ongelma pingviinisanan kanssa. Jostain syystä meinaan aina kirjoittaa sen muotoon pigviini. Vuosia sitten, kun käänsimme Juhan kanssa kirjaa pingviineistä suomeksi, olin järjestelmällisesti kirjoittanut joka ainoa kerta sanan muodossa pigviini – sadan sivun verran, ja myös otsikossa! Ihan loppumetreillä ennen käännöksen luovuttamista Juha huomautti asiasta. Vielä siinäkin vaiheessa väitin kivenkovaan vastaan, että sana kirjoitetaan niin.
Maalausrintamallakin olen vähän suunnitellut tulevia. Olen sopinut vieväni teoksiani keväällä keramiikkapaja Pikkutylliin Utössä. Lisäksi pidän pienen näyttelyn pääsiäisestä lähtien Somerolla Härkälän kartanossa. Maaliskuussa aion osallistua teosvälitykseen Kaapelille.
Pihallemme on rakentunut monen innokkaan lapsen ja aikuisen yhteistyönä lumilinna, jota vartioivat joka suunnalta leijonan ja kamelin tapaiset oliot. Linnaan kuuluu tunneli, portaita sekä ylä- ja alatasanteita. Kelit ovat olleet sikäli suotuisat, että monen nuoskapäivän jälkeen tulivat pakkaset ja linnan rakennelmat kovettuivat. Eilen aura-auto tuli pihaan, ja Juhalle tuli kiire juosta kysymään, että voiko lumet aurata linnoituksen viereen. Auraajalle se sopi hyvin.
Olemme monena iltana käyneet läheisessä pulkkamäessä, joka on illallakin hyvin valaistu. Eilen illalla horisontti oli syvän tummansininen, ja lumi vaaleanpunertava. Väri eivät tallentuneet kuvaan.
Lauantaina pääsin vierailemaan Mäntyniemessä toimittajan ominaisuudessa, kun Birdlife Suomi ja presidenttipari käynnistivät pihabongaustapahtuman tarkkailemalla pihapiirin linnustoa tunnin verran. Itse pihabongaustapahtuma järjestetään ensi viikonloppuna, ja tarkoituksena on, että mahdollisimman moni tarkkailisi pihansa lintulajistoa tunnin verran.
Olen viime päivinä oikolueskellut Juhan kirjamateriaaleja ja mieleen ovat muistuneet elävästi vuoden takaiset asiat. Monet lasten jutut naurattavat, ja nyt talven keskellä tuntui jännältä lueskella keväästä ja ajatella, että kohta se on taas tulossa.
Viisivuotias kysyi tänään: Äiti miten pitkä aika on mun synttäreihin. Kolme kuukautta. Ai niin paljon. Maapallo on jo täyttänyt eiks ni? Ai miten? Kun on tullu vuosi lisää. Aina kun vuosi vaihtuu on maapallon synttärit.
Ylen nettisuunnittelija on rustannut luonto-ohjelmien nettisivuja, ja sieltä löytyvät nyt myös minun ohjelmat ja vuoden 2002 Kadonneet aarteet.
Keskimmäinen poika harjoitteli lentämistä eilen olohuoneen lattialla juoksemalla, räpyttelemällä ja hyppimällä: Äiti, tuntuu, että mä alan vähän oppia!
Pokemon-korttien määrä asunnossamme kasvaa ja niiden käsittelyyn ja järjestelyyn menee aikaa – ja hermoja. Tänään äiti hermostui jossain vaiheessa niin, että sanoi että kaikki pokekortit, jotka vielä ovat lattialla, joutuvat roskiin. Mikä oli tietenkin virhe, koska viisivuotias kantoi sitten pakkansa roskapussiin, ”kun äiti pakotti”, ja ilmoitti samalla aikovansa muuttaa pois kotona jo samana iltana. Tässä vaiheessa pikkuveli kysyi, ”saako pitää itsellään, jos löytää roskiksesta pokekortteja?”. Tästä aiheutuneen kriisin selvittelyssä kului aika pitkään.
Pokekortit ovat siis tärkeät, ja niitä laitetaan kansioihin, mutta lisäksi niitä täytyy pitää myös kuminauhalla sidotuissa pakoissa, koska pakkaa on hauskempi kantaa, ja pakan kanssa on helpompi mennä nukkumaan kuin kansion, ja pakan voi ottaa reissuun mukaan. Molemmilla pojilla on useampia erilaisia pokepakkoja, mm. pakka kortteja joita ei vaihdeta, vaihtopakka jne. Kolmevuotiaalle on tärkeää, että päällimmäisenä on joku tietty hyvä kortti.
Viisivuotias huomasi heti Utön reissulta tultuamme, että uusi Poke-lehti on ilmestynyt. Hän laski kolikoitaan, ja päätyi siihen että voi ostaa itse lehden, kun vanhemmat suhtautuvat asiaan nihkeästi. Näin tapahtui, ja kun isä ja poika alkoivat seuraavana iltana lukea pojan itse ostamaa lehteä, kävi ilmi, että siellä olikin Jopsun piirros Pikachusta lukijapalstalla!
Huomenna alkavat kerhot ja koulut taas. Tunnelmat taitavat olla ristiriitaiset.
