Lapset saavat viikonloppuaamuisin katsella lastenohjelmia. Katselu meinasi kuitenkin keskeytyä kokonaan, kun nuorin heitti yllättäen telkkaria päin lelun – kun se poika ruudussa ärsytti. Pidin puhuttelun siitä, että koko höskä voi vaikka räjähtää, jos siihen heittää ja äitikin voi vielä räjähtää. Keskimmäinen oli vähän aikaa hiljaa ja totesi: ”No se vois olla kurjaa jos äiti räjähtäisi, mutta olisi siinä kyllä hyväkin puoli. Että sitten saisi ostaa omilla rahoilla niin paljon leluja kuin haluaa.”
Olen jatkanut Oranssitorilla kirppispöydän pitämistä. Tavoitteena on vähentää turhaa tavaraa ja saada kaappeihin tilaa. Aika paljon aikaa tavaroiden pyörittelyyn kuitenkin kuluu, ja hinnoitteluun, ja myyntipöydän järjestämiseen. Tänään pyörähdin torilla viemässä täydennystä, kun silmiini osui vastapäiseltä pöydältä aarre, Pokemon-paita eurolla. Koko on liian suuri viisivuotiaalle, mutta se ei ole onnea vähentänyt. Vielä illalla nukkumaan mennessä poika huokaisi: ”Äiti, koskaan et ole ollut niin ihana kuin tänään. Tämä oli niin hieno juttu, että mä muistan tän aina!”
Hämmästytin itseni tänään istumalla lukemaan teosta Kotiruoka alusta alkaen. Kyllä olisivat opiskelukaveritkin hämmästyneet. Ainakin ne jotka tiesivät huolettomasta sinkkuajastani, jolloin valmistin ruokani usean kuukauden ajan kahvinkeittimellä! Ruuanlaittotaito ei ole tosiaan kuulunut varsinaisiin vahvuuksiini, mutta olen yrittänyt harjoitella hommaa lasten myötä. Onneksi lapset tykkäävät aika perusruuista: keitetystä makaronista, paistetusta kalasta, keitoista. Eikä sitä tietenkään tiedä tästä eteenpäin, millaiseksi virtuoosiksi vielä kehitynkään!
On kiehtovaa ajatella ihmisistä löytyviä uusia puolia. Olen monta kertaa ajatellut Anne Friediä, joka puhui elämän hitaasti avautuvasta mysteeristä – siitä, miten elämä on vähän kuin vähitellen kuoriutuva sipuli. Pääsin haastattelemaan Anne Friediä hänen asuntoonsa ihan toimittajanurani alkutaipaleella, ja sain kokea sen voiman ja lämmön joka hänestä välittyi. Kohtaamista haittasi kyllä muistaakseni vähän se että olin niin nuori ja epävarma että kätkeydyin turhaan toimittajan roolin taakse.
Anne Fried esitteli valoisana päivänä minulle valokuva- albumiaan. Siinä oli mustavalkoisia valokuvia piknikpeitolla köllivistä ja puistossa leikkivistä lapsista. Hän kertoi haastattelussa retkistä, joita oli tehnyt muistaakseni joskus 50-luvulla Yhdysvalloissa Newarkin köyhien lasten kanssa lähipuistoon. Aluksi suurkaupungin lapset olivat olleet kauhuissaan eivätkä uskaltaneet poistua bussista, kun saavuttiin puistoon. Onko siellä leijonia, tiikereitä, käärmeitä? He eivät olleet koskaan käyneet metsässä tai puistossa. Alkujännityksen jälkeen reissu oli ollut huippumenestys.
Tänään oli huikaisevan kaunis päivä. Mansikat kukkivat, kimalaiset pörräsivät pihan kukissa, koiras fasaani kuopi multakasassa. Pyöräilin iltapäivällä Larun rantoja pitkin. Pujottelin aurinkoisia vaahterakujia, ihailin merisumua, hohtavan kirkasta horisonttia ja auringossa istuskelevia ihmisiä Kasinonrannassa. Lopulta päädyin Saunaseuraan, jossa löylyt olivat erityisen ärhäkät, vesi 10 asteista ja valo enkelinkirkasta.
Tallennettu aiheeseen Blogi
Kirjoittanut: Manne
4.10.2010 klo 10:17
Kaipaisin päivitystä ghanalaisen Pokemon-kötkelön superpotkuista, jotka menevät hurjimmillaan pään yli…
Kirjoittanut: Airi Pyykkö
5.10.2010 klo 08:27
Hieno kuvaus ja Anne Fried muistelu – kertomisen arvoinen! Airi