Pöllöjä pöllöjä..
Tänään iski pieni paniikin tunne, kun monet työt ovat keskeneräisiä ja ajatukset myös. Hain kutsut painosta ja totesin että niitä pitäisi yrittää levittää postitse, sähköpostitse ja facebookissa tässä lähipäivinä, kun aikaa näyttelyyn on enää kaksi viikkoa. Juteltiin myös kehystäjän kanssa että jotain pitäisi olla valmiina jo ensi maanantaina. (!). Kotijoukot lohduttivat sanomalla että mitä vaikeeta tossa nyt on. Senkun maalaat pehvasi ja istut paperille niin heti tulee lapinpöllön naamakuvio! Siihen vähän kiehkuraa ja silmät – ei voi olla vaikeeta. Tyttö vielä lisäsi että paljon muuta siihen paperiin ei sitten mahdukaan. Eli se on asenteesta kiinni!
Muutama kuukausi sitten jututin luontokirjailija ja- tutkija Pertti Koskimiestä radiojuttuun. Hän sanoi silloin että hänellä on kaksi sitaattia, joita hän usein viljelee. Toinen on Allan Paulinin Piilopoluilla- kirjasta (v.1966), jossa kirjan päähenkilö sanoo, että “sitä minä luonnosta etsin ei voi kirjoittaa muistiin”. Ja toinen on Sierraklubin aktiivijäsenen amerikkalaisen luonnonsuojelijan David Brouwien (tai jotain tänne päin?) lause, että “kaliforniankondorista on vain 5 prosenttia luuta ja nahkaa ja 95 prosenttia sitä paikkaa, joka sen on luonut”. Sen hienommin ajatusta on vaikea saoa. Olen miettinyt näitä tänään. Ja sitä miten pitkä aika pöllöjen tarinaa on jo takana- ilmeisesti lähes 65 miljoonaa vuotta.
Pöllö tuntuu helpolta ja vaikealta aiheelta samaan aikaan. Se on aiheena niin konkreettinen, että tuntuu vaikealta päästä esittävistä pöllöpotreteista eteenpäin. Toisaalta olen maalannut pöllöjä pitkään, ja ne ovat kiinnostaneet monin eri tavoin. Kun olen saanut pitää pöllöä kädessä tai nähnyt esim lapinpöllön oksalla tuulessa on ollut hassua huomata, miten paljon koko lintu on vain höyhentä. Pöllön kallokin on ihan “tavallisen” linnun mallinen siellä kaiken ilmavan höyhenyksen alla. Olisi hienoa saada maalaukseen se ristiriita, että pöllöt ovat voimakkaita petoja, nokka ja etenkin kynnet ovat kunnioitusta herättäviä aseita, ja sitten toisaalta suuri osa linnusta on pelkkää ilmaa!
Pääsin viime kesänä Heinolan lintutarhalla Olli Vuoren opissa seuraamaan auton kanssa törmänneen lapinpöllön röntgenkuvausta. Sen siipi repsotti kurjan näköisesti, eikä se pystynyt lentämään, vaikka olikin muuten virkeä. Kun paljastui, että siipi ei ole korjattavissa leikkauksellakaan, se amputoitiin. Ollin mukaan pöllöt ovat niin karskeja kavereita, että jollei siipi toimi, ne voivat purra sen itse poikki! Kyseinen lapinpöllö sai kodin Heinolan lintutarhasta, ja voi elää siellä vuosikausia, muistaakseni jopa kymmenen vuotta. Olen sen jälkeen miettinyt muutamaan kertaan sitä, onkohan tälläkin hetkellä jossain Suomen luonnossa- no varmaan on-  joku pöllö vaurioituneen siiven kanssa, ja miten kurjaa jos se joutuu elämään useitakin päiviä pystymättä lentämään ja saalistamaan. Yrittääkö se kumminkin saalistaa nälän kasvaessa? Piileskeleekö jossain kuusen alla? Pelottaako sitä?
