Olin aikanaan koululaisena kahden viikon taidekesäkurssilla kansanopistossa. Kurssi oli mahtavan hieno, ja opettaja innostavan vaativa. Muistan paljon opettajan tarinoita niiltä viikoilta. Eräs oli sellainen jossa hän oli opiskelijana yrittänyt saada erityisen valokuvantarkasti tehtyä maalaustaan valmiiksi. Opettaja oli käynyt katsomassa työtä vähän väliä eikä vaan ollut vielä valmis. Hän oli yrittänyt saada mallin muodot tarkasti paikalleen, hän oli laittanut valot ja varjot, ja heittovarjotkin paikoilleen. Oli hakenut kehon muodon pyöreyttä ja mitä kaikkea olikaan. Ei vieläkään ihan valmis. Lopulta oli nuorella taideopiskelijalla mennyt hermo, ja hän oli vetänyt palettiveitsellä rosoista viivaa yli maalauksen. No nyt, oli opettaja sanonut, nyt se on parempi. Tarinan opetus oli muistaakseni siinä että tarkkuuden lisääntyessä kuvaan tuli huomaamatta lisää jäykkyyttä, ja jotain aiheesta, kuvattavan “hengestä” hävisi sitä mukaa. Ja särkyneiden ääriviivojen myötä sille tuli enemmän tilaa päästä esiin. Monissa luontomaalareiden töissä, omani mukaanlukien, on mielestäni tätä samaa ongelmaa. Kuva saattaakin menettää voimaansa, kun siihen lisätään kaikenlaisia yksityiskohtia etualalle ja taustaan. On taito osata jättää asioita pois, päättää mikä on tärkeää ja mikä ei, milloin työ on hyvällä tavalla kesken. Milloin se kertoo pelkistetysti sen, mikä on taulun “aihe”, tai mikä on maalaajasta tärkeää tmv. Monesti hienojen luontomaalareiden työskentelyä katsoessa viimeistä edellinen tai paljon aiempi vaihe on kiinnostavampi kuin lopputulos.
Tallennettu aiheeseen Blogi