Yksi taidekaverini päätyi kerran ajatukseen, että jokaisessa hyvässä taulussa on vähän punaista. Muistan miettineeni asiaa, lisäilleeni pieniä punaisia pisteitä toisinaan melkein valmiiseen tauluun lisäämään jännitettä. Joskus kikka toimikin hyvin. Värit ovat tietenkin aina vuorovaikutuksessa toisiinsa. Viereinen väri virittää sävyt, saa ne ikään kuin soimaan. Värin lämpimyys ja tummuus ovat suhteessa viereisiin. Vapaan taidekoulun Albersin väriteoriatunneilla tuli jännästi esiin, että samakin harmaa voi viereisestä väristä riippuen näyttää hyvin tummalta tai vaalealta, kylmältä tai lämpimältä.
On jännä huomata, miten värimieltymykset vaihtelevat. Eräällä työväenopiston tunnilla vuosikymmeniä sitten, jossa olin loistavassa opetuksessa ihan sunnuntaiharrastajamaalarijoukossa, muistan pohtineeni värejä tosissani, ja sitä, miksi en halua käyttää vihreää. Se tuntui tunkkaisen tummalta, tai myrkynvihreältä, jotenkin rumalta ja vieraalta. Muistan ihmetelleeni että miksi niin yleinen luonnon väri ei tunnu koskaan sopivan tauluihini. Vuosien myötä olen päässyt enemmän sinuiksi vihreän kanssa ja löytänyt murrettuja vihreän sävyjä, kellertävän vihreät, puiden hiirenkorvien kirkkaat vihreät, maatuvan kuivuneen ruohon ruskeanvihreät. Silti tumman vihreä on vieläkin vaikea ja vieras, ehkä käyn sen kimppuun myöhemmin. Sen sijaan punainen, sellainen joulunpunainen on nyt yllättäen inhokkilistallani, tai olen kadottanut otteen siihen. Ei tietenkään kaikkia värejä tarvitsekaan käyttää, mutta on jännä huomata tällaisia vaivihkaisia muutoksia väripaletilla. Itse asiassa en ole paljoakaan maalaillut viime aikoina. Väriasiat tulivat mieleeni kun tein ohjelmaa kasvien väreistä. Siinä puhuttiin mm. siitä, miksi Suomen luonnossa ei ole juuri ollenkaan punaisia kukkia, ja toisaalta taas on paljon keltaisia ja sinisiä. Vastaus löytyy yksinkertaisesti siitä, että Suomen luonnossa kukkien pölyttämisen hoitavat hyönteiset, joita punainen ei houkuta, mutta keltainen ja sininen kyllä. Sellaisissa maissa, joissa pölyttäjinä toimivat kolibrit tai lepakot, on myös punaisia kukkia. Luonnon kukkien väripaletti koostuu muutamista kemiallisista perusyhdisteistä, ikään kuin perusväreistä, joista rakentuvat sitten kukkien lukuisat eri sävyt, vähän niin kuin taiteilijan paletilla.
Vaikka en omiin töihini haluakaan nyt punaista, ainakaan joulun peruspunaista, huomaan kyllä milloin punainen jonkun muun taulussa mielestäni toimii. Kuvataiteilija Maaria Oikarinen pyöriskelee parhaillaan punaisten sävyjen maailmassa, ja työntekoa voi seurata blogissa: http://hekuma.blogspot.com/
Kesällä on tarjolla paljon jänniä näyttelyitä. Meilahdessa Helsingin taidemuseossa on kesän ajan esillä vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin kiinnostavan näköisiä maalauksia. Amos Andersonin taidemuseossa on vielä heinäkuun lopulle asti esillä Pauliina Turakka Purhosen hieno näyttely. Joutsassa Haihatus on taas avannut ovensa (www.haihatus.net). Täytyypä käydä katsomassa, kun liikumme siellä päin. Kivinokassa on jälleen tänä kesänä ympäristötaidenäyttely (http://www.sunpoint.net/~kivinokka/lisatiedot.htm). Avajaiset olivat muutama päivä sitten. En osallistunut tänä vuonna, mutta aion kyllä käydä katsomassa työt. Utössä avautui joitain päiviä sitten Jorma Tenovuon ja Markus Varesvuon yhteinen lintuvalokuvanäyttely, joka olisi hauska nähdä! Nostimme Kumlingessa maljan Jormalle ja Markukselle avajaisten aikaan.
Virittelin Juhannuksen alla jäkälähaastattelua, joka lähetetään heinäkuun alussa. Tuhrasin toista tuntia siihen, että jouduin poistamaan joo- sanojani. Jännää, että näin monen radiotyövuoden jälkeen huomaan edelleen välillä kehittäväni uusia maneereita. Kun vanhoista pääsee eroon, uusia tulee tilalle. Kuten nyt siis joo, jonka huomasin jälkikäteen sanoneeni melkein jokaisen vastauksen perään. Poistelin niitä niistä kohdista, joissa eivät olleet päällekkäin haastateltavan puheiden kanssa. Vastaavasti teen myös, jos haastateltava toistaa jotain maneeria kuten niinku tai muuta vastaavaa. Asiasisältöön en koske, mutta jännityksestä tai jostain muusta syystä johtuvat turhat täytesanat häiritsevät muuten kuuntelua ja vievät huomion pois itse asiasta. Jotkut haastateltavat saattavat myös vähän änkyttää tai hakea sanojen alkuja. Niitäkin voi jonkin verran vähentää tai lyhentää taukojen pituuksia. Toisaalta pitää olla tarkkana, ettei puheesta tule liian siistiä. Että se säilyy luontevana ja mukaan mahtuu ajatustaukojakin. Kuulemma jossain suuressa maailmassa on jouduttu palaamaan siihen, että puhevirheitä jopa lisätään että jutustelu kuulostaisi luontevammalta. Sen olen itsekin huomannut, että haastateltaville ei esimerkiksi kannata antaa kysymysluetteloa etukäteen, eikä mielellään edes keskustella puhuttavista asioita etukäteen. Jutut tulevat yleensä luontevimmin ja raikkaimmin kerrottuna ensimmäisellä kerralla.
Tallennettu aiheeseen Blogi