En ole rengastaja ja olen vain satunnaisesti saanut katsella pöllöjä lähietäisyydeltä. Niiden kasvoissakin on mielestäni erikoista ristiriitaa. Pöllön naama on toisaalta hyvin ihmismäisen näköinen, kun silmät katsovat suoraan eteenpäin ja pää on tutun pyöreä. Pöllön silmiin tuijottaessani huomaan välillä yrittäväni löytää niistä jotain inhimillistä: kiukkua, pelkoa, uteliaisuutta. En kumminkaan osaa tavoittaa niitä pöllön katseesta, vaan välillä tuntuu siltä kuin tuijottaisi johonkin pohjattoman syvään pimeään yöhön tai avaruusolennon silmiin, edessä olisi naamio tai jotain epätodellista. Valppaat ne silmät ainakin ovat. Sain Ulos luontoon- telkkariohjelman kuvauksissa pitää kädessäni huuhkajaa. Sen silmä oli aivan hämmästyttävä sivulta katsottuna. Silmän koko tuntui valtavalta, ja siinä erotti hyvin uloimman sarveiskalvon  ja värikalvon välisen alueen, jota kutsutaan ilmeisesti virallisesti etukammioksi. Se oli aivan väritön läpinäkyvä kupu sivulta katsottuna, ja värikalvo sen vierellä tuntui hehkuvan kuin auringon elävä pinta erilaisissa oranssin ja keltaisen sävyissä. Miten sen maalaa? Huuhkaja painoi sylissäni paljon, ja kun sain päästää sen vapaaksi, tunsin käsissäni selvästi sen voiman, jolla lintu kohosi ilmaan. Miten sen sitten maalaisi?
Olen saanut pitkästä aikaa työhuoneen käyttööni. On huippuhauskaa retkeillä Helsingin Punavuoressa ihan kuin turistina, ja katsella kaikenlaisia yksityiskohtia ja kauniita rakennuksia. En ole aikoihin pyörinyt täällä päin kaupunkia ja tuntuu tosiaan kuin olisin ulkomailla kun lähden kämpästä syömään tai kauppaan tai ostamaan jotain tarvikkeita. Monet talot ovat hämmästyttävän hienon näköisiä. Erityisesti pienet kiviset veistokset niiden seinissä. Niissä on usein itse asiassa eläinaiheita. Tässä alla myös pari hienoa pöllöaiheista, jotka eivät kylläkään ole Punavuoresta vaan Katajanokalta.
Keskeneräinen viirupöllö odottelee että taiteilija pääsisi eteenpäin! Parhaimmillaan akvarelleilla saa raikasta ja hengittävää jälkeä. Pahimmillaan maalaus menee tukkoon ja pitää aloittaa alusta. Se oli mulle yllätys, kun pari vuotta sitten uskaltauduin akvarellien maailmaan, että akvarellimaalaustakin voi kuitenkin hyvin jatkaa useina päivinä ja korjaillakin. Ja voi maalata hakutesssaan voimalla, eikä vaan hempeän herkästi.
Tänä aamuna en meinannut päästä sängystä ylös ja maalaushommiin. Sitten tuli mieleen aikanaan lukemani kirja Picasso ja minä, jossa eräs Picasson vaimoista muisteli, miten mestari ei ollut mitään aamuihmisiä. Itse asiassa sängyn vieressä piti olla enemmänkin väkeä maanittelemassa häntä nousemaan ja peiton alta kuului pitkään että ei tule mitään, en nouse, ei huvita, kaikki menee pieleen. Että ei se huipullakaan aina suju!
Koko päivä on vierähtänyt pöllömietteissä. Aika monet töistä ovat keskeneräisiä. Välillä kestää ennenkuin osaan jatkaa niitä. En jostain syystä yleensä onnistu sellaisissa maalauksissa joita yritän rakentaa mielessäni etukäteen hyvin valmiiksi. Niistä tuntuu tulevan jäykkiä, jotenkin kirjallisia. Usein lähden liikkeelle jostain alkuajatuksesta, mutta työ voi viedä sitten toiseen suuntaan. Parhaimmillaan homma on eräänlaista vuoropuhelua maalauksen kanssa.
Olen yrittänyt päivän mittaan miettiä niitä tunnelmia, joita olen pöllöretkillä kokenut, tai yleensä yön tunnelmia. Aamuyöllä tulin ajatelleeksi, että haluaisin maalata maalauksen jossa näkyy lapsuuden automatkojeni maisema vanhan Turuntien varrella jonkin verran ennen Suomusjärveä. Kutsuimme sitä “surullisen talon laaksoksi” metsän reunassa pilkottaneen surullisen näköisen vajan takia, ja olen jostain syystä katsellut sitä laaksoa myöhemminkin usein unissani.
Pöllönäyttely on vireillä! Yritän ryhdistäytyä ja päivittää työhuoneajatuksiani ennen näyttelyä  ja keskeneräisten töiden etenemistä. Olen itse lueskellut innolla tuttujen taiteilijoiden blogeja, ja osallistunut mielessäni onnistumisiin ja sekaviin lamaannuksen hetkiin. Toivon että saan tähän blogiin kirjattua jotain samaa.
PÖLLÖJÄ JA PÖLLÖ-ÖITÄ
Näyttely Akvart- galleriassa 2.12.-19.12.2014 Minna Pyykkö
Olen maalannut pöllöjä jo pitkään. Minua kiehtoo niissä varmaan sama kuin muitakin ihmisiä. Pöllöt liikkuvat lähinnä öisin. Niiden lento on äänetöntä. Ne voivat kääntää päätään hassusti ympäri ja kuulevat myyrät jopa hangen alta.  Pöllöissä on samaan aikaan jotain juhlavaa, totista ja hassua. Pöllönpoikaset ovat hellyttäviä,  vaikka voivat näyttää myös menninkäisiltä, peikoilta tai jopa vanhoilta äreiltä ukoilta.
Olen kuunnellut huuhkajia ja lehtopöllöjä kevättalvisina pakkasöinä. Olen ollut mukana lehtopöllöjen ja viirupöllöjen poikasten rengastuksissa, ja seurannut kaupungissa sarvipöllöpoikueiden varttumista. Olen nähnyt lapinpöllön poikasen tiukan tuijotuksen ja emon valvovan katseen.  Itämeren lintusaarilla olen seurannut väsyneitä sarvi-, suo- ja helmipöllöjä huilimassa muuttomatkallaan. Vuosia sitten näin Helsingissä tunturipöllön katulampun päällä. Se hohti valkoisena sinisessä yössä.  Eräänä sumuisena lokakuun yönä Sörvessä Saarenmaan eteläkärjessä pöllöt kieppuivat majakan valokeilassa kuin maailmanlopun karusellissa.
Tänä syksynä sain television Ulos luontoon- ohjelman kuvauksissa pitää kädessäni viirupöllöä, lapinpöllöä ja huuhkajaa. Pääsin jännittämään mitä röntgenkuva paljastaa lapinpöllön vahingoittuneesta siivestä. Mietin mitä se ajatteli, pelottiko sitä kädessäni. Huuhkajan oranssi silmä hehkui kuin aurinko läheltä katsottuna. Ihmettelin linnun voimaa kun se kohosi käsistäni lentoon.
Olen pöllöjen kautta sukeltanut yöhön. Voiko akvarelleilla maalata pimeää? Saanko maalauksiin jälkiä kylmistä pöllöretkiöistä, pakkasista ja sinisenä hohtavista hangista, tähtitaivaista, valoisista lämpimistä kesäöistä tai sateisesta syksyn hämärästä?
Mitä tallentuu niistä öistä, jolloin mitään ei näy ja pimeä on kuin musta huppu kaiken päällä?
Tai öistä, jolloin olen liikkunut hämärässä yrittäen sulautua pöllöksi ja nähdä yhä pimenevässä yössä? Pöllöt ovat olleet porttina öisiin unikuviin ja niihin öihin, jolloin uni ei tule.
Kuva on viime marraskuulta, joitain viikkoja ennen Akvartin näyttelyn avajaisia. Levitin akvarellit olohuoneen lattialle ja yritin pähkäillä minkälainen kokonaisuus niistä syntyy. Näyttely onnistui lopulta hyvin. Moni työ on päätynyt uuteen kotiin, uudelle seinälle. Pari jäljelle jäänyttä vein Taidemaalariliiton parhaillaan esillä olevaan Teosvälitykseen Helsingin Kaapelitehtaalle.
Tänä vuonna yritän jatkaa tätä blogin kirjoittelua näin muutaman vuoden (hmm!!) luovan tauon jälkeen. Valmistelen parhaillaan näyttelyä Utön hotellin aulaan pääsiäisestä alkaen, ja osallistun Somerolla Härkälän kartanossa monen taiteilijan yhteiseen kesänäyttelyyn. Utön hotellin työt ovat jo pitkällä. Someron näyttelyyn vien vain muutamia töitä. Suunnittelen niistä kokonaisuutta työnimellä “kesäöiden eläinunia”. Seuraava yksityