Kävin viisivuotiaan kanssa eilen Luonnontieteellisessä keskusmuseossa. Paikka on minulle tuttu, kun olen suorittanut suuren osan bilsan opinnoistani siellä. Olen viettänyt lukuisia päiviä luentosaleissa, mutta myös Elukan kuppilassa ainejärjestöaktiivina myyden lippuja johonkin juhliin tai suunnitellen kanoottiretkiä. Olen ehtinyt osallistua useisiin vappusokkeloihin ja päntännyt selkärangattomien lajintuntemustenttiin tihrustellen näytteitä lasin läpi. Muistan edelleen elävästi kakkoskerroksen hämärän valon, narisevat lattialaudat ja pienen tietokonehuoneen, jossa kävin läpi lukuisia tunteja rapuaiheisia videoita, kun tein gradua aiheesta ”Täplärapujen aggressiivinen käyttäytyminen peliteorian valossa”.
Museo on nyt muuttunut aika lailla. Kiersimme pojan kanssa rauhassa saleja. Tutkimme orankeja ja jääkarhuja, dinosauruksen luita, meduusoja ja portugalin sotalaivaa lasipurkissa. Erityisesti pojasta oli hauskaa katsella perhosen siipiä mikroskoopilla, tunnustella ketun ja hirven karvaa, ryömiä lumiluolassa, kurkistella oksennuspalloja ja eläinten kakkoja.
Stellerin merilehmän luurangon kohdalla muistan aina kun kävin haastattelemassa dos. Ann Forstenia ohjelmasarjaani Kadonneet aarteet. Hän osasi kertoa kiehtovasti luurangon löytymisestä ja kulkeutumisesta museon kokoelmiin ja siitäkin, miten hassusti luurangon eteen oli liitetty kuvitteelliset eturaajat, jotka nyttemmin on poistettu.
Poika sanoi jossain vaiheessa museokierrostamme: äiti älä lue mitään, katsotaan vaan, sä huomaat, että se on paljon hauskempaa. Yritin selittää vielä jotain lavastajalinnun kohdalla kun poika tuhahti väsyneesti: äiti älä lue!
Museon kahvilassa istuessamme puhelimeni soi. Soittaja halusi ostaa Kanneltalon näyttelystä työni Helmipöllö päivälevolla. Lupasin kehystää työn.
Tallennettu aiheeseen Blogi
Kirjoittanut: Brita
20.09.2010 klo 23:31
Kiva kun kirjoitit tuosta lapsen pyynnöstä.
Aika usein tulee aikuisena selitettyä liikaa, vaikka lapset haluavatkin tehdä omia havaintojaan ja omalla tavallaan. Ei se kaikki meidän mielestämme mielenkiintoinen ja tärkeä tieto aina olekaan oleellista… Kerran luokkaretkellä katselimme karhuja Ähtärissä. Seurasimme miten ne telmivät ja luimme varmaan opastustekstejä. Yksi oppilaista kysyi yhtäkkiä: Hei , miten toi uima-allas täytetään ja tyhjennetään.t:Brita