Olemme Helsingin Lauttasaaressa taas. Kaupunki on kauneimmillaan, täynnä alkukesän vihreää. Pihlajan ja koivun lehdet ovat jo aika suuret, kirsikkapuut ovat vaaleanpunaisessa kukassa. Ihmiset ovat pukeutuneet hellevaatteisiin. Vastaan tulee lapsia kuin suoraan kuvakirjoista kesähameineen ja hellehattuineen rantapallo kourassa.
Taivaalla kuuluu tervapääskyjen kirkunaa, rusakko loikki hauskasti pihan poikki keskellä päivää. Pari iltaa sitten kävimme tutkimassa nuijapäitä merenrantalätäkössä. Keskimmäisen lapsen ihossa oli jo ensimmäisenä kaupunki- iltanamme joitain täpliä ja ihmettelin mikä rokko voi olla kyseessä, kunnes hoksasimme, että olisikohan hyttysiä liikkeellä. Niitä ei vielä Utössä näkynyt. Ensimmäisenä iltana nukahdin satakielen lauluun.
Kotipihallamme on hienon kesäistä, mutta päivällä meteli on aikamoinen. Molemmissa vastapäisissä kerrostaloissa on meneillään julkisivu- ja parvekeremontti, ja projekti tuntuu jatkuvan pitkään. Katselimme koko talven, miten työmiehet kahlasivat lumessa naapuritalon työmaalla, ja nyt homma jatkuu shortseissa ja juomapullot kourassa.
Paluu Utöstä sujui sinänsä hyvin. Pakkaamisessa tuli kyllä kova kiire, ja jouduin kasaamaan loput tavarat kaaoskasseihin, joita olen nyt setvinyt kotona viikon mittaan.
Eivor oli paluumatkalla niin täynnä väkeä, että Nötöstä kaikki eivät mahtuneet mukaan. Nauvon lossijono oli myös aika mittava, ja takapenkki alkoi jo vähän hermostua matkan tekoon.
Maanantaina oli edessä näyttelyn ripustus. Siihen kuului monta mutkaa: olin leikannut ison maalauskankaan summamutikassa, enkä millään mitoilla ja jouduimme virittämään kiilakehyksiä oikeaan mittaan. Juha selvitti päivän yllättävän maltilla. Itse näyttelystä en osaa sanoa vielä mitään. Siihen tarvitaan etäisyyttä. Moni ajatus jäi kesken, monta ideaa jäi tekemättä. Aika moneen olen kuitenkin tyytyväinen.
Avajaispäivä oli hässäkkää. Suurin pamaus tapahtui aamupäivällä, kun mummu kompastui talon rapussa ja mursi vasemman nilkkansa pahasti (onneksi vain nilkan!), ja joutui sairaalaan. Hän on edelleen siellä ja toipuminen huolettaa koko joukkoa.
Huolen lisäksi tapaturma aiheutti käytännön ongelmia. Jouduin hoitamaan teosten nimeämistä ja hinnoittelua vähän lennossa, ja lähdimme lopulta lasten kanssa avajaisiin. Meno oli siis aika vauhdikasta. Siinä vaiheessa, kun lapset kiipeilivät Pohjoisen Rautatiekadun puihin ja potkivat Utön malliin sandaaleita jalastaan totesin etteivät ehkä ole ihan kaupunkikuosissa.
Avajaisväkeä tuli paljon ja oli hauska nähdä ihmisiä. Ihmiset eivät yleensä tule avajaisissa haukkumaan suoraan. Osa vieraista lähti pois sanomatta mitään, minkä tulkitsen tarkoittavan, että eivät tykänneet. Yksi ihminen tuli kertomaan miten voimakkaasti eräs taulu oli häneen vaikuttanut, ja arvosti sitä, miten liikun esittävän ja abstraktin välimaastossa. Aika moni nimesi jonkun taulun suosikikseen (nro 8, pöllötyö, myrskymaalaus, haahkat ja jäälautat). Joku kysyi, että miksi en laittanut akvarellejä yläkertaan (ihan hyvä ajatus), joku oli pohtinut onko tässä mitään uutta viime näyttelyyn verrattuna, toisen mielestä olin kehittynyt, muutama kommentoi että hienot värit, jonkun mielestä olivat liian vahvat, yksi vieras pohti, että työt näyttävät helposti tehdyiltä (en ole varma onko hyvä vai huono). Jotkut kehuivat juuri akvarellejä. Hyvänä vinkkinä tuli idea kokeilla temperaa, mikä voisi olla vastaus tekniikkapohdintoihini. Sain kehuja myös avajaisleningistäni (heh!) ja hoikistuneesta olemuksestani (kaksinkertainen heh!). Mielestäni kaikki kommentointi on ihan oikein. En itse ikinä tiedä mitä sanoisin avajaisissa taiteilijoille. Töitäkin on jotenkin vaikea nähdä ihmispaljoudelta.
Avajaisten jälkeen olen vasta huomannut kesän ja kaupungin ympärilläni. Jotenkin olo on kuitenkin edelleen aika irrallinen, vaikka olemme olleetkin kaupungissa jo neljä päivää. Ihmisten paljous yllättää. Katselen kotia taas uusin silmin. Tavaraa on liikaa. Sitä pitää vähentää. Yritän määrätietoisesti ryhtyä puuhaan.
Keskimmäinen lapsista oli tosi iloinen nähtyään taas kaverinsa. Hän kertoi illalla ihmetellen: Tiedätkö äiti, että Aapo on jo niin iso, että sillä on jo yksi lihas? Kun katsoin vähän hämmentyneenä niin kiirehti vakuuttamaan että kyllä on, se on jossakin käsivarressa en tiedä ihan missä.
Seuraamme nyt Utön koulun elämää blogin kautta. Eilen aamulla kuuntelimme sieltä löytyvän linkin kautta kuunnelmakilpailun satoa, jossa Utön koulu oli saanut kunniamaininnan teoksestaan Manaaja. Parin minuutin kohdalla kuuluva koputus on kuulemma meidän tytön osuus! Utössä ensimmäiset haahkanpoikaset ovat kuoriutuneet. Olisipa ollut hauska nähdä niitä uimassa. Iida mietti eilen illalla sängyssä, miten pitkäksi koululle istutetut ruusupavut ovat jo kasvaneet.
Tallennettu aiheeseen Blogi
Kirjoittanut: Anu Nirkko
23.05.2010 klo 04:00
Kiitos näyttelystä. Upeita töitä! Siis tykkäsin.
Anu