Hauskaa talvista Suomen luonnon päivää! Tänään lumoudutaan talvisesta luonnosta. Vietän päivää tekemällä linnunpönttöjä Lauttasaaren yhteiskoululla. Sinne voivat kaikki halukkaat tulla pöntöntekoon klo 12 alkaen, ja kuuntelemaan tarinoita ja esitelmiä Lauttasaaren linnuista, puista, Miljoona linnunpönttöä- kampanjasta, Suomen luonnon päivästä, sotilassaarten luonnosta jne. Olen lupautunut itse kertomaan luonnosta kuvataiteessa. Esitys ei tosiaan ole mikään kattava taidehistoriallinen täräys, vaan olen lähinnä kuunnellut viikon mittaan läpi suomalaisten taiteilijoiden kanssa tekemiäni radiojuttuja, ja poiminut niistä kiinnostavia ajatuksia luonnosta. Äsken kuuntelin juuri Rafael Wardin muistoja lapsuuden Lauttasaaresta, johon kulki lautta, jossa oli vielä lehmiä, perunamaita, ja jossa äiti sytytti perjantaisin ikkunalle kynttilän, jonka valo hohti hienosti merelle.
Hienon graafinen mustavalkoinen maanantaiaamu.
Maailman ihanin työkeikka ikinä! Pääsin Tove Janssonin freskoon Juhlat maalla! Siis sinne sisään tutkimaan kasveja- mobiilisovellukseen. Avajaiset oli eilen, ja nauratti kyllä myös aika lailla kun pyyhälsin puskien takaa esiin. Fresko löytyy Helsingin kaupunginmuseosta Tennispaslatsin tiloista. Tilaisuudessa avattiin myös Tyko Sallisen näyttely, ja Tuula Karjalainen esitteli valloittavasti Tyko Sallisen maailmaa.
Ulkona maalaaminen jäi joululomalla muutaman tunnin kokeiluun. Aion kuitenkin yrittää uudestaan lähiaikoina. Tässä kuvat maalausten aluista, jotka tein silloin joululomalla. Ensimmäistä maalasin – 25 C asteessa ja jälkimmäistä – 20 C asteessa. Sen saattaa huomata vauhdikkaasta otteesta. No, tästä on varaa parantaa.
Aamupäivällä Miljoona linnunpönttöä- kokous ja puhelinneuvotteluja, iltapäivällä leikkasin kotona ensi sunnuntain radiojuttua aika lokoisissa oloissa.
Itse asiassa kuikka on aika erikoisen näköinen lintu. Kuikan kaula on yllättävän pitkä. Se voi venyttää kaulaansa käärmemäisen pitkäksi tai pitää päätään matalalla. Lintu on niin tumma, että järvellä uidessa sen hahmo näyttää välillä melkein reiältä vedessä. Läheltä tarkasteltuna vasta huomaa höyhenpeitteen erikoiset raidat, täplät ja koko mustavalkoisen kirjavan komeuden. sitten yllättävän punainen silmä samettimaisessa päässä. Kuka ihme on suunnitellut tämän härvelin? Kuikasta näkee jotenkin että se on vanha laji.
Senkin näkee, että se on sopeutunut hyvin elämään vedessä. Jalat ovat takana ja kuikan lipuessa rauhallisesti pitkin tyyntä järven pintaa voi nähdä sen perässä kuplia, kun räpyläjalat potkivat vedessä vauhtia. Pää saattaa kääntyillä tarkkaavaisesti eri suuntiin, ja usein voi nähdä kuikan uivan katse suunnattuna veden alle. Kuikalla on kalansyöjän tikarinokka. Kuikka saattaakin olla veden alla saalistaessaan melkoinen peto. Olen muistaakseni nähnyt kerran kun kalat hyppivät saalistavan kuikan edessä vedessä.
Mäntyharjun maisemaan kuuluu kuikka. Näen sen mielessäni uimassa metsän heijastuksessa. On ilta, ja laskeva aurinko värittää maiseman kullankeltaiseksi. Olen seurannut paljon Mäntyharjun kuikkia. Parhaimmillaan liikkeellä on ollut seitsemän kuikan jengi. Muistaakseni kuikkatutkija kertoi että kyseessä on silloin nuorten kuikkien hengailuporukka. Eräänä kesänä lähistöllä pyöri hyvin luottavainen kuikkayksilö, jota pääsi lähestymään kanootilla melko hyvin. Kuikkien maalaaminen on tuottanut kuitenkin hankaluuksia. Miten poistaa jäykkyys, ja saada lintu vaikuttamaan elävältä ja hengittävältä? Miten päästä pois kiiltokuvamaisista kaksiulotteisista potreteista? Miten saada kuikan liike, muoto, sulavuus, tarkkaavaisuus mukaan kuvaan?
Kuikka on suomalaisten rakastama lintu. Jossain kyselyssä muutama vuosi sitten selviteltiin suosikkimökkilintua, ja kolmasosa vastanneista nimesi kuikan rakkaimmaksi. Eikä ihme. Se on upea.
Olen lueskellut viimeaikoina kuikkakirjallisuutta ja kuikka-artikkeleja. Tein joitain vuosia sitten radio- ohjelmaa kuikasta, ja nyt olen palannut aiheeseen, kun olen ryhtynyt maalaamaan Mäntyharjun Kallaveden kuikkia.
Kuikkalinnut ovat ilmeisesti eräitä kaikkein vanhimpia lintuja maailmassa- varhaisimmat fossiilit ovat yli 40 miljoonaa vuotta vanhoja. Kuikka on ollut myös luultavasti ensimmäisiä lintuja, jotka saapuivat Suomeen viimeisen jääkauden jälkeen yli 10 000 vuotta sitten. Kun jään reuna vetäytyi, arktiset kuikat saapuivat paikalle vapautuviin vesiin etsimään kalansaaliita. Kuikan luulöytöjä on jopa 10 000 vuoden takaa. Suomen maaperä on käsittääkseni niin hapan, että luut säilyvät vain poikkeustilanteissa täällä tai sitten jos ne on poltettu. Luulöydöt kertovatkin siksi usein myös siitä, mitä ihmiset ovat aikanaan syöneet. Toisaalta kuikilla on ollut myös paljon muita merkityksiä kuin materialistisia. Niiden taianomainen ääni on lumonnut kuulijoita, niiden ihmeellinen sukellustaito on tehnyt vaikutelman siitä, että ne ovat kuolemattomia, ehkä veden haltijoita tai taikalintuja. Toholammilta on säilynyt kertomus kalastajasta, joka yritti tappaa kuikkaa monin tavoin vedessä ja lopulta toi sen maalle, mutta niin vaan isännän mukaan “maalle viety lähti komiasti että vesi halkes. Tietysti oli joku haltia.”
Kuikista (tai kaakkureista) on säilynyt muutamia vanhoja pienoisveistoksia, ja Suomen naapurialueiden haudoista on löydetty kuikan luita, erityisesti siipien jäänteitä. Ehkä kuikilla on ollut hyvinkin vahva myyttinen voima entisajan ihmisten mielissä. Vanhoista paikannimistä Savossa ja Pohjois- Karjalassa löytyy toisinaan kuikka-sana. Sukunimenä Kuikka löytyy 1500- ja 1600- luvuilta lähtien Kannakselta. Laatokan Karjalasta ja Pohjois- Karjalasta.
Sen on täytynyt tuntua sydänalassa kun keväällä kuikat ovat saapuneet taas järvelle pitkän talven jälkeen. Kuopiosta on tallennettu uskomus tästä: “kun kuikka tulee lentää ja ronkottaa, niin yhdeksän vuorokauden tai yön kuluttua jäät lähtevät”. Jossain muualla Suomessa on uskottu ettei aikaa kulu kuin kolme päivää sulan veden ilmestymiseen.
Kuikan mukaan on ennustettu muutenkin säätä: kun se huutaa kesällä, tulee sadetta. Tyyntä vettä, johon kuikan uidessa jää vana, kutsutaan jossain päin kuikan pelloksi. Kun järven pinta on peilityyni, se on sileä kuin kuikan pelto.
Kuikka on innostanut taiteilijoita ja luontoharrastajia.
