Kuikka on suomalaisten rakastama lintu. Jossain kyselyssä muutama vuosi sitten selviteltiin suosikkimökkilintua, ja kolmasosa vastanneista nimesi kuikan rakkaimmaksi. Eikä ihme. Se on upea.
Olen lueskellut viimeaikoina kuikkakirjallisuutta ja kuikka-artikkeleja. Tein joitain vuosia sitten radio- ohjelmaa kuikasta, ja nyt olen palannut aiheeseen, kun olen ryhtynyt maalaamaan Mäntyharjun Kallaveden kuikkia.
Kuikkalinnut ovat ilmeisesti eräitä kaikkein vanhimpia lintuja maailmassa- varhaisimmat fossiilit ovat yli 40 miljoonaa vuotta vanhoja. Kuikka on ollut myös luultavasti ensimmäisiä lintuja, jotka saapuivat Suomeen viimeisen jääkauden jälkeen yli 10 000 vuotta sitten. Kun jään reuna vetäytyi, arktiset kuikat saapuivat paikalle vapautuviin vesiin etsimään kalansaaliita. Kuikan luulöytöjä on jopa 10 000 vuoden takaa. Suomen maaperä on käsittääkseni niin hapan, että luut säilyvät vain poikkeustilanteissa täällä tai sitten jos ne on poltettu. Luulöydöt kertovatkin siksi usein myös siitä, mitä ihmiset ovat aikanaan syöneet. Toisaalta kuikilla on ollut myös paljon muita merkityksiä kuin materialistisia. Niiden taianomainen ääni on lumonnut kuulijoita, niiden ihmeellinen sukellustaito on tehnyt vaikutelman siitä, että ne ovat kuolemattomia, ehkä veden haltijoita tai taikalintuja. Toholammilta on säilynyt kertomus kalastajasta, joka yritti tappaa kuikkaa monin tavoin vedessä ja lopulta toi sen maalle, mutta niin vaan isännän mukaan “maalle viety lähti komiasti että vesi halkes. Tietysti oli joku haltia.”
Kuikista (tai kaakkureista) on säilynyt muutamia vanhoja pienoisveistoksia, ja Suomen naapurialueiden haudoista on löydetty kuikan luita, erityisesti siipien jäänteitä. Ehkä kuikilla on ollut hyvinkin vahva myyttinen voima entisajan ihmisten mielissä. Vanhoista paikannimistä Savossa ja Pohjois- Karjalassa löytyy toisinaan kuikka-sana. Sukunimenä Kuikka löytyy 1500- ja 1600- luvuilta lähtien Kannakselta. Laatokan Karjalasta ja Pohjois- Karjalasta.
Sen on täytynyt tuntua sydänalassa kun keväällä kuikat ovat saapuneet taas järvelle pitkän talven jälkeen. Kuopiosta on tallennettu uskomus tästä: “kun kuikka tulee lentää ja ronkottaa, niin yhdeksän vuorokauden tai yön kuluttua jäät lähtevät”. Jossain muualla Suomessa on uskottu ettei aikaa kulu kuin kolme päivää sulan veden ilmestymiseen.
Kuikan mukaan on ennustettu muutenkin säätä: kun se huutaa kesällä, tulee sadetta. Tyyntä vettä, johon kuikan uidessa jää vana, kutsutaan jossain päin kuikan pelloksi. Kun järven pinta on peilityyni, se on sileä kuin kuikan pelto.
Kuikka on innostanut taiteilijoita ja luontoharrastajia.
Birdlife Suomen ja kuikkatyöryhmän kuikkateemaisessa Gavia- lehdessä viitisen vuotta sitten oli Heikki Pönkän runossa hienosti kirjoitettu ajatus, että “…vaikka järvenpinta on jään ja lumen peittämä, talvimyrskyn kourissa, voi tuulen ujelluksessa kuulla yhä kuikan huudon. Niin voimakkaana se on kiinni tässä paikassa, ettei talvenherrakaan sitä vaienna. Karut rannat kannattavat kuikan huutoa läpi talven..”
Mauri Leivon komea kirja Kuikka- alkulintu alkaa kuvauksella siitä, miten kuikka on arkaainen luontokappale, jonka yllä leijuu ikiaikojen aura. “Voi olla että alussa oli suo, kuokka ja Jussi, mutta paljon paljon ennen sitä oli kuikka. “
Tallennettu aiheeseen Blogi