Suuntasimme Mäntyharjulle juhannuksen jälkeen muutamaksi päiväksi. Keskimmäinen poika oppi uimaan ja veistämään puukolla. Kävin jutun teossa Linkkumyllyllä haastattelemassa Prof. Anto Leikolaa myyttisistä eläimistä ja Fransesco Redistä.
Purimme Larun rannan mökkimme, jonka katto oli laho, ja lattia myyränrei-illä. Saimme kavereita talkooavuksi. Oli jännä nähdä miten muutamassa tunnissa mökki muuttuu kasaksi lautoja. Kun lähdin hakemaan kiinalaisesta talkooporukalle ruokaa, oltiin vielä purkamassa kattoa. Kun tulin takaisin, ei jäljellä yllättäen ollut kuin lattia. Mökin laudat kuljetettiin Ryssänkärkeen nuotiopaikalle, ja ne paloivat juhannuskokkona aattoiltana. Hauskaa juhannusta!
Yksi taidekaverini päätyi kerran ajatukseen, että jokaisessa hyvässä taulussa on vähän punaista. Muistan miettineeni asiaa, lisäilleeni pieniä punaisia pisteitä toisinaan melkein valmiiseen tauluun lisäämään jännitettä. Joskus kikka toimikin hyvin. Värit ovat tietenkin aina vuorovaikutuksessa toisiinsa. Viereinen väri virittää sävyt, saa ne ikään kuin soimaan. Värin lämpimyys ja tummuus ovat suhteessa viereisiin. Vapaan taidekoulun Albersin väriteoriatunneilla tuli jännästi esiin, että samakin harmaa voi viereisestä väristä riippuen näyttää hyvin tummalta tai vaalealta, kylmältä tai lämpimältä.
On jännä huomata, miten värimieltymykset vaihtelevat. Eräällä työväenopiston tunnilla vuosikymmeniä sitten, jossa olin loistavassa opetuksessa ihan sunnuntaiharrastajamaalarijoukossa, muistan pohtineeni värejä tosissani, ja sitä, miksi en halua käyttää vihreää. Se tuntui tunkkaisen tummalta, tai myrkynvihreältä, jotenkin rumalta ja vieraalta. Muistan ihmetelleeni että miksi niin yleinen luonnon väri ei tunnu koskaan sopivan tauluihini. Vuosien myötä olen päässyt enemmän sinuiksi vihreän kanssa ja löytänyt murrettuja vihreän sävyjä, kellertävän vihreät, puiden hiirenkorvien kirkkaat vihreät, maatuvan kuivuneen ruohon ruskeanvihreät. Silti tumman vihreä on vieläkin vaikea ja vieras, ehkä käyn sen kimppuun myöhemmin. Sen sijaan punainen, sellainen joulunpunainen on nyt yllättäen inhokkilistallani, tai olen kadottanut otteen siihen. Ei tietenkään kaikkia värejä tarvitsekaan käyttää, mutta on jännä huomata tällaisia vaivihkaisia muutoksia väripaletilla. Itse asiassa en ole paljoakaan maalaillut viime aikoina. Väriasiat tulivat mieleeni kun tein ohjelmaa kasvien väreistä. Siinä puhuttiin mm. siitä, miksi Suomen luonnossa ei ole juuri ollenkaan punaisia kukkia, ja toisaalta taas on paljon keltaisia ja sinisiä. Vastaus löytyy yksinkertaisesti siitä, että Suomen luonnossa kukkien pölyttämisen hoitavat hyönteiset, joita punainen ei houkuta, mutta keltainen ja sininen kyllä. Sellaisissa maissa, joissa pölyttäjinä toimivat kolibrit tai lepakot, on myös punaisia kukkia. Luonnon kukkien väripaletti koostuu muutamista kemiallisista perusyhdisteistä, ikään kuin perusväreistä, joista rakentuvat sitten kukkien lukuisat eri sävyt, vähän niin kuin taiteilijan paletilla.
Vaikka en omiin töihini haluakaan nyt punaista, ainakaan joulun peruspunaista, huomaan kyllä milloin punainen jonkun muun taulussa mielestäni toimii. Kuvataiteilija Maaria Oikarinen pyöriskelee parhaillaan punaisten sävyjen maailmassa, ja työntekoa voi seurata blogissa: http://hekuma.blogspot.com/
Kesällä on tarjolla paljon jänniä näyttelyitä. Meilahdessa Helsingin taidemuseossa on kesän ajan esillä vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin kiinnostavan näköisiä maalauksia. Amos Andersonin taidemuseossa on vielä heinäkuun lopulle asti esillä Pauliina Turakka Purhosen hieno näyttely. Joutsassa Haihatus on taas avannut ovensa (www.haihatus.net). Täytyypä käydä katsomassa, kun liikumme siellä päin. Kivinokassa on jälleen tänä kesänä ympäristötaidenäyttely (http://www.sunpoint.net/~kivinokka/lisatiedot.htm). Avajaiset olivat muutama päivä sitten. En osallistunut tänä vuonna, mutta aion kyllä käydä katsomassa työt. Utössä avautui joitain päiviä sitten Jorma Tenovuon ja Markus Varesvuon yhteinen lintuvalokuvanäyttely, joka olisi hauska nähdä! Nostimme Kumlingessa maljan Jormalle ja Markukselle avajaisten aikaan.
Virittelin Juhannuksen alla jäkälähaastattelua, joka lähetetään heinäkuun alussa. Tuhrasin toista tuntia siihen, että jouduin poistamaan joo- sanojani. Jännää, että näin monen radiotyövuoden jälkeen huomaan edelleen välillä kehittäväni uusia maneereita. Kun vanhoista pääsee eroon, uusia tulee tilalle. Kuten nyt siis joo, jonka huomasin jälkikäteen sanoneeni melkein jokaisen vastauksen perään. Poistelin niitä niistä kohdista, joissa eivät olleet päällekkäin haastateltavan puheiden kanssa. Vastaavasti teen myös, jos haastateltava toistaa jotain maneeria kuten niinku tai muuta vastaavaa. Asiasisältöön en koske, mutta jännityksestä tai jostain muusta syystä johtuvat turhat täytesanat häiritsevät muuten kuuntelua ja vievät huomion pois itse asiasta. Jotkut haastateltavat saattavat myös vähän änkyttää tai hakea sanojen alkuja. Niitäkin voi jonkin verran vähentää tai lyhentää taukojen pituuksia. Toisaalta pitää olla tarkkana, ettei puheesta tule liian siistiä. Että se säilyy luontevana ja mukaan mahtuu ajatustaukojakin. Kuulemma jossain suuressa maailmassa on jouduttu palaamaan siihen, että puhevirheitä jopa lisätään että jutustelu kuulostaisi luontevammalta. Sen olen itsekin huomannut, että haastateltaville ei esimerkiksi kannata antaa kysymysluetteloa etukäteen, eikä mielellään edes keskustella puhuttavista asioita etukäteen. Jutut tulevat yleensä luontevimmin ja raikkaimmin kerrottuna ensimmäisellä kerralla.
Vietimme kaksi viikkoa Kumlingessa. Hyvästelimme talon, jossa olemme saaneet olla vuokralla vuosien ja osa vuosikymmenien ajan. Talo menee nyt Juhannukselta omistajien käyttöön.
Alkukesän päivät olivat kauniit, ja yöt valoisat. Kävimme yhtenä yönä pyöräilemässä saarta ympäri yölaulajaretkellä. Onnistuimme näkemään töyhtöhyypän pesiä ja pieniä poikasia, metsäkauriita. Seurasin detektorilla yhtä saalistelevaa pohjanlepakkoa. Yölaulajia sen sijaan oli yllättävän vähän. Kielot ja valkolehdokit tuoksuivat. Nyt näin kevätesikoitakin kukassa, enemmän kuin olen koskaan ennen nähnyt. Viimeisinä päivinä kypsyivät ensimmäiset metsämansikat aurinkoisilla tienreunustoilla. Pyöräilimme, uimme, leikimme, kalastimme, retkeilimme, etsimme aarteita. Välillä ehdimme piipahtaa myös Maarianhaminassa viemässä tavaroita kirpputorille, ja uimassa Mariebadissa, joka on loistava retkikohde lapsiperheelle, ainakin tälle perheelle.
Mieleen jäi monta hienoa hetkeä: kun makasimme illalla auringon lämmittämillä rantakalliolla, kun pelastimme punarinnan poikasen naapurin kissan kynsistä, kun söin Remmarhamnin laiturilla jätskiä ja katselin kalaparvea, joka ui rantavedessä kahvilan radiosta kuuluvan oopperamusiikin tahtiin, kun istuskelin Kumlingen ikivanhassa kirkossa katsellen seinämaalauksia, ja pohdiskellen sitä hetkeä, jolloin joku maalari on maalannut esirippukangasta kiviseen seinään vuosisatoja sitten. Kirkon tornissa pesi ilmeisesti västäräkki, ja voin kuvitella että kellojen soiton aikaan poikasilla ovat korvat lujilla.
Jäähyväisten tuntu teki päivistä merkittäviä. Haikeaakin oli jättää hyvästit talolle, jossa kesä tuntuu kesältä, ja käydä läpi tavaroita ja niihin liittyviä muistoja.
Kumlingen sata vuotta vanhassa puutalossa näkee aivan erityisiä unia. Näimme kaikki kummallisia juttuja maalla vaanivista haikaloista, taisteluista, hämmästyttävistä rarilintuhavainnoista. Omissa unissani seikkailivat ihmiset vuosikymmenten takaa. Yksi huvittavimmista Kumlingessa näkemistäni unista tulee tässä. Näin unta että etsin maalaustyöhuonetta, ja menin kyselemään asiasta Kaapelitehtaalta. Tiesin että sieltä on vaikea saada tiloja, mutta kun menin omistajapariskunnan (?) luo puhumaan asiastani, havaitsin heti heidän seinällään maalaukseni, ja he toivottivat riemumielin tällaisen suuren luokan taiteilijan helmeksi talliinsa. Eikä mitään työhuonevuokria tarvitsisi maksaa. Aamulla herätessä nauratti koko uni. Varsinkin kun oikealla Kaapelitehtaalla työskentelee kuitenkin sellaisiakin nimiä kuin vaikka Rafael Wardi. Muistin samalla myös aiemman taiteelliseen mahtavuuteeni liittyvän unen. Siitä on kyllä jo aikaa. Joskus toistakymmentä vuotta sitten näin sellaisen unen, jossa olin valmistumassa taidekoulusta, ja loppunäyttely lähestyi. Lopulta koko vuosikurssi päätyi yhteistuumin sellaiseen ajatukseen, että minun työni olivat niin ylivertaisia, että loppunäyttely koostui lopulta vain niistä, ja muut jättivät siis vapaaehtoisesti omat työnsä tuomatta!
Lapset viihtyivät Kumlingessa hyvin. Kolmevuotias oli innokas kalamies, kuusivuotias innostui uimaan ukin kanssa kylmissä ulappavesissä, seitsemänvuotias löysi saaresta hyvän samanikäisen ystävän ja päivät täytyivät leikeistä. Suvi-hamsterikin lähti lopulta mukaan ja viihtyi talon kuistilla vanhassa akvaariossa. Jouduin kieltämään Suvin leikkimisen ruokapöydässä, kun jossain vaiheessa kaikki herneet ja mantelit menivät kolmevuotiaan poskiin Suvin mallin mukaan. Muutenkin kolmevuotiaan mielikuvitus on hämmästyttävä: saman päivän aikana poika voi olla sujuvasti kampelalapsi, käärmelapsi, viidakkopoika Mowgli, tiikeri, tappajakäärme jne. Koskaan ei voi tietää kenen seurassa milloinkin ruokapöydässä istuu.
Pääsin viikon aikana käymään Inkoon Sommarön saarella, jossa sama miesjoukko on viettänyt kesäisiä viikkoja Arktikaa seuraten jo 45 vuoden ajan. Jutut olivat hauskoja. Oli jännä kuulla miten he olivat koululaisina ensimmäisen kerran tulleet saarelle, ja miten arktikainnostus oli jäänyt päälle. Koulutunneilla talvella pojat olivat kuivaharjoitelleet lintuparvien laskemista niin, että yksi on piirtänyt paperille erilaisia pistejoukkoja, ja näyttänyt sitä opettajan silmän välttäessä toisille, jotka olivat yrittäneet arvioida lukumääriä. Retken bonuksena näimme erikoisen itäisen mustaleppälinnun, jonka alalajista ei saatu tarkkaa selvää. Tällaista lintua ei kuitenkaan ole aiemmin Suomessa havaittu.
Tänään tytöllä oli katastrofipäivä kun pikkuveli söi karkkikätköstä karkin, jonka luokkakaveri oli tuonut ulkomailta. Kauhea itku. Västäräkin pesäkin siirrettiin autosta pois kiireellä ennen kuin se ehtii munia. Lapsia harmitti. Viritimme pöntön pihalle, ja toivomme, että se löytäisi pesärakennelmansa sieltä, mutta ei taida olla kovin todennäköistä.
Tyttö on yrittänyt huolehtia pihan pyrstöttömästä variksenpojasta, västäräkin pesästä, kotiloista, etanoista ja kastemadosta. Lopulta anoppi heltyi tytön lemmikintarpeeseen ja olivat käyneet ostamassa hamsterin. Ajattelin että hamsteri menisi mummulaan, mutta nyt se yllättäen asuu meillä, ainakin toistaiseksi. Sen nimi on Suvi. Emme ole oikein vielä tutustuneet.
Keskimmäinen poika oli leikkinyt tänään pihalla kaverin kanssa sellaista leikkiä että laitetaan lippis täyteen hiekkaa, ja sitten päähän. Just!
Saatiin Juhan Utö-kirja vihdoin painosta käteen. Aika jännää! Julkistamistilaisuus on maanantaina Maahengessä. Ohessa Maahengen lehdistötiedote:
Utö – syksy ja kevät ulkosaaressa
”Utö plus neljä, tuuli yhdeksän metriä lounaasta, tihkusadetta, näkyvyyttä kymmenen kilometriä.” Utö on monelle tuttu merisäästä. Suomen eteläisimmässä asutussa majakka- ja luotsisaaressa säätä ja vuodenaikojen vaihtumista pääsee seuraamaan aitiopaikalta. Tyyntä aamua voi seurata myrskyisä ilta.
Utö ja sen lähisaaret ovat olleet kalastajien, metsästäjien ja merenkävijöiden tukikohtia jo vuosisatojen ajan. Saaren länsipuolen meriväylää pitkin suomalaiset ovat seilanneet maailmalle ja ulkomaan kauppamiehet Suomeen. Haaksirikot ja merenkulkuun liittyvät tarinat kuuluvat saaren historiaan.
Varuskunnan lähdettyä saarelta vuonna 2005 Utöstä on tullut lintuharrastajien uusi paratiisikohde. Luontoharrastajalle ja valokuvaajalle Utö on ehtymätön aarreaitta. Jonakin kevätaamuna saaressa on satoja haahkoja ja punarintoja, syksyllä useita sarvipöllöjä. Minä hetkenä tahansa eteen voi lennähtää lintu, jota aiemmin ei ole tavattu Suomessa.
Radio Suomen Luontoillasta tuttu lintutietäjä Juha Laaksonen muutti perheineen saareen asumaan syksystä kevääseen. Hän seuraa Utön saarella lintujen syys- ja kevätmuuton vaiheita ja seuraa saarelaisten elämänmenoa ja kertoo välähdyksiä Utön historiasta. Viisihenkisen lapsiperheen näkökulma tuo tapahtumiin hauskoja sattumuksia ja tekee luontoharrastuksesta elämänmakuisen seikkailun. Kirja ei ole vain lintukirja, vaan sen upeissa kuvissa ja Laaksosen leppoisissa päiväkirjamerkinnöissä esiintyvät linnustomme harvinaisimpien ja näyttävimpien lintujen lisäksi tasavertaisesti Utön henkeäsalpaavat maisemat ja luonto kaikessa monipuolisuudessaan.
Juha Laaksonen: Utö – syksy ja kevät ulkosaaressa
ISBN 978-952-5870-27-5
Ulkoasu: Jyrki Heimonen
264 sivua / Sidottu / Koko: 230 x 260 mm / YKL 75.71; 58.12; 56.9 / Hinta 45 €
Maahenki 2011
Nyt ollaan jo kesän kynnyksellä. Lauttasaaren meren rannan lammikoissa on taas nuijapäitä. Toivottavasti lammikot eivät taas kuivu niin kuin viime kesänä kävi, ennen kuin poikaset ehtivät isoiksi.
Västäräkki on alkanut tehdä pesää Juhan auton konepellin alle. Se katseli pihalla ihmeissään kun pesä välillä katosi pihalta. Pihan lapsia nauratti.
Kävin aamupäivällä tutkija Kaarina Kauhalan kanssa mäyrän pesällä Turun Ruissalossa. Oli jännä ajatella, että siellä maan uumenissa saattaa tuhista unessa mäyräklaani ja vaikka muutama viirunaamainen mäyränpentukin. Yhden kolon suulla näkyi kevätsiivouksen merkkejä. Mäyrät olivat kuskanneet kuivaa kariketta ja lehtiä pesästä ulos ja vieneet uutta tilalle. Naapurin mukaan hiekkatie oli ollut aivan vihreänä, kun mäyrät olivat kuljettaneet pesäntäytettä. Junamatkalla Turkuun lueskelin englantilaisesta mäyräkirjasta, että mäyrien pesät voivat olla siellä jopa vuosisatoja vanhoja. Löysimme metsästä myös mäyrien vessan, jossa mäyrät olivat käyneet kakkimassa siististi kukin omaan koloonsa. Kakan koostumuksesta mäyrätutkija päätteli että pääravintona ovat sillä alueella kastemadot.
Paluumatkalla hyppäsin junasta pois Kirkkonummella ja pääsin seuraamaan lehtopöllötutkimusta Siuntiossa tutkija Patrik Karellin johdolla. Kävimme usealla pesällä, mutta kuuluisa ja armoton Murphyn laki astui peliin, emmekä onnistuneet saamaan yhtään emoa kiinni. Juttelimme kuitenkin Karellin tutkimuksesta, jossa on havaittu lehtopöllöjen värityksen muuttuneen. Yhä useampi lehtopöllö on ruskea nykyään kun taas 70- luvulla ruskeita oli vain 30 prosenttia. Vaikka lehtopöllöjen pesimätulos näyttääkin tänä keväänä huonolta, useassa pesässä oli kuitenkin poikasia. Niiden väritystä ei kuitenkaan voida vielä arvioida, vaan vasta juuri ennen kuin ne jättävät pesän.
Olemme käyneet viime päivinä katsomassa paria hienoa esitystä. Perjantaina Helsingin kaupunginteatterissa esitettiin Laura Ruohosen Yökyöpelit. Ikäsuositus oli viidestä vuodesta ylöspäin, mutta kolmevuotiaamme, jonka kumminkin otin mukaan, kun on kirjan fani, oli täysillä mukana. Useimmat runot olivat lapsille etukäteen tuttuja, ja meno upposi täysillä. Lauloimme kotimatkalla Allakka Pullakka munamakaroonia. Kolmevuotiaan suosikki oli Nakertaja ja kuusivuotiaan Iivana, mummun Agenttinero Naru.
Olen odotellut viime päivinä tervapääskyjä, ja sunnuntaina näin niitä vihdoin. Kolmevuotias kysyi eilen peräjälkeen monta kysymystä: Äiti, saako tiikeri kärpäsen kiinni? Äiti, onko kaikilla aikuisilla kynnet? Äiti, onko rosvoja olemassa?
Eilen nauratti kun yritimme mahtua pojan kanssa samaan tuoliin ja kolmevuotias totesi hetken päästä: Äiti sun täytyy kuihtua vähän!
Maanantaina kävimme Itäkeskuksessa Stoan monitoimitalossa katsomassa Tamara Rasmussenin tanssikoulun kevätnäytöstä. Esitys meni hyvin, ja pienet balettilaiset ovat ihania.
Kiekkohuumaa on tietenkin myös koettu. Juha kävi kuusivuotiaan kanssa torillakin pyörähtämässä alkuillasta.
Kävin Kaisaniemen Kasvitieteellisessä puutarhassa tekemässä juttua jäkälistä ja suomalaisen jäkälätutkimuksen historiasta. Museon jäkäläkokoelmien vanhin osa on jo Turun akatemian ajalta. Paljon jäkälänäytteitä paloi Turun palossa, mutta säilyneet siirrettiin Helsinkiin, ja löytyvät edelleen museon puisten arkistokaappien kätköistä.
Edellispäivänä kävin Ylöjärvellä etsimässä limasieniä limasienitutkija Marja Härkösen kanssa. Limasienet ovat hämmästyttäviä. Ne eivät ole eläimiä, eivätkä kasveja eivätkä sieniä! Limasieni on eräänlaista liikkuvaa limaa. Se voi esimerkiksi mennä suodatinpaperin läpi ja koota itsensä sen jälkeen. Limasieni voi piilotella maan sisällä pitkiä aikoja, kasvaa suotuisissa oloissa ja siirtyä ryömimään maan päälle. Sopivalla kelillä se saattaa sitten muuntua itiöpesäkkeiksi, jotka ovat usein hämmästyttävän kauniita eivätkä enää lainkaan limaisia. Suomen 204 limasienilajia voidaan tunnistaa yleensä vasta tässä vaiheessa. Limasienien itiöpesäkkeet ovat niin hauraita, että hajoavat muutamassa päivässä esimerkiksi sadepisaran osuessa niihin. Japanilaiset harrastavat limasieniä erityisen innokkaasti. He keräävät niitä rasioihin, ja ne voivat hyvin säilyä niissä jopa vuosisatoja. ”Hämmästyttäviä veijareita”, niin kuin eräs ohjelman kuunnellut kommentoi!
/p>
