Olemme olleet viikon kaupungissa. Siirtyminen kerrostaloon satavuotiaasta puutalosta tuntui aluksi hankalalta, ja nukuimme monta yötä siskonpedissä parvekkeella.
Koululaisen elämän ensimmäinen kouluviikko on takana. Tyttö näyttää päässeen ideasta kiinni, ja ehkä äitikin vähän. Olen pyörinyt kotinurkissa ihmetellen viime päivät. Siivoillut kaappeja yms. Tyhjäkäyntiä ja hämmästystä. Vähän vaikea tarttua hommiin. Ilmoittauduin aikuisten sirkuskouluun, ja etsimme vielä tytölle sopivaa tanssituntia. Olen hankkinut akvarellipapereita ja -värejä ja työstänyt vähän Utö- teeman jatkoa. Jonkinlaista alakuloa on ollut ilmassa, enkä ole saanut blogiakaan täydennettyä. Mutta kyllä tämä tästä.
Viisivuotias menee kerhoon jo kokeneesti. Kolmevuotias aloitti vasta, mutta on ollut innokas kerholainen. Nyt viikonloppuna poika heräsi kuitenkin itkemään, että ei tahdokaan enää jatkaa.
Kolmevuotias on raju rakkaudessa ja vihassa. Suosikkileikki on olla oranki, jota on ammuttu. Se on ihan kuollut ja äiti sitten hoitaa niin että se herää.
Äiti on vielä pojalle aika kova sana, paitsi välillä. Uhkauksia on kaksi:
Haluuksä vai et mä upotan sut mätäseen veteen?
Haluuksä vai et mä potkasen sut koko maailmasta pois?
Kesän uutuus meidän perheessä ovat Pokemon- kortit, joita keskimmäinen alkoi kerätä pihan ison pojan jalomielisellä avustuksella. Harrastus on jatkunut sitkeästi pitkin kesää, vaikka Kumlingen kaupassa ei pokemon- materiaalia ollut tarjolla eikä kukaan perheestämme ymmärrä korteista hölkäsen pöläystä. Pokemonkortit ovat seuranneet verkonnostoihin kallioluodoille, päiväretkille lähisaariin, pyöräreissuille, ja illalla sänkyyn tyynyn alle. Olemme yrittäneet pohtia korttien merkkejä ja pisteitä otsalampun valossa iltasadun asemasta.
Kumlingen kesän ajattomia aurinkoisia päiviä on vaikea kirjoittaa mihinkään muotoon jälkikäteen. Nuorin iloitsi verkonnostoista ja laskuista soutuveneellä ja on aivan hillittömän kiinnostunut kaloista. Tyttö löysi samanikäisen ystävän saarelta, ja tytöt ehtivät leikkiä puu-ukoilla ”köyhää aikaa”, hoitaa Rauha- toukkaa, leikkiä koulua, rakentaa ehkä saaren historian hienoimman majan ja viettää muutaman yön yökylässä talossamme salaisuuksia kuiskutellen ja tarinoita kertoillen.
Teimme pari päiväretkeä Maarianhaminaan, jossa toimintamallimme oli aina sama: suoraan Mariebadiin (loistava paikka lapsille!) ja sitten lounaalle Arkipelagoon, ja sitten kirpparille, kukkakauppaan ja Ålannin pannareille. Luin alkukesästä hienon kirjan Me hukkuneet, ja nyt oli innostavaa nähdä Pommernin viimeisistä purjehdusvuosista (1937 muistaakseni?) kertova video laivalla.
Punkkeja oli enemmän kuin koskaan, niitä ei ole ikävä. Mutta tummia rantakallioita, joille voi iltauinnin jälkeen käydä makaamaan ja imeä päivän lämpöä itseensä – niitä kyllä.
Kesäinen sää jatkuu kyllä kaupungissakin. Kävimme eilen seuraamassa Hongan -03 syntyneiden poikien peliä, ja pääsimme vähän kokemaan, miltä poikien ja tyttöjen futisharrastus näyttää. Illalla kolmevuotias ei millään saanut unenpäästä kiinni vaan potki ylikierroksilla palloa, ja äidin piti istua sohvakatsomossa ja huutaa vuorotellen ohjeiden mukaan hyvä Honka, hyvä Kalle. Tuntikaupalla.
Palaan Ylelle töihin vasta kuuden viikon kuluttua lokakuun alussa. Yritän nyt päästä syksykäyntiin työstämällä yhtä vanhaa kesken jäänyttä projektia. Sitä varten aion huomenissa aamupäivän vapaatunteina lähteä tutkimaan Lauttasaaren variksia ja niiden elekieltä. Toivottavasti löydän jonkun yhteistyökykyisen kaverin.
Tallennettu aiheeseen Blogi