Pitkä kirjantekoprosessi on lopussa ja kirja painossa. Jännittävää! Olen sen verran itsekriittinen että nyt mielessä pyörii (varsinkin yöllä) tarinoita, joita olisi pitänyt saada mukaan ja kirjaan menneitä maalauksia, jotka eivät ole mielestäni olleet niin onnistuneita. Tällaiset pohdinnat pitäisi kuitenkin unohtaa ja miettiä aivan toisin: mikä ainutlaatuinen mahdollisuus on ollut tehdä kirja jossa on luontotarinoita ja mun maalauksia! Tällainen tilaisuus tulee varmaan vain kerran elämässä.
Kirjan julkaisupäivä on 28.2. Teoksen nimeksi tulee “Kuulin allien laulavan” . Kustantajana on Docendo. Tässä maalaus meidän seinältä, josta tulee kirjan kansi. Nyt olisi myös hyvä aika ryhdistäytyä ja lähteä vaikka lenkille, koska kirjanteko on ollut melkoista paikalla kökkimistä ja tässä on vähän sohvaperunoitumisen vaaraa. :)
Pidin viime vuoden lopussa akvarellinäyttelyn Akvartissa. Laitan tähän päivitykseen näyttelytekstin ja joitain maalauskuvia (koska en jotenkin onnistu saamaan näitä näyttelyt-kohtaan. hmm)
KATOAVAT AARTEET
Maalauksia luonnon monimuotoisuudesta
Minna Pyykkö
3.-15.12.2019
Näyttelyssäni on esillä kokemuksia retkiltäni Suomen luonnossa. Olen ihastellut allien surumielistä
kauneutta, ja seurannut kiinnostuneena rupikonnien ikiaikaista olemusta ja verkkaista liikkumista.
Metsässä vastaan tulleet pöllöjen poikaset ovat tuoneet mieleen kansantarinat menninkäisistä ja
metsän pienistä ukoista. Syksyllä olen ihaillut pienten lintujen rohkeutta, niiden lähtiessä illan
hämärtyessä ylittämään avaraa merta. Talvisessa pakkassäässä helisevä pyrstötiaisparvi on tehnyt
vaikutuksen eloisuudellaan ja kauneudellaan.
Vähitellen vuosien myötä olen huomannut, miten luonto ympärillämme vaivihkaa muuttuu. Olen
alkanut ajatella, että maalaan luontokokemuksia myös talteen, muistoksi tulevaisuuteen, jolloin tätä
kaikkea ei ehkä tällaisena ole. Näyttelyn nimi tulee tästä ajatuksesta. Moni näyttelyssä esillä oleva laji
on uhanalainen. Niiden elinalueet ovat pienentyneet ja määrä vähentynyt. Näyttely ei kuitenkaan ole
vain uhanalaisten lajien esittelyä. Olen tallentanut itselleni merkityksellisiä hienoja ohikiitäviä hetkiä,
jotka haluan muistaa jälkikäteen ja joiden toivon välittyvän taulujen kuvina myös muille.
Olen toiminut pitkään luontotoimittajana. Suomen luonnon monimuotoisuuden ihmeellisyys on ollut
eräs tärkeimmistä asioista, joita olen pyrkinyt tuomaan ohjelmissani esille. Kaikkien näiden vuosien
jälkeen se ihmetyttää edelleen.
Hiihtoloma alkaa tuulisissa merkeissä- niin tuulisissa että Utön yhteysaluskaan ei poikkeuksellisesti kulje pariin päivään. Täytyy tehdä siis muita suunnitelmia ja yrittää Utön retkeä loppuviikosta vähemmässä aallokossa.
Ehkä nyt on hyvä aika ryhdistäytyä ja päivittää taas näitä nettisivuja viime näyttelyiden ja kuulumisten osalta. Nyt huomaan ihmeekseni että viime päivityksestä on kyllä tovi vierähtänyt! Joka tapauksessa hienoa, että tästä alkaa viikon loma.
Avajaiset tänään klo 18-20. Tervetuloa! Näyttely avoinna huomisesta parin viikon ajan.
Palasimme eilen aamulla Borneosta Malesiasta parin viikon reissulta ja nyt alkaa olla univelat kuitattu ja pyykit pesty. Keho on täällä ja mieli vielä matkalla. Viime yön unet olivat täynnä sademetsän ääniä ja tarinoita.
Mikä reissu. En ole varmaan ikinä ollut näin ihmeellisellä reissulla (en ole kyllä ollutkaan paljon kaukoreissuilla). Nenäapinoita, orankeja, norsuja, krokotiileja, varaaneja ja jopa puuleopardi yöllisen metsän siimeksessä taskulampun valokiilassa. Miten ihmeellisiä nokkia, höyhenpeitteitä, töyhtöjä, hohtavia värejä, jotka häviävät taianomaisesti metsän hämärään. Miten kummallisia niveljalkoja, kitiinikuoria, harsonohuina lepattavia lautasliinan kokoisia perhosia. Ja hämmästyttävän taitavia naamiovärejä ja muotoja jotka sulauttavat suuretkin eläimet osaksi puiden kaarnaa, lehtien vihreyttä, metsän varjoja. Miten monenlaisia epätodellisen oloisia kukkia, köynnöksiä, kierteisiä päällyskasveja. Ja ne äänet. Miten ihmeellinen onkaan gibbonien aamuinen laulu sademetsässä auringon noustessa.
En vähään aikaan unohda sitä, miltä tuntui kun villi orankiäiti ja poikanen kulkivat ylitsemme korkealla latvuksissa, ja poikanen pysähtyi uteliaana katselemaan meitä ohi mennessään. Tai miltä tuntui katsella kiikareilla veneestä miten oranki nukkui korkealla rannan puussa pesässään. Iso orangin käsi lepäsi rentona vatsan päällä. Minkälaisia ovat orankien unet?
Kaikkien huolien rinnalla oli lohdullista nähdä ekoturismihankkeiden kehittymistä Malesiassa. Miten malaijikarhuja ja orankeja palautetaan luontoon, rakennetaan orankien siltoja vesiesteiden yli, istutetaan puita ja uutta sademetsää, ja että vasta 70 vuoden ikäisessä sademetsässä elää jo vaikka mitä, kuten orankeja ja nenäapinoita. Että toivoakin on ja hienoja ihmisiä luonnonsuojelun parissa.
Kiitos ihanille reissukavereille ja Paul Segersvärdille hienosta opastuksesta. Matka oli mun äidin ja 10- vuotiaan pojan pitkäaikainen unelma, ja joskus unelmat toteutuvat.
Viimeinen näyttelyviikko VUohijärvellä lähti käyntiin. Teokset ovat esillä vielä 27.8. asti joka päivä klo 11-18. Tervemenoa!
Väkeä on käynyt näyttelyssä paljon, olen saanut hyvää, innostavaa palautetta, taulujakin on mennyt kaupaksi vaikka kuinka. Hieno fiilis kesästä.
Vietän etätyöpäivää, ja aloin poistaa koneeltani vanhoja äänimateriaaleja jo tehdyistä radio- ohjelmista. Ihan perushommaa, jota pitää tehdä aina joskus kun on aikaa. Yhtäkkiä huomaan olevani hyvin liikuttunut. Kun alan kuunnella uutta äänitallennetta, en ensin tiedä missä ollaan ja kuka puhuu (koska en ole nimennyt näitä tässä vaiheessa mitenkään. Hmm.). Sitten muutamassa sekunnissa yleensä muistan: ai niin! Puhutaan eläinten aisteista, kasvien vanhoista nimistä, hämähäkkien seitintekotaidosta, vanhoista metsistä, kovakuoriaisten valokuvaamisesta, perhosten siivistä, ilveksen jäljistä, kalliomaalauksista, tervapääskyjen lentotaidosta ja vaikka mistä. Useamman kerran on käynyt niin, että lämmin fiilis valtaa mielen heti kun kuulen kertojan äänen vaikka en heti muista kuka puhuu. Yleensä muistan hyvin pian kertojan ja äänityshetken tunnelman. Ihmeellistä mitä kaikkea ääniin liittyy. Tuntuu myös lohdulliselta, että kuitenkin niin moni ihminen puhuu luonnon puolesta, on kiinnostunut siitä, ja haluaa jakaa kokemiaan asioita ja omaa innostustaan. Ihmeellistä että olen saanut olla näin monissa hetkissä mukana. Äänimateriaaleja kuunnellessani vastaan on tullut kolme sellaistakin haastateltavan ääntä, jotka ovat jo maailmasta hävinneet. Silti ne tuntuvat niin eläviltä nauhalla. Muistan selvästi haastatteluhetken, miten valo tuli ikkunasta, miten istuimme nuotiolla tai miten syötiin mustikkapiirakkaa ennen jutuntekoa. Niitä ääniä en poista vaikka ohjelmat kuinka ovatkin tallella. 
Lapista löytyi eilen suuri kultahippu 167 g. Uutisessa kerrotaan myös, että toistaiseksi suurin Suomesta löydetty hippu on ollut 392,9 gramman kokoinen järkäle.
Kun kuulen näitä kullanhuuhdonta- uutisia, niin muistan aina erään noloimmista hetkistä radiourallani. Tarina on tässä:
Olin nuorena toimittajana kerran Puhelinlangat laulaa- ohjelmassa toisena juontajana yhdessä musiikkitoimittaja Pekka Tapani Laineen kanssa. Vastaanotimme soittajien puheluita ja musatoiveita. Olin selvästi keskittyneempi omaan suoriutumiseeni kuin siihen mitä soittajat sanoivat. Eräs nainen soitti sitten pohjoisesta ja toivoi kappaletta Lemmenjoen tiellä. Kysäisin leikkisästi että onko teihinkin tuo kultakuume joskus iskenyt. Nainen vastasi että no kyllähän minä parikymmentä vuotta sitten löysin tuollaisen oman 70 kilon hippusen- viitaten hauskasti aviomieheensä. Jatkoin suoraan miettimättä mitään; ” 70 kiloa! Oliko se kaikki yhdessä kasassa?” Seurasi melkoinen hiljaisuus, jonka jälkeen nainen sanoi vaisusti että tuossahan se istuu sohvannurkassa. Muistikuvissani toimittajakollega vajosi tässä vaiheessa pöydän alle ja sai vaivoin soperrettua että eiköhän laiteta levy pyörimään.
Vaikka elokuuta edelleen eletään, niin kesä tuntuu jotenkin ohi. Ehkä se johtuu siitä että lomat on pidetty ja mieli suuntaa jo syksyyn. Tänä kesänä olin paljon liikkeellä yöllä ja mieleen jäi upeita öisiä hetkiä. Tässä kuvia Utön, Savonlinnan ja Mäntyharjun kesäöistä. Nyt tosin arkeen palautuminen ja unirytmin muuttaminen tuntuu edelleen vähän hankalalta.
Tein Utössä vähän radiohommiakin. Äänitin aaltoja eteläkärjessä hienossa iltavalossa ja haastattelin erästä 96 vuotiasta amerikkalaisnaista – täysin skarppi, huumorintajuinen, ihana. Haastattelun aluksi hän totesi että joo kyllä ohjelman teko sopii. Häntä onkin edellisen kerran haastateltu radioon toisen maailmansodan aikaan!
