Tällaisen näyttelytekstin kirjoitin Heinolan lintutarhan maalauksista:
“Olen maalannut pitkään luontoa ja lintuja. Linnut ovat maalauksissani eräänlaisia kanssamatkustajia elämän matkalla, ja samaistun niihin paremmin kuin maiseman ikiaikaisuuteen. Koen, että linnut ovat olleet suomalaisille aina hyvin tärkeitä. Jo Kalevala on täynnä lintuja. Ne kulkevat ihmisten rinnalla elämän synnystä Tuonelan porteille ja lohduttavat, kannattelevat, neuvovat, kiusoittelevat tarinan sankareita.
Heinolan näyttelyyn olen koonnut lintumaalauksia viime näyttelyistä. Osa kertoo saariston luonnosta, jota olen seurannut Utön saarella. Toisaalta mukana on myös maalauksia Mäntyharjun kesäöistä, ja linnuista kaupunkiluonnossa. Joissain maalauksissa linnut ovat mukana vain aavistuksina taustalla. Vesivärit tuntuvat sopivan hyvin kuvaamaan hauraita, läpikuultavia päiviä, kehon läpi puhaltavaa tuulta, satoja pieniä kiivaasti sykkiviä sydämiä, vuosien kerroksia muistoissa.
Näyttelyssä on myös nuorimman poikani Kalle Laaksosen neljä pöllömaalausta. Maalasin toissavuonna pöllönäyttelyä, ja silloin Kallekin innostui pöllöjen maailmasta ja maalasi mielestäni hienoja teoksia, joihin on tallentunut pöllöjen hahmon lisäksi yön tunnelmaa.”
Vesivärimaalausten pakkaaminen autoon kaatosateessa on melko jännittävää puuhaa. Suunnittelin keskiviikkoaamuna asiaa ensin teoriassa pitkään aamukahvia juoden. Lopulta huomasin että olen suunnitellut sen verran pitkään että tulee kiire ehtiä Heinolaan ja takaisin ja vielä illalla Pasilaan yölaulajalähetystä vetämään. Samalla sade vain yltyi. Lopulta päädyin ns kaaospakkaamiseen, kun työt piti saada äkkiä vesisateesta piiloon. Matkalla pysähdyin vielä Vantaan Ikeaan ostamaan muutamia pikkukehyksiä ja aikaa kului lisää, kun harhailin suuntavaiston kadottaneena Ikean eri tasoilla ja parkkihallissa.
Heinolan lintutarhalla pääsin heti ripustusvauhtiin ja vedin ns lennokkaan vauhtiripustuksen kelloa vilkuillen. Pari tuntia riitti juuri, hyppäsin paluumatkalle ja lopulta olin Pasilassa hyvissä ajoin viiden maissa tuntia ennen lähetyksen alkua valmiina virittäytymään yölaulajatunnelmiin. Lintuakvarellejani on siis esillä Heinolan lintutarhalla kesän ajan heinäkuun loppuun. Näyttelyssä on mukana myös 8-vuotiaan kuopukseni Kallen neljä pöllömaalausta.
Matkalla Ouluun. Tarkoituksena on tehdä radiojuttuja metsän arkkitehtuurista, siitä miten lintujen ääni syntyy, kuoveista ja kiljuhanhista. Huomenna käyn Liminganlahden luontokeskuksessa esittelemässä pöllötaulujani ja juttelemassa pöllöjen maailmasta. Olen paikalla 12-15 ja pöllöesitus klo 12.30. Tervetuloa!