Birdlife Suomen ja kuikkatyöryhmän kuikkateemaisessa Gavia- lehdessä viitisen vuotta sitten oli Heikki Pönkän runossa hienosti kirjoitettu ajatus, että “…vaikka järvenpinta on jään ja lumen peittämä, talvimyrskyn kourissa, voi tuulen ujelluksessa kuulla yhä kuikan huudon. Niin voimakkaana se on kiinni tässä paikassa, ettei talvenherrakaan sitä vaienna. Karut rannat kannattavat kuikan huutoa läpi talven..”
Mauri Leivon komea kirja Kuikka- alkulintu alkaa kuvauksella siitä, miten kuikka on arkaainen luontokappale, jonka yllä leijuu ikiaikojen aura. “Voi olla että alussa oli suo, kuokka ja Jussi, mutta paljon paljon ennen sitä oli kuikka. “
Ajattelen niin, että hyvää maalausta ei voi täysin selittää sanallisesti. Jos se on kokonaan selitettävissä kirjallisesti niin silloin siitä aiheesta voi yhtä hyvin tehdä kirjan, tai runon tai toimitetun artikkelin tmv. Siksi voi tietenkin miettiä sitäkin, miksi ihmeessä tuhlaan aikaani blogin kirjoitukseen kun pitäisi tehdä niitä tauluja!
Sain työkaveriltani aikanaan pienen puusta sorvatun omenapuun pienoismallin jonka alla lukee haalistunein kirjaimin: Harmaita ystäväni ovat kaikki teoriiat, elämän puu vain aina viheriöivä– Tai jotain tähän tapaan.
Perjantai hurahti vaihtelevissa touhuissa. Retkeilin aamulla Lauttasaaren rannassa. Tyyni ja hieno aamu. Aamupäivän kirjoittelin sähköposteja ja sovin tulevia radiohaastatteluja. Lueskelin vähän kasvien etäsuojelun haasteista ja mahdollisuuksista ensi viikon ohjelmaa varten.
Kahdeltatoista tapasin taidekavereita, ja teimme galleriakierroksen. Sculptor, AMA, TM, Hippolyte, Sinne, Heino. Tähän asti ehdin olla mukana. On superhauskaa kiertää taiteilijoiden kanssa gallerioita ja jakaa mielipiteitä töistä. Joku muu on kiinnittänyt huomiota ihan eri asiaan kuin itse. Töitä tulee katsottua paljon tarkemmin kuin yksin. Mielestäni porukkamme on juuri sopivalla tavalla avoin uusille ideoille ja toteutustavoille mutta kuitenkin myös kriittinen. Ja sitten käydään tietenkin syömässä. Eräänä vuonna muistan että jatkoimme näyytelykierrosta suklaakonvehtikahvilaan, jossa kriitikon ottein analysoimme myös eri konvehtien toimivuutta :) Eilen mietin jonkin verran että jääkö näistä tällä kertaa mitään mieleen, mutta huomaan että monet töistä ovat kuitenkin pyörähtäneet mielessä tässä aamupäivän aikana. Vinkkeinä mm. Jenni Tieahon hienot luonnonmateriaaleista tehdyt veistokset, joista on Sculptorin studiossa esillä hevosenpää ja valokuvia. Pekka Sassin valo/värihuone äänineen Heinossa oli myös jännittävä. Hippolytessä pitkän 1700- luvulla eläneen Daniel Cajanuksen hahmo jäi mieleen.
Palasin kotiin kolmeksi kun olin luvannut olla vastaamassa twiitteihin Suomen luonnon päivän lähettiläänä. Pientä hankaluutta oli aluksi päästä twiittauksen maailmaan, ja tajuta sen toimintalogiikkaa, kun Twitter ei ole oikein tuttu, mutta oli se ihan hauskaa. Kysymykseen, jos taivas olisi rajana, niin ketä haluaisit haastatella, vastasin että pingviinejä Antarktiksella tai Darwinia Galapagossaarilla. Pitää ajatella laajasti! Tänään mietin että itse asiassa olisi kyllä hauska jututtaa Aleksis Kiveä metsäretkellä. Juttelisimme varmaankin mäyristä.
