Mä olen nähnyt elämässäni vain pari kertaa mäyriä. Molemmat kerrat ovat olleet kesällä Mäntyharjun maisemissa. Viitisen vuotta sitten olimme liikkeellä kosteana päivänä hienossa vanhassa metsässä, kun näimme kaksi märkää mäyrää kaivelemassa puuhakkaina maata pienen joen notkelmassa. Kesti aika kauan, ennenkuin ne huomasivat meidät ja lähtivät aikansa tuijoteltuaan kipittämään pois. Toinen kohtaaminen tapahtui toissakesänä. Istuin autossa mäen harjalla ja puhun kännykkään. Puhelun jälkeen lähdin ajamaan hitaasti rinnettä alas, kun huomasin mäyrän ylittävän tietä, ja toinen mäyrä kurkisti valppaana tien penkasta. Se odotti kaveriaan ja yhdessä ne jatkoivat rennosti matkaa metsään. Aina, kun menen saman kohdan ohi matkalla äitini mökille, muistan mäyrät ja sen hetken. Mäyrien jälkiä olen nähnyt paljon useammin. Kolon suita, mäyrän vessoja, mäyrien polkuja metsässä. Olen tehnyt myös joitain radio- ohjelmia mäyristä, ja innostunut maalaamaan mäyräakvarelleja. Mäyrät ovat hienon näköisiä raitanaamoineen. Mäyrän katseen kohdatessa tulee mieleen, mitähän se ajattelee. Näkeekö se edes tarkasti, mitä hahmo täällä on liikkeellä. On hauska miettiä sitä, miten mäyrät viettävät talvea nukkuen luolissaan kimpassa. Tuntevatko ne sitten jonain iltana kevään tuoksun nenässään? Ovatko ne nähneet unta keväästä? Olen mäyriä maalatessani miettinyt myös mäyrien sukua, niitä esi-isiä, joiden ratkaisut ovat auttaneet mäyräsukua selviämään tähän päivään.