Niin siinä kävi, että päräytin Iidan kanssa yllättäen toiselle puolelle maapalloa Up With People- tapaamiseen tapaamaan ihmisiä, jotka olen tuntenut 25 vuotta sitten, ja joiden kanssa olen silloin reissannut vuoden. Lensimme Kellyn luo Arcadiaan Californiaan, vietimme siellä pari päivää Kellyn perheen kanssa, ja Anne Saksasta tuli myös paikalle. Sitten ajoimme Arizonaan tapaamiseemme, ja lensimme sieltä viikon kuluttua takaisin.
En ole ollut 6 vuoteen lentokoneessa, joten aika kummalliselta tuntui olla suljetussa tilassa yöllä 10 000 metrin korkeudessa. Ilmastopainolastikin tuntui niskassa aika vahvana. Viimeisen pitkän lentoni olen tehnyt 25 vuotta sitten, ja kylläpä olivat ajat muuttuneet. Ihmiset kaivelivat kaikenlaisia teknisiä vempaimia kasseistaan: elektronisia kirjoja, pelejä, erilaisia musiikinkuuntelulaitteita. American Airlinesin jokaisen istuimen selkänojassa oli oma tv- ruutu. Tulli- ja turvatarkastukset olivat myös muuttuneet hurjasti. Oli hankala selittää 7- vuotiaalle ennen lennon lähtöä, miksi mitään nesteitä ei saa viedä koneeseen, ei edes hammastahnaa. Jokaiselta USAan saapuvalta aikuiselta otettiin sormenjäljet ja valokuva silmästä.
Oli tosi hauska nähdä tuttuja. Nauratti valtavasti, en olisi malttanut nukkua öisin, liikutuin kun näin Cecilian ja Eduardon Meksikosta tai Miken ja tämän tanssivan tyttären Phoenexista, Azusan Japanista poikansa kanssa. Oli jännä kuulla ihmisten tarinoita elämästään. Paikalla oli 120:stä ihmisestä 37 (9 eri maasta), mikä oli hämmästyttävä määrä. Kaksi ryhmän jäsentä on kuollut, muutamaa ei ole kukaan tavoittanut, mutta suurin osa tuntuu olevan voimissaan. Kaikki olivat jotenkin liikuttuneita.
Ajomatka ilta-auringossa Arcadiasta Tucsoniin oli hieno. Ihmettelimme iidan kanssa yhdessä kaktuksia ja kylttiä, jossa varoiteltiin kalkkarokäärmeistä. Kaliforniassa ollessamme ehdimme pyörähtää Disneylandissä, joka oli elämys isolle ja pienelle. Kävimme merirosvopurjehduksella, Indiana Jones ajelulla, lentämässä Mikä- mikä-maahan Peter panin matkassa! Paikka ei ollut yhtään niin muovinen ja krääsäinen kuin mikä mielikuva Disneyland- sanasta tulee. Kelly muisteli pyörineensä kahvikupissa lyhtyjen alla jo pikkutyttönä isänsä kanssa. Ja kyllä Disneylandista selviää myös ilman että ostaa mitään, ainakin me selvisimme. 
Monta päivää reissun jälkeen sisäinen kellomme oli aivan sekaisin. Heräsimme yöllä klo 3 Iidan kanssa ja keikuimme iltapäivätirsoihin asti. Yhtenä iltapäivänä vetäisin töissä 3 tunnin päikkärit kippuralla pikkusohvallani. Onneksi on oma huone ja verhot. Unissani jatkoin monia niistä keskusteluista, joita olisin halunnut käydä, mutta en ehtinyt. Ihmiset ja elämänkohtalot pyörivät mielessä. Oli jännä miettiä myös, miten eri asioita muistamme. Kelly muisti varmaan melkein kaikki 80 isäntäperhettä joissa asuimme vuoden aikana, ja minä en muistanut puoliakaan. – Ehkä lähden siis 25 vuoden kuluttua uudelleen tapaamiseen? Saa nähdä. Iida on silloin 32 ja minä 68, siis parhaassa reissuiässä.
Jälkikäteen Oslon tapahtumat ja Japanin maanjäristys ovat tuoneet mieleen ihmiset siellä. Facebookin avulla yhtäkkiä kaikkiin saa myös yhteyttä heti. Hämmästyttävää.
Tallennettu aiheeseen Blogi