Näin viime yönä unta että olin jossain koulun juhlasalin takana hämärässä huoneessa joka oli täynnä lunta. Lavalla harjoitteli joku bändi, ja kuulin äänet vaimeina esiripun läpi huoneeseen. Yritin oikaista verhon toiselle puolelle esiintymislavan takaa, kun yhtäkkiä humpsahdin kokonaan lumen sisään, enkä päässyt liikkumaan mihinkään suuntaan. Onneksi heräsin ennen kuin paniikki ehti kasvaa.
Eilen alkoi uusi ohjelmasarjani, joka tulee lauantaisin Radio Suomessa klo 9.15-9.40. Jutut löytyvät Yle Areenasta jälkikäteen. Ensimmäisen ohjelman aiheena oli kaupunkiluonto, ja seuraavassa puhutaan eläinten koosta paleontologi Mikael Forteliuksen kanssa. On hauskaa miettiä teemoja ja ruveta rakentelemaan ohjelmakokonaisuuksia.
Tytön Utökirja on valmis ja hieno. Ohessa muutama kuva, jotka saan liittää tähän.
Tyttö nukkuu huonosti. Ei haluaisi lähteä kotiin. Tyttö haluaisi muuttaa tänne.
Käymme aamulla vielä lyhyellä retkellä, sitten pakkailemme loppuun. Eivor lähtee yhdeltä. Laivamatkan alku on aurinkoinen (nyt se aurinko sitten näyttäytyy)! Katselemme kannella, miten Utön saari häviää vähitellen näkyvistä. Aika pian vastassa on yhtenäinen jääkenttä. Jää on pitkän matkaa niin ohutta, että se aaltoilee jännästi laivan murtaessa sitä. Näemme useampia kyhmyjoutsenia jääkenttien keskellä. Yksi perhe näyttää jo kuukahtaneen keskelle jäätä.
Tytöllä on tuttuja laivassa. Aspön jälkeen alkaa olla hämärää ja Nötön laiturissa on jo pimeää. Jäät hidastavat matkantekoa, laiva on yli tunnin myöhässä. Hotellin johtajan tarjosi näyttelyä kevääksi tai alkukesäksi. Täytynee alkaa virittää.
Viimeinen päivä saaressa, voi kurja. Tuhraan valoisasta ajasta osan katsomalla lasten kanssa kakkoselta tulevaa Naapurini Totoro-leffaa, joka on kyllä ihan hyvä. Viisivuotias huokaisee ohjelman jälkeen: voi kun se Totoro olisi oikeasti olemassa!
Iltapäivällä käymme Juhan kanssa eteläkärjessä retkellä. Näemme hylkeen kurkistelemassa ilta-auringon heijastamassa vedessä. Meri on uskomattoman värinen. Idässä se on turkoosin vaaleanvihreä, kaakossa sinertävä ja etelässä vaaleanpunertava, paikoin oranssi. En uskoisi, ellen itse näkisi.
Vihdoin aurinkoinen aamu monen päivän jälkeen. Yritän patistaa lapsia vaatteisiin ja ulos. Pääsemme ulkoilemaan vasta vähän ennen Eivorin lähtöä. Käymme rannassa vilkuttamassa lähtijöille. 
Sarvipöllö istuu koulun lähettyvillä hyvin näkyvissä. Toinen on männyssä taaempana. Isommat lapsetkin näkevät pöllön. 
Meri on tänään tyyni ja etelälahti alkaa taas jäätyä.
Kahden aikaan teen kuvausretken itärannalle. Jäät ovat muuttuneet muutamassa päivässä paljon, tunnistan vaivoin muutamia kohtia, joissa haistelimme merta tai istuimme syömässä pari päivää sitten eväitä. Ranta näyttää silti hienolta. Yhtenäinen rantajää on muuttunut jäälohkareiksi, jääpalloiksi. Katselen vähän aikaa, miten meri kohoaa ja laskee hiljalleen yhden jääkielekkeen alla. Kielekkeen jääpuikkorivi heijastuu veteen, ja se näyttää vähän kidalta, jossa ylä- ja alahampaat kohtaavat toisensa veden noustessa ja avautuvat irvistykseen veden laskiessa. Taivas on muutamassa kuvassa ihan keltainen. Yksittäisiä sinisorsia, koskeloita ja merimetsoja lentelee meren yllä.
Alkuillasta laskemme pulkilla kirjaston viereistä rinnettä, joka on hyvin aurattu. Ilta on hämmästyttävän lämmin ja tyyni. Näemme huuhkajan hämärissä Ormskärillä. Käymme illalla koululla pullakahvilla ja leikkimässä. Pojat mittailevat toisiaan pitkällä viivottimella. Toinen on vähän yli ja toinen vähän alle metrin.
Kuuntelen yöllä myrskyä. Aamulla koko kylä on jääkuuran peitossa. Monet talot näyttävät vähän piparkakkutaloilta sokerikuorrutuksessa. Hotelliasuntomme ovikin on hämmästyttävästi lumikiteiden peitossa. Jää on eteläpuolen lahdelta kadonnut. Meri pauhaa vapaana Jannen hiihtolatujen kohdalla. Illalla käymme hotellilla kuuntelemassa bändiä.