Suomessa elää 10 eri pöllölajia: lapin-, tunturi-, viiru-, sarvi-, suo-, hiiri-, varpus-, lehto-, helmipöllö ja huuhkaja. Minulle tutuimpia ovat sarvipöllö ja helmipöllö, joita olen päässyt näkemään Utön ja LÃ¥gskärin saarilla syksyisin. Eräänä keväänä Lauttasaaressa lähikuusessamme pesi sarvipöllö, ja katselimme kiikareilla männyssä lymyileviä poikasia. Lapinpöllöä ja sen poikasia olen päässyt katselemaan Mäntyharjulla ja niiden kohtuuton, kummallinen ulkonäkö on niin vakuuttava, että se on jäänyt pysyvästi mieleen. Viirupöllömuistoihin liittyvät hienojen pöllötutkijoiden kertomukset eri pöllöyksilöistä. Olen ollut nuorena biologian opiskelijana pöllökurssilla viirupöllön pesällä seuraamassa poikasten rengastusta ja tutkijoiden työskentelyä. Siltä reissulta jäi hyvin mieleen pöllön erikoinen “ilmaa täynnä oleva” pää ja emon hämäävän lempeä tumma katse. Ainoa tunturipöllöhavaintoni on Helsingistä, jossa vaeltava tunturipöllö oli Vanhankaupunginlahden joutomaalla katulampun päällä. Tunturipöllö pohjoisen laakeissa maisemissa on unelma, joka olisi joskus hauska päästä kokemaan. Hiiripöllö ja lehtopöllö ovat minulle jotenkin pöllölajeista vieraimmat, vaikka näinkin hiiripöllön Utön saarella hienosti iltavalossa viimeksi viime syksynä, ja tänä keväänä olen katsellut lehtopöllön poikasia Helsingin Fastholmassa ihan lähietäisyydeltä.
Ulos luontoon- ohjelmasarjassa teimme pari vuotta sitten jakson pöllöistä. Silloin vietimme aikaa Heinolan lintutarhalla, sain harjoitella pöllön ruokkimista ja pitää käsissäni huuuhkajaa, lapinpöllöä ja viirupöllöä. Pääsin kokemaan myös pöllön vapauttamisen. On aika erikoinen tunne nostaa pöllö ulos pahvilaatikosta, heiluttaa sitä käsissä pari kertaa ylös alas, ja sitten heittää se ylös.. ja siitä se lähtee!
Monissa maalauksissani pöllöt tuijottavat kohti. Se johtuu siitä, etä yleensä aina, kun olen nähnyt pöllön, se on tuijottanut valmiiksi takaisin. Se on siis nähnyt minut jo paljon aikaisemmin.  Muutaman kerran olen päässyt näkemään nukkuvan pöllön. Parhaiten muistan Utössä katajikossa syksyllä nukkuneen helmipöllön. Se oli lämpimässä valossa helmikoristeisen näköinen ja jotenkin sadunomaisen vaaleanpunainen. Se oli työntänyt nokkansa osittain siiven alle ja piti silmiä kiinni, mutta varmaankin kuunteli meitä lähistöllä olijoita. Viime pöllönäyttelyn aikaan mietin sitä, miten pöllöt vaikuttavat taulujen ostajiin pitemmän päälle. Tuntuukohan pöllön mykkä tuijotus joskus oudolta hämärässä asunnossa?
Miten tuoda näkyviin se, että joku on paljolti pelkkää ilmaa höyhenten sisällä? Siihen vähän luurankoa, nokkaa, kynsiä. Ja minkälainen on pöllöjen aistien maailma? Miten ne yössä hahmottavat saaliinsa ääninä, miten äänet piirtävät yöhön niiden reviirien rajat, miten pimeässä värittömässä metsässä näkyvät valonkajossa ääriviivat. Minkälaisina välähdyksinä näkökentän laidoilla saalistajien liikkeet? Ja voiko maalaukseen saada näkyväksi muita aisteja kuin näköön liittyviä? Tietenkin voi. Mutta hankalaa se on.
Olin aikanaan koululaisena kahden viikon taidekesäkurssilla kansanopistossa. Kurssi oli mahtavan hieno, ja opettaja innostavan vaativa. Muistan paljon opettajan tarinoita niiltä viikoilta. Eräs oli sellainen jossa hän oli opiskelijana yrittänyt saada erityisen valokuvantarkasti tehtyä maalaustaan valmiiksi. Opettaja oli käynyt katsomassa työtä vähän väliä eikä vaan ollut vielä valmis. Hän oli yrittänyt saada mallin muodot tarkasti paikalleen, hän oli laittanut valot ja varjot, ja heittovarjotkin paikoilleen. Oli hakenut kehon muodon pyöreyttä ja mitä kaikkea olikaan. Ei vieläkään ihan valmis. Lopulta oli nuorella taideopiskelijalla mennyt hermo, ja hän oli vetänyt palettiveitsellä rosoista viivaa yli maalauksen. No nyt, oli opettaja sanonut, nyt se on parempi. Tarinan opetus oli muistaakseni siinä että tarkkuuden lisääntyessä kuvaan tuli huomaamatta lisää jäykkyyttä, ja jotain aiheesta, kuvattavan “hengestä” hävisi sitä mukaa. Ja särkyneiden ääriviivojen myötä sille tuli enemmän tilaa päästä esiin. Monissa luontomaalareiden töissä, omani mukaanlukien, on mielestäni tätä samaa ongelmaa. Kuva saattaakin menettää voimaansa, kun siihen lisätään kaikenlaisia yksityiskohtia etualalle ja taustaan. On taito osata jättää asioita pois, päättää mikä on tärkeää ja mikä ei, milloin työ on hyvällä tavalla kesken. Milloin se kertoo pelkistetysti sen, mikä on taulun “aihe”, tai mikä on maalaajasta tärkeää tmv. Monesti hienojen luontomaalareiden työskentelyä katsoessa viimeistä edellinen tai paljon aiempi vaihe on kiinnostavampi kuin lopputulos.
Olen maalaillut kevään mittaan pöllöjä Liminganlahden näyttelyyn. Tänään avautuneessa näyttelyssä on esillä 39 pöllöaiheista akvarellia. Maalaan yleensä useampia töitä samanaikaisesti. Pyörittelen maalauksia edestakaisin, siirrän syrjään ja palaan niihin uudestaan. Tälläkin kertaa yritin pitkään maalata esim maalausta, jossa viirupöllö lentää laakson ja laaksossa olevan surullisen näköisen vajan yli. Jossain vaiheessa tausta meni tukkoon enkä saanut sitä avattua enää. Yritin tummentaa lisää, yritin vaalentaa pöllöä, yritin pienentää työtä. Lopulta oli pakko luovuttaa. Toisessa pilalle menneessä maalauksessa oli kolme pöllönpoikasta tähtitaivaan alla. Olin mielessäni ajatellut haluavani maalata sellaisen työn, koska usein mietin sitä, miltä pöllönpoikasista tuntuu tähtikirkkaassa yössä. Jostain syystä maalaus ei kuitenkaan onnistunut. Edelleen näen selvästi mielessäni vaakasuoran pitkän siniharmaan maalauksen, jossa kolme tai neljä pallomaista lämpimän oloista lehtopöllön poikasta kököttää eri suuntiin katsellen ikuisen tähtitaivaan alla.  Ehkä se onnistuu vielä joskus. Mulle tuntuu usein käyvän niin että liian valmiiksi mietitty teos ei onnistukaan, ja parhaimmillaan sattumalta mukaan tulleet kohdat tuovat jotain  uutta maalaukseen ja tekevät siitä paremman. Tiedän kyllä että toiset maalarit ovat hyvin erilaisia tässä suhteessa. Jotkut aloittavat hyvin vähäisellä alkusuunnittelulla, ettei maalauksesta tule “jäykkää”, ja ajattelu tapahtuu samalla kun kuva syntyy. Toiset taas tekevät paljonkin luonnoksia etukäteen ennen kuin ryhtyvät varsinaisen hommaan. Akvarellitekniikka on armottomampi virheiden paikkailun kannalta kuin öljytekniikka.
Toukokuun alussa avautuu Liminganlahden luontokeskuksessa pöllöakvarellinäyttelyni Pöllöjä ja pöllö- öitä. Se on avoinna kesäkuun loppuun asti. Tervetuloa!
Pari viikon näyttelyaika kului vauhdilla. Kiitokset kaikille näyttelyssä käyneille. Hyvin meni, oli hauska tavata tuttuja ja tuntemattomia, kuulla ajatuksia luonnosta. Myin hämmästyttävät 30 maalausta, jotka ovat nyt eri kotien seinillä välittämässä saaristotunnelmia.
