Sunnuntaipuuhaa Utössä:
Etsi pojat.
Etsi jänkäkurppa. 
Aamulla poikien ääniä kuului pihalla, mutta en ensin löytänyt kumpaakaan, ennen kuin hoksasin katsoa puuhun. Tyttö oli päässyt ulkoiluttamaan Arskakoiraa eilen, ja tänään ulkoilutti taas niin innokkaasti, että ehdimme miettiä, ehtiikö Arska ollenkaan Eivoriin.
Pidin Pikku-Tylliä auki tunnin verran ennen Eivorin lähtöä ja myin muun ohella yhden akvarellin mukavan tuntuiselle naiselle, joka on usein vieraillut täällä saarella. Heti tuli lisää maalausintoa. Pitkän maalaustauon jälkeen olen taas alkanut pyöritellä mielessäni aiheita ja kuvia. On jännä ajatella miten tällainen saaressa asuminen vaikuttaa töihin. Eilen illallisella saaressa vakinaisesti asuvat kertoivat, miten hämmentävää on sisämaahan reissulla poiketa metsäkävelylle – tuntuu oudolta, jopa melkein pelottavalta kun ei näe kauas. Aikuisena saareen muuttaneet taas kertoivat kaipaavansa täällä Utössä kuitenkin juuri metsiä.
Brita ja Vili kävivät nostamassa verkot. Kalansaalis oli hurja, ja kaloja jaettiin saarelaisille. Menimme perkausavuksi. Ehdin mukaan siinä vaiheessa kun edessä oli kilohailin eli vaspuukin perkaus. Se on silakan pienikokoinen sukulainen, erona terävämpi vatsa, pienempi, pyöreämpi pää, ja selässä vihertävää sävyä. Lisäksi verkoista tuli parikymmentä kuoretta eli norssia, siikoja huippumäärä, kampeloita, ahvenia ja muutama siloneula ämpärissä ihmeteltäväksi. Kävimme kysymässä kokki- Eerolta, ehtisikö hän vielä viimeisenä työpäivänään paistaa kilohailit meille hotellilounaaksi. Eero suostui ja olivat huippuhyviä.
Haukkoja on edelleen paljon. Eivorin lähdön aikaan lintuväkeä piti kiireisenä venevajan luona aivan tien vieressä kyyhöttänyt jänkäkurppa. Iltapäivässä istuskelin hetken Gamla postenin rinteessä ja katselin männyissä keikkuvia peippoja, punarintoja ja hippiäisiä. Olen edelleen sitkeästi esiintynyt oranssissa takissa, vaikka viime keväänä vannoin, että takki on historiaa. Linnuthan näkevät hyvin värejä, minkä voi päätellä monien koiraiden koreasta värityksestä, joten lintujentarkkailuun oranssi takki on varmaan kehno. Jotenkin ei vain ole tullut lähdettyä takkiostoksille. Joudun ensi perjantaina tekemään päivän äkkipyrähdyksen Helsinkiin, ja jos aikaa jää niin ajattelin hommata samalla takin. Gamla postenin rinteessä ei juurikaan tuullut, joten ehdin kuvata muutamia kukkia samalla kun pojat harjoittelivat keihästysheittoja kepeillä. Juha löysi vihdoin odottamansa taigauunilinnun ja vieläpä kaksi lintua.
p>
Iltapäivällä savustimme kaloja. Kävin poikien kanssa viemässä lokkien ruuaksi niemen kärkeen kalan perkeet. Silloin jysähti. Neljävuotias keksi yhtäkkiä harpata vesilätäkön yli laakeilla kivillä. Ehdimme huutaa älä hyppää, mutta poika oli jo ilmassa, jalat osuivat liukkaaseen märkään ja poika kupsahti takaraivolleen. Huh.
Kuhmua ei tullut, mutta huuto oli hurja, ja kaikki pelästyivät. Soitimme lääkäripalveluihin ja selvittelimme toimenpiteitä. Onneksi kumminkin säikähdyksellä selvittiin. Yöllä herättelin poikaa välillä ja tarkkailin tilaa. Aamuöiseen kyselyyn pojan tilasta sain unenpöpperöisen vastauksen: joo joo äiti, ihan hyvä olo on, mutta kuule, miten sudenkorennot puolustautuu?
Tallennettu aiheeseen Blogi
Kirjoittanut: Ilse Cantell
19.09.2011 klo 18:11
Hei,
Onneksi Kalle selvisi pelkällä säikähdyksellä!
Tänään on HBL:ssä juttu Harri Nymanin väitöskirjasta, jutun kuvituksena iso kuva Utön majakasta. Varmaan tunnette väitöskirjan (Olen lukenut Juhan kirjaa vasta n. sivulle 60…)? Blogistasi päätellen Utössä on voimassa vielä samanlainen yhteistyön henki kuin mistä Nyman kertoo. “Harri Nyman ser Utö i SkärgÃ¥rdshavet som ett föredöme.” HBL referoi ja siteeraa Nymania: “Där arbetade man aktivt pÃ¥ att fÃ¥ till stÃ¥nd en god grannsämja. — När man bakade i ett hus förde man smÃ¥varmt till grannen.” Idyllistä siellä tyrskyjen keskellä – varmaankin välttämätöntä.
Hauskoja syyspäiviä teille kaikille
t. Ilse