Kirjasin pari päivää sitten ajatuksiani Vuohijärven maalauksista ja lähetin ne näyttelyyn. Hyvä maalaus toimii itsenäisesti eikä tarvitse selityksiä, mutta toisinaan on kiinnostavaa kuulla, mitä taiteilija on teoksia tehdessään ajatellut. Tässä näitä ajatuksia. Liitin oheen myös joitain kuvia maalauksistani. Ne on kuvattu ripustustilanteessa, joten kuvien laatu ei ole näissä kovin hyvä, värit eivät ole ihan oikeat, näkyy heijastuksia lampuista yms.
Näyttely on siis nyt jo ripustettu, ja esillä ryhmille tilauksesta. Se on varsinaisesti avoinna koko ensi kesänä 3.6.- 27.8. joka päivä klo 11-18. Esillä on Markus Varesvuon lintuvalokuvia, Jussi Mäntysen eläinveistoksia ja näitä mun maalauksia.
VUOHIJÄRVEN MAALAUKSET
MINNA PYYKKÖ
Vuohijärven maalaukseni kuvaavat lähialueen luontoa, ja siellä kokemiani hienoja hetkiä ja kohtaamiani eläimiä.
MÄYRIEN METSÄ
Mäyrien metsä- maalauksen lähtökohtana on ollut viime kesän retki hienolle Kyöpelinvuoren metsäalueelle Mäntyharjulla. Kävimme siellä päiväretkellä ja täysin yllättäen näimme metsässä kaksi märkää mäyrää, jotka tonkivat maata niin touhuissaan, että eivät huomanneet meitä ennen kuin olimme aivan lähellä.
Olen muutenkin halunnut maalata metsää, nimenomaan vanhaa luonnontilaista metsää, joiden määrä on Suomessa vähentynyt melko lyhyessä ajassa murto-osaan entisestä. Haluaisin maalata metsää, joka on kuin jalokivi ja hehkuu sisäistä valoa. Metsämaalaus voi kenties parhaimmillaan viedä metsän arvostusta eteenpäin ja muistuttaa metsien merkityksestä. Monelle suomalaiselle metsät ovat edelleen valtavan tärkeitä. Ei ole ihme, että taiteilijat ovat maalanneet luontoa ja metsiä vuosisatojen ajan ja ihmiset ovat halunneet niitä seinilleen. Metsää maalatessani olen ajatellut usein myös ukkiani ja isääni tekemässä pitkiä samoiluja metsiin. Ukkini liikkui metsässä paljain jaloin.
TUMMALLA JOELLA
Kalevalassa luonto on voimakkaasti läsnä, ja linnuilla on Kalevalassa erityisasema. Kotka, joutsen ja sotka ovat olennainen osa Kalevalan tarua. Kalevalan linnut ovat kohtalotovereita, ne kulkevat Kalevalan ihmisten rinnalla niin lähellä, että aina ei ole selvää, mikä on ihmistä ja mikä lintua. Kalevalan lintuihin tuntuu liittyvän paljon ihmettelyä elämän mysteerin edessä. Ne ovat läsnä syntymän hetkellä ja kuoleman porteilla Tuonelan virralla. Kalevala soi linnun äänin.
RUPIKONNAT
Olen viime aikoina maalannut paljon rupikonnia. Ne kiehtovat minua. Konnat elävät elämäänsä kahden maailman, veden ja maan, välillä. Ne ovat samaan aikaan hellyttäviä ja outoja. Erityisesti vanhat, hitaasti kävelevät rupikonnat ovat uljaita ilmestyksiä. Rupikonnan katse tuntuu jollain tavalla iki-aikaiselta, jonkinlaiselta menneisyyden katseelta. Konnien liikkeitä tuntuvat ohjaavan omien päätösten lisäksi menneiden sukupolvien ”viisaus”, selän takana kuiskivat esi-isät.
LUMIMAISEMAT
Kävin talvella retkellä Mäntyharjulla Kallaveden Keisarinlähteellä ja sen vieressä virtaavalla purolla. Oli tyyni, harmaa päivä, puut paksun lumen peitossa ja rungot huurteessa. Lumoava talvimaisema oli täynnä pieniä hienoja lumisia yksityiskohtia. Puro virtasi jääkuoren alla ja kaikui jääseinämistä. Sen ääni oli erilainen kuin kesällä. Veden virtaus näkyi siellä täällä mustina aukkoina jääkannen pinnalla. Muuten oli aivan taianomaisen hiljaista.
KUIKKA
Vuohijärven ja Mäntyharjun maisemaan kuuluu kuikka. Näen sen mielessäni uimassa metsän heijastuksessa. On ilta, ja laskeva aurinko värittää maiseman ja heijastuksen kullankeltaisiksi.
