Maalausten koko on tietenkin kiinni mahdollisuuksista. Niinkuin omalla kohdallani, kun olen saanut vihdoin työtilan puoleksi vuodeksi, niin huomaan olevani kuin pillastunut villihevonen. Tätä ennen tein pitkään akvarelleja saunan lauteiden alla ja varastohuoneessa. Työhuonemahdollisuus on johtanut suuriin öljytöihin. Viime yönä heräsin miettimään tätä. Siis että mitä järkeä on tehdä valtavia töitä, joita kukaan ei voi ostaa, eivätkä mahdu minnekään. On ekologisempaakin tehdä pientä.
Teosten koolla on väliä vaikka sen ei liitykään niiden merkitykseen eikä vaikuttavuuteen. Valokuvasta ei aina tajua minä kokoinen maalaus on. Ohessa kaksi maalausta, joista toinen on 130 * 130 cm, ja toinen noin 20* 20 cm. Tätä isoa aloitin eilen työhuoneella . Se on siis vasta alkuluonnos metsäpolusta, ja toinen on ollut viime akvarellinäyttelyssäni esillä.
Maisema tuntuu erilaiselta suuressa ja pienessä koossa. Muistelen jonkun taiteilijan väittäneen, että nimenomaan pieneen maailmaan on helpompi sukeltaa. Voi olla. Sitä tunnetta olen kuitenkin yrittänyt juuri aloittaessani suuria töitä. Että työhön voisi melkein astua. Taiteilijoilla on myös erilaiset käsialat. Jotkut tekevät suurempaa kuin toiset. Jos esim käytetyt siveltimet ovat suuria, voi pieneen kokoon olla hankala tehdä. Olen miettinyt, onko koko myös ikäkysymys. Joskus tuntuu siltä että nuoret taiteilijat tekevät suuria, ja iän myötä teokset pienentyvät. Huutaminen muuttuu hiljaisemmiksi viesteiksi, jopa kuiskauksiksi. Tämä on kyllä ihan omaa teoriaa, enkä ole varma onko näin.
Muistan lukeneeni Giacometistä, että kun hän oli vakavassa auto- onnettomuudessa, hän teki sen jälkeen veistoksia, jotka olivat niin pieniä, että mahtuivat tulitikkulaatikkoon! Hän alkoi myös tehdä laihoja ihmisveistoksia, joilla oli valtavan kokoiset jalkaterät. Käsittääkseni myötätunnosta ihmisiä kohtaan, että he pysyisivät paremmin pystyssä.
Tähän metsäpohdiskelun perään on pakko todeta, että todellisuudessa mun maalaaminen ei ole yhtään noin “ylevää”. Eilen työhuoneella ei esimerkiksi sujunut yhtään mikään. Pääsin paikalle muiden kiireiden takia vasta kahdelta iltapäivällä. Yritin korvata menetettyä aikaa huiskimalla eri maalauksiin värejä sinne tänne. Vaikka juuri olin päättänyt maalata kevyesti, unenomaisesti. Unohdin kokonaan että yritin tehdä metsämaalausta, joka olisi kuin muisto metsätilasta. Johon voisi astua kuin uneen tai muistoon. Nyt siellä työhuoneella odottaa sähellys jossa on keltaista, punaista, sinistä vihreää. arrghh. Maalasin esim pari tuntia jättimäistä kantoa. Ihan hyvä aihe sekin, ei siinä mitään. Mutta vasta yöllä ymmärsin että haluan maalata enemmänkin metsätilaa. Arkkitehti Lauri Louekari on kirjoittanut hienossa väitöskirjassaan metsän arkkitehtuurista “metsän huoneista”. Sitä kohti yritän itse asiassa pyrkiä, että saisin yhteen maalaukseen ikuistettua tällaisen metsän huoneen, johon voisi kuvitella astuvansa. Sitten vaan muita ajatuksia tulee tilalle ja ne tuntuvat vievän tätä taiteilijaa eri suuntiin. Positiivisesti ajatellen voi tietysti olla että huonot päivät ovat tarpeen että asiat selkiytyvät päässä. Outi Nyytäjä on joskus sanonut että kirkkaasti ajatellun voi myös kertoa selkeästi. Ajattelen että maalaamisen suhteen on sama juttu. Pitää osata pelkistää, kiteyttää, kirkastaa ajatusta, löytää ydin, ja karsia muita rönsyjä pois.
