Aurinkokelit jatkuvat. Kävimme aamupäivällä koulun pihalla perkaamassa kaloja ja puhdistamassa verkkoja. Saaliina oli paljon kampeloita, ahvenia, muutama siika ja pari kuoretta. Haistelimme kuoretta, ja päästimme pienimmät kampelat takaisin mereen. Sitten ruvettiin savustamaan.
Välillä kävimme koululaisten kanssa korjaamassa lammasaitausta, kun lampaat olivat kaataneet aidan. Kalle oli joukon jatkona, ja pääsi vielä luokkaankin hetkeksi seuraamaan oppituntia. Iltapäivällä ihmettelimme lyijykynän mittaista rantakäärmettä, joka uhosi tienposkessa, kohotti päätään luikerrellessaan ja meni uhkaavasti kippuralle.
Juha viiletti savustimelle toiveikkaana kun tuli oli hiipunut, ja kurkisti sisään. Hetken raksutti tyhjää, mies tuijotti näkyä käsittämättä mitä oli tapahtunut. Osa kaloista oli pudonnut tulipesään. Pelastimme sen mikä oli pelastettavissa, ja otimme opiksi ensi kertaa varten. Ainakin savustusritilä kannattaa laittaa alle.
Kalle aloitti koulumatkalla: äiti mä haluaisin oppia lentämään. Vie mut lentokouluun. Ai lentokoneella? Ei kuin ihan ilman konetta. Ei semmoinen oikein onnistu ihmisiltä, harmi kyllä. Kalle mietti hetken ja totesi sitten tyytyväisenä: No sit kun mä kuolen ja muutun kotkaksi niin sit mä opin.
Vaikea sanoa, mistä se johtuu, että luonto tuntuu tulevan lähemmäs, ”iholle”, täällä Utössä. Osittain varmaan siitä, että päivät täällä eivät ole kuitenkaan arkea, silmät jaksavat katsella tarkemmin ympäristöä ja havaita muutoksia. Toisaalta saari kerää lintuja, väsyneitä matkalaisia, jotka eivät jaksa aina piilotella. Saareen tulevat lintuharrastajatkin rakentavat innostunutta tunnelmaa. Se tarttuu.
Iltapäivällä leikimme peiliä, tervapataa ja pelasimme petangueta. Illalla söimme ilta-auringossa savukampelaa ja salaattia, ja savustaja totesi helpottuneena, että kaikille maistui hyvin. Mutta siis revanssi on tulossa. Ja tällä kertaa ei tunaroida.
Tallennettu aiheeseen Blogi