Kuikka on suomalaisten rakastama lintu. Eikä ihme. Se on upea. Itse asiassa kuikka on myös aika erikoisen näköinen lintu. Lintu on kauempaa katsoessa niin tumma, että järvellä uidessa sen hahmo näyttää välillä melkein reiältä vedessä.
Kuikasta näkee, että se on vanha laji. Kuikkalinnut ovat ilmeisesti eräitä kaikkein vanhimpia lintuja maailmassa – varhaisimmat fossiilit ovat yli 40 miljoonaa vuotta vanhoja. Kuikka on ollut myös luultavasti ensimmäisiä lintuja, jotka saapuivat Suomeen viimeisen jääkauden jälkeen yli 10 000 vuotta sitten. Kun jään reuna vetäytyi, arktiset kuikat saapuivat vapautuviin vesiin etsimään kalansaaliita. Kuikkien taianomainen ääni on lumonnut kuulijoita ja niiden ihmeellinen sukellustaito on tehnyt vaikutelman siitä, että ne ovat kuolemattomia, ehkä veden haltijoita tai taikalintuja. Vanhoista paikannimistä Savossa ja Pohjois-Karjalassa löytyy toisinaan kuikka -sanoja. Sen on täytynyt tuntua vahvasti sydänalassa kun kuikat ovat keväällä saapuneet taas järvelle pitkän talven jälkeen.
PÖLLÖT
Olen maalannut pöllöjä jo vuosia. Pöllöt ovat salaperäisiä. Ne liikkuvat lähinnä öisin ja niiden lento on äänetöntä. Ne voivat kääntää päätään hassusti ympäri ja pöllöt kuulevat myyrät jopa hangen alta. Pöllöt ovat vahvoja saalistajia, ja kuitenkin paljolti pelkkää ilmaa höyhenten sisällä. Pöllöissä on samaan aikaan jotain juhlavaa, totista ja hassua. Pöllönpoikaset ovat hellyttäviä, vaikka voivat näyttää myös menninkäisiltä, peikoilta tai jopa vanhoilta äreiltä ukoilta.
Pöllön naama on toisaalta ihmismäisen näköinen. Silmät katsovat suoraan eteenpäin ja pää on tutun pyöreä. Pöllön silmiin tuijottaessani huomaan välillä yrittäväni löytää niistä jotain inhimillistä: kiukkua, pelkoa, uteliaisuutta. Usein tuntuu kuitenkin siltä kuin tuijottaisi johonkin pohjattoman syvään pimeään yöhön tai valppaan naamion silmiin.
Pöllöjen suvun tarina on pitkä – ilmeisesti lähes 65 miljoonaa vuotta. On ihmeellistä ajatella sitä pitkää evoluution kaarta ja kaikkia niitä esi-isiä, jotka ovat tuoneet lajit tähän päivään. Pöllöjen esi-isien lukemattomat oikeat valinnat ovat johdattaneet yksilöt tähän päivään – elämään näitä arvokkaita ohikiitäviä hetkiä.
Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni eräs hetki tässä lähistöllä, jolloin pääsin näkemään lapinpöllöemon ja poikasen metsässä. Poikanen vetäytyi kapeaksi puikulaksi puun oksalla ja tuijotteli kiukkuisen, mutta vähän hölmistyneen ukkelin katsein meitä puun alle osuneita. Emo totesi viereisessä puussa meidät varsin harmittomiksi tapauksiksi.
Terhakka varpuspöllöpoikue äitini mökin pihapiirissä jäi myös mieleen vahvasti. Tuntui hassulta katsella tuttujen puiden oksilla topakasti tuijottelevia keltaisia silmiä ja kutistetun oloisia pikkupöllöjä. 
PIKKULAATIKOT/ kuikat ja pöllöt
Näihin laatikoihin olen pyrkinyt tallentamaan muistikuvia hienoista hetkistä metsässä ja järven rannalla. Sama tuttu maisema näyttää erilaiselta aamuvalossa, sumussa, kesäyön hämäryydessä. Kuikat ja pöllönpoikaset ovat eräänlaisia kanssakulkijoita näissä hetkissä. Ajattelen, että laatikoissa maalaukset ovat kuin pieniä muistoja ja maailmoja, joihin voi sukeltaa mielessään hetkeksi arjen keskellä niin kuin onnelliseen uneen.
Tallennettu aiheeseen Blogi
Kirjoittanut: Airi Pyykkö
30.04.2017 klo 13:41
Kiva lukea taulujen taustalla olevista ajatuksista ja kokemuksista! Odotan jo kovasti pääsyä näyttelyyn kesäkuussa.