Ohessa ihan kesken oleva lumimaisemamaalaus, josta poistin eilen toinen puunrungon. Voin olla että laitan sen taas takaisin seuraavalla kerralla. Tämmöistä soutamista ja huopaamista tällä hetkellä.
Olin aikanaan koululaisena erään naistenlehden järjestämällä taidematkalla Arlesissa äitini kanssa. Kiertelimme Etelä- Ranskassa taidemuseoita. Kävimme Cezannen kotitalossa, näimme sen vuoren jota hän maalasi satoja kertoja, kävimme Chagallin ja Vincent van Goghin museoissa. Reissusta muistan parhaiten sen hetken kun katsoin ikkunasta ulos ja huomasin että maisema näytti tutulta. Vähän ajan kuluttua vasta tajusin että tuttuus johtui van Goghin maalauksista, joita olin katsellut aiemmin kuvista. Sypressit, peltojen linjat horisonttiin, pienet kirkkaat kukat siellä täällä. Kaikki oli tuttua maalauksista, joihin taiteilija oli onnistunut kiteyttämään jotain niin olennaista, että tunnistin sen maiseman nähdessäni.
Ajattelen että olisi hienoa, jos voisin samaan tapaan taltioida metsästä jotain niin olennaista, että se välittyisi eteenpäin ja auttaisi näkemään metsän uudella tavalla. Huomasin itsekin joululomalla että monesti talvista maisemaa katsellessani ajattelin, että tässä on halosmainen maisema. Ihan kuin Pekka Halosen maalauksesta. Maalaamalla jotain tiettyä kohtaa voi nostaa sen arvoa- Näyttää että tämä on maalaamisen arvoinen aihe. Hieno metsämaalaus voi kenties parhaimmillaan säteillä vuosia seinältä metsän arvostusta eteenpäin. Monet tutkimukset viittaavat myös siihen, että ihmisille on tärkeää nähdä luontoa, ja jopa luonnon näkeminen kuvissa vaikuttaa positiivisesti. Ei ole ihme, että taiteilijat ovat maalanneet luontoa ja metsiä vuosisatojen ajan ja ihniset ovat halunneet niitä seinilleen.
Kuvassa on jollain lailla keskeneräinen maalaus mäyrien metsästä. Lähtökohtana on ollut viime kesän retki hienolle Kyöpelinvuoren metsäalueelle Mäntyharjulla. Kävimme siellä päiväretkellä ja täysin yllättäen näimme metsässä kaksi mäyrää, jotka tonkivat maata niin touhuissaan että eivät huomanneet meitä ennenkuin olimme aivan lähellä. Yritin maalata sitä muistoa kuvaan.
Siinäpä kysymys jota olen pähkäillyt. Olen pitempään halunnut maalata metsää, nimenomaan vanhaa luonnontilaista metsää. Taustalla ovat omat metsäkokemukset ja monet radiohaastattelut joita olen tehnyt aiheesta. Monissa ohjelmissa on tullut esiin sama viesti: luonnontilaisten metsien arvo ja se miten ne ovat vähentyneet Suomessa melko lyhyessä ajassa murto- osaan entisestä.
Valokuvaaja Ritva Kovalainen kertoili vuosi sitten tehdyssä radiohaastattelussa siitä, miten he havahtuivat Sanni Sepon kanssa kuvatessaan Aarniometsät- kirjaa siihen miten pieniksi luonnontilaiset metsäalueet olivat käyneet. Ennen puhuttiin itärajalla jopa 24 tunnin metsistä, ja nyt voidaan puhua esim viiden minuutin metsästä. Se kuvaa aikaa joka kestää kävellä luonnontilaisen metsän läpi. Monet ihmiset ovat kuitenkin kiintyneitä omiin lähimetsiinsä. Ritva Kovalainen kertoi haastattelussa miten joku ihminen oli kuvaillut että tuntui kuin jalokivi olisi särjetty, kun metsä hävitettiin talon vierestä.
Olen paljon miettinyt, miten onnistuisin maalaamaan tällaisen metsän, joka on kuin jalokivi. Tai kuten Anni Kytömäki kuvailee Luonnonperintösäätiön juhlajulkaisussa metsää, joka tuntuu hehkuvan sisäistä valoa (tai jotain tähän suuntaan). Anni Kytömäen kirja Kultarinta on kaikenkaikkiaan mahtava metsäkuvaus. Suosittelen lämpimästi! Sieltä on jäänyt mieleen mm mielikuva metsän lukemattomista pienistä eläimistä, jotka hengittävät siellä metsän kätköissä. Olen itse ajatellut vähän samaa ajatusta lintuasemilla saaristossa kun saari on täynnä piileskeleviä muuttolintuja. Miten monta pientä sydäntä lyökään siellä jossain näkymättömissä. Olisi hienoa saada maalaukseen näkyviin metsän monimuotoisuus juuri näinä lukemattomina eri lajeina ja yksilöinä, jotka ovat merkittävä osa kokonaisuutta. Niiden vuosimiljoonien evoluutiohistoria on kuljettanut ne tähän päivään. Muistaakseni joku tutkija on joskus sanonut että kovakuoriaiset ja sienet ovat luoneet metsät! Tarkistan asian ja palaan siihen myöhemmin. Professori Heikki Setälä kuvaili maaperää joskus köyhän miehen sademetsäksi. Se on täynnä lajeja joita kukaan ei vielä tunne, ja joilla on kuitenkin suuri merkitys kokonaisuudelle. Mutta miten maalata metsän monimuotoisuutta, joka ei näy ensisilmäyksellä? Miten voi tuoda esiin kaiken sen elävän, hengittävän, kaikki ne eri tahtiin lyövät sydämmet metsän kätköissä? Jos maalaukseen alkaa listata lajeja, siitä tulee helposti lastenkirjakuvitusta, tai opetustaulu: metsäjänis, orava, hirvi, töyhtötiainen, änkyrimato, muurahainen ym. Viimeaikaiset tutkimukset ovat tuoneet esiin että puutkin voivat muistaa, mitata aikaa, tehdä yhteistyötä, nähdä yms!
Olen yllättäen innostunut maalaamaan lumista maisemaa. Kävimme Joululomalla Mäntyharjulla retkellä Kallaveden Keisarinlähteellä ja sen vieressä virtaavalla purolla. Oli tyyni, harmaa päivä, puut paksun lumen peitossa ja rungot huurteessa. Lumoava talvimaisema oli täynnä pieniä hienoja lumisia yksityiskohtia. Puro virtasi jääkuoren alla ja kaikui jääseinämistä aivan eri tavalla kuin kesällä. Se näkyi siellä täällä mustina aukkoina jääkannen pinnalla. Olen yrittänyt maalata samaa haurasta tunnelmaa työhuoneella tämän viikon aikana, mutta sitä on vaikea tavoittaa. Pitäisi maalata riittävän kevyesti, jättää tyhjää valkoista kangasta ja ilmavuutta. Olen aloittanut työhuoneharjoitteluni öljyväreillä, mutta houkuttaisi yrittää myös vesiväreillä. Miten paljon uskaltaa jättää maalaamatta? Miten vähillä väreillä selviää? Mitkä viivat saavat maiseman elämään?
Iloista uutta vuotta kaikille! Olen taas käynnistänyt maalausprojektit ja maalaan innolla metsänäyttelyä ensi kesäksi. Kokeilin viime viikolla Mäntyharjulla jopa ulkona maalaamista- 25 asteen pakkasessa! Innostuin seuraamaan Pekka Halosen esimerkkiä, kun tein hänen lumimaalauksistaan radio- ohjelmaa viime vuoden lopulla. Halonen maalasi luonnossa talvisinkin. Hän laittoi kuulemma sanomalehtiä housuihin että pysyi kylmä loitolla, saattoi maalata jopa suksilla seisten, ja toisinaan maalauksista voi nähdä tutkijoiden mukaan sormenjälkiä, kun taiteilija on painellut maaleja kankaaseen siinä vaiheessa kun maalit ovat alkaneet kylmässä jo hyytyä, mutta taiteilija ei. Oma maalauskokeiluni jäi tänä kovana pakkaspäivänä varsin lyhyeksi. Tätä edellisenä päivänä, silloinkin lähes 20 asteen pakkasessa, kokeilin lumimalaamista ensimmäistä kertaa, ja huomasin että vaikka se on hankalaa, niin on se myös aika hauskaa. Toisaalta törmäsin heti myös vaikeuksiin, joihin Halonenkin on ehkä törmännyt jo sata vuotta aiemmin. Esim että kannattaa varmistaa etukäteen, että maalituubit aukeavat, ettei tarvitse kylmässä äheltää niiden kanssa- Havaitsin myös, että öljypurkin kansi ei välttämättä mene kiinni tiukasti, jos lunta on välissä, ja öljyt voivat siten myöhemmin valua purkista (!), jalusta ja maalausjakkara olisivat avuksi, samoin hyvät eväät. Ymmärsin entistä paremmin myös sen, että Halonen tyytyi usein maalaamaan aivan lähimaisemiaan Halosenniemellä. Seuraavana päivänä opin myös että sankassa lumisateessa ei voi maalata. JOs lunta sataa kankaalle, se muuttaa öljyvärit kokkareisiksi. Saa nähdä jatkanko talvimaalausta vielä tänä talvena. Ehkä.
Yritän aktivoitua myös tauon jälkeen blogin kirjoittamisessa samalla kun työstän näitä metsämaalauksia. Asetan tavoitteeksi kirjoittaa jotain joka toinen päivä kevään mittaan. Se jää nähtäväksi, löytyykö ajatuksia ja aikaa kirjoittamiseen.
Tällaisen näyttelytekstin kirjoitin Heinolan lintutarhan maalauksista:
“Olen maalannut pitkään luontoa ja lintuja. Linnut ovat maalauksissani eräänlaisia kanssamatkustajia elämän matkalla, ja samaistun niihin paremmin kuin maiseman ikiaikaisuuteen. Koen, että linnut ovat olleet suomalaisille aina hyvin tärkeitä. Jo Kalevala on täynnä lintuja. Ne kulkevat ihmisten rinnalla elämän synnystä Tuonelan porteille ja lohduttavat, kannattelevat, neuvovat, kiusoittelevat tarinan sankareita.
Heinolan näyttelyyn olen koonnut lintumaalauksia viime näyttelyistä. Osa kertoo saariston luonnosta, jota olen seurannut Utön saarella. Toisaalta mukana on myös maalauksia Mäntyharjun kesäöistä, ja linnuista kaupunkiluonnossa. Joissain maalauksissa linnut ovat mukana vain aavistuksina taustalla. Vesivärit tuntuvat sopivan hyvin kuvaamaan hauraita, läpikuultavia päiviä, kehon läpi puhaltavaa tuulta, satoja pieniä kiivaasti sykkiviä sydämiä, vuosien kerroksia muistoissa.
Näyttelyssä on myös nuorimman poikani Kalle Laaksosen neljä pöllömaalausta. Maalasin toissavuonna pöllönäyttelyä, ja silloin Kallekin innostui pöllöjen maailmasta ja maalasi mielestäni hienoja teoksia, joihin on tallentunut pöllöjen hahmon lisäksi yön tunnelmaa.”
Vesivärimaalausten pakkaaminen autoon kaatosateessa on melko jännittävää puuhaa. Suunnittelin keskiviikkoaamuna asiaa ensin teoriassa pitkään aamukahvia juoden. Lopulta huomasin että olen suunnitellut sen verran pitkään että tulee kiire ehtiä Heinolaan ja takaisin ja vielä illalla Pasilaan yölaulajalähetystä vetämään. Samalla sade vain yltyi. Lopulta päädyin ns kaaospakkaamiseen, kun työt piti saada äkkiä vesisateesta piiloon. Matkalla pysähdyin vielä Vantaan Ikeaan ostamaan muutamia pikkukehyksiä ja aikaa kului lisää, kun harhailin suuntavaiston kadottaneena Ikean eri tasoilla ja parkkihallissa.
Heinolan lintutarhalla pääsin heti ripustusvauhtiin ja vedin ns lennokkaan vauhtiripustuksen kelloa vilkuillen. Pari tuntia riitti juuri, hyppäsin paluumatkalle ja lopulta olin Pasilassa hyvissä ajoin viiden maissa tuntia ennen lähetyksen alkua valmiina virittäytymään yölaulajatunnelmiin. Lintuakvarellejani on siis esillä Heinolan lintutarhalla kesän ajan heinäkuun loppuun. Näyttelyssä on mukana myös 8-vuotiaan kuopukseni Kallen neljä pöllömaalausta.
Matkalla Ouluun. Tarkoituksena on tehdä radiojuttuja metsän arkkitehtuurista, siitä miten lintujen ääni syntyy, kuoveista ja kiljuhanhista. Huomenna käyn Liminganlahden luontokeskuksessa esittelemässä pöllötaulujani ja juttelemassa pöllöjen maailmasta. Olen paikalla 12-15 ja pöllöesitus klo 12.30. Tervetuloa!
Suomessa elää 10 eri pöllölajia: lapin-, tunturi-, viiru-, sarvi-, suo-, hiiri-, varpus-, lehto-, helmipöllö ja huuhkaja. Minulle tutuimpia ovat sarvipöllö ja helmipöllö, joita olen päässyt näkemään Utön ja LÃ¥gskärin saarilla syksyisin. Eräänä keväänä Lauttasaaressa lähikuusessamme pesi sarvipöllö, ja katselimme kiikareilla männyssä lymyileviä poikasia. Lapinpöllöä ja sen poikasia olen päässyt katselemaan Mäntyharjulla ja niiden kohtuuton, kummallinen ulkonäkö on niin vakuuttava, että se on jäänyt pysyvästi mieleen. Viirupöllömuistoihin liittyvät hienojen pöllötutkijoiden kertomukset eri pöllöyksilöistä. Olen ollut nuorena biologian opiskelijana pöllökurssilla viirupöllön pesällä seuraamassa poikasten rengastusta ja tutkijoiden työskentelyä. Siltä reissulta jäi hyvin mieleen pöllön erikoinen “ilmaa täynnä oleva” pää ja emon hämäävän lempeä tumma katse. Ainoa tunturipöllöhavaintoni on Helsingistä, jossa vaeltava tunturipöllö oli Vanhankaupunginlahden joutomaalla katulampun päällä. Tunturipöllö pohjoisen laakeissa maisemissa on unelma, joka olisi joskus hauska päästä kokemaan. Hiiripöllö ja lehtopöllö ovat minulle jotenkin pöllölajeista vieraimmat, vaikka näinkin hiiripöllön Utön saarella hienosti iltavalossa viimeksi viime syksynä, ja tänä keväänä olen katsellut lehtopöllön poikasia Helsingin Fastholmassa ihan lähietäisyydeltä.
Ulos luontoon- ohjelmasarjassa teimme pari vuotta sitten jakson pöllöistä. Silloin vietimme aikaa Heinolan lintutarhalla, sain harjoitella pöllön ruokkimista ja pitää käsissäni huuuhkajaa, lapinpöllöä ja viirupöllöä. Pääsin kokemaan myös pöllön vapauttamisen. On aika erikoinen tunne nostaa pöllö ulos pahvilaatikosta, heiluttaa sitä käsissä pari kertaa ylös alas, ja sitten heittää se ylös.. ja siitä se lähtee!
