En olisi ikinä joitain vuosia sitten uskonut ryhtyväni akvarellimaalariksi. Suhtauduin niihin jotenkin rehellisesti sanottuna ylenkatseisesti. Öljyvärit, kerrokset, kangas tuntuivat toimivat paljon paremmin ja sopivan tällaiselle virheitä tekevälle maalarille, joka lisää, poistaa, lisää, poistaa jne. Niimpä. Akvarellit tuntuivat olevan enemmän harjoittelua ja luonnoksia varten- joita en yleensä tee ollenkaan. Akvarelleissa on olennaista käyttää hyväksi pohjan valoa. Sekin tuntui hankalalta ja aneemisen ohuelta tavalta maalata. Että valkoista ei voi lisätä halutessaan jos on mennyt maalaamaan jonkin kohdan tukkoon (paitsi hätätilassa guassivalkoista). Ja se kehystäminen lasin alle tuntui myös jotenkin jäykältä ja perinteiseltä. Ja kaikki ne säännöt, joita akvarellimaalaus tuntui olevan täynnä. Ei saa tehdä niin tai näin. Olin kyllä nähnyt esim Petri Hytösen hienoja akvarelleja näyttelyissä, mutta silti.
Vähitellen olen kuitenkin innostunut aika lailla akvarellien maailmasta. Koko ajatus siitä, että työvälineenä on vesi, on kiehtova. Marjukka Paunilan kirja akvarellimaalauksesta kertoo tästä hienosti. Ja akvarellimaalauksen hienosta historiasta myös. Olen myös vähitellen ymmärtänyt että monet säännöistä voi rikkoa, ja että tälläkin saralla voi irrotella. Ja että pohjan valo on todella hieno parhaimmillaan. Se hohtaa koko työhön erilaista valoa, kuin tuubista saatu valkoinen. Voi sitä tietenkin öljymaalauksissakin käyttää hyväksi. Akvarelleissa lumoaa myös tietty sattumanvaraisuus. Koskaan ei tiedä ihan tarkasti miten työ etenee ja miltä se näyttää kuivuessaan. Siinä on jotain hyvin elämänläheistä, ja se sopii mielestäni hyvin myös luonnon maalaamiseen. Ohessa esimerkki hienosta sattumalta syntyneestä kohdasta keskeneräisessä maalauksessani. Toivon että saan sen säilytettyä valmiissa työssä, mutta voi kyllä olla ettei se onnistu. Lisäksi esimerkki ihan toinenlaisesta akvarellijäljestä toisella lailla keskeneräisessä rupikonnatyössä.
Tallennettu aiheeseen Blogi