Avajaisaamuna sain soiton Kanneltalosta, että akvarellini olivat varisseet maahan kuin syksyn lehdet. Jouduin säntäämään paikalle hyvissä ajoin ennen avajaisten alkua, ja kikkailemaan teokset seinälle uudelleen henkilönosturin kanssa. Ripustamisen vaikeus on siinä, että seinälle ei saa naulata. Laitoin uudet teipit, ja lisäsin niiden määrää, ja kuvittelen, että nyt pysyvät kun en enää siirtele töitä.
Avajaisissa oli hauska nähdä tuttuja taiteilijoita. Muistelimme taidekouluaikaa ja erilaisia taideopettajia. Toiset tuntuvat edelleen merkittäviltä, toisten harteilta on auktoriteetti karissut. Olisin varmaan saanut paremmin opettajista irti oppeja, ellen olisi itse ollut taidekouluaikaan niin varautunut ja etäinen. Yhden ihan hölmön kommentin muistan tarkasti, kun opettaja sanoi: noi työt näyttää ihan hyviltä, mutta jotenkin sun olemus ei oikein taiteilijana vakuuta. Eräs toinen opettaja valisti meitä innokkaita jatkokurssilaisia, että muistakaa nyt, että seuraavaan kymmeneen vuoteen ketään ei kiinnosta yhtään mitä te teette. Yllättävän hyvin sitä muuten muistaa vuosikymmeniä asioita, joita opettajat ovat töistä sanoneet. Tänä kesänä olen usein miettinyt taidekoulu Maassa pidettyä Georg Steinmannin kurssia, ja hänen vaikuttavaa persoonaansa, ja puhetta siitä, miten kokeneekin taiteilijan tulisi uutta työtä aloittaessaan olla yhtä avoin kuin aloittelija.
Taiteilijaksi ei oikein voi kasvaa ilman hyviä opettajia. Olen kohdannut matkan varrella hienoja opettajia erilaisilla kesäkursseilla, joille osallistuin kouluaikaan kesäisin, työväenopistossa monena vuonna, vapaassa taidekoulussa, taidekoulu Maassa. Ehkä paras opettaja oli kouluaikaan työväenopistossa vetämässä sunnuntaimaalareiden ryhmää. Muistan hänessä hienona piirteenä sen, että taidekeskustelut meidän sunnuntaiharrastajien kanssa olivat arvostavia ja kiinnostavia, hän oli nähnyt paljon vaivaa tuntien luento-osuuden eteen, eikä suhtautunut lainkaan alentuvasti oppilasjoukkoonsa, joka kuitenkin käsitti suurimmaksi osaksi varsin iäkkäitä harrastajakukkamaalareita.
Vapaan taidekoulun iltalinjalla muistan hienona hetkenä sen, kun piirsimme hiilitöitä pimenevässä luokassa, kun melkein mitään ei enää näe, ja se pakottaa pelkistämään kuvaa yhä enemmän ja enemmän.
Nuorena koululaisena osallistuin kahden viikon kesäkurssille Paimiossa. Oli hauskaa viettää aikaa hyvin eri-ikäisten ihmisten kanssa, joita kaikkia kiinnosti taide. Ylipäätään kuvataiteessa on hauskaa se, että iällä ei ole mitään väliä (paitsi tietenkin sitten jos rakennetaan huippu-uraa?). Keskustelimme taiteesta aamiaispöydässä ja saunassa ja joka välissä. Kurssi loppui minulle ikimuistoisesti. Opettaja ei mielestäni kurssin mittaan ollut juurikaan kommentoinut työskentelyäni. Loppukritiikissä hän siirtyi maalausteni luo, joista toisen olin tehnyt ukistani ja toisen jostain muusta aiheesta, jota en muista. Ukkimaalauksen kohdalla opettaja alkoi itkeä. Jotenkin se vaikutti häneen voimakkaasti ja hän sanoi, että tästä ihmisestä tulemme vielä kuulemaan. No, kuulemiset ovat vielä kuulematta, mutta kannoin muistoa pitkään silloinkin kun en päässyt toivomiini taidekouluihin.
Tallennettu aiheeseen Blogi
Kirjoittanut: Airi Pyykkö
7.09.2010 klo 20:24
Kiitos Minna tekstistäsi, minutkin se sai kyyneliin! OLEN OLLUT NIIN ONNELLINEN SIITÄ, ETTÄ OLET LÖYTÄNYT TAITEEN JA TOIVON SEN PYSYVÄN KOKO AJAN ELÄMÄSSÄSI TEIT SOTTEN MITÄ MUUTA TAHANSA. Nyt jo näkyy lapsissasi se, miten tärkeää kaikki luova tekeminen on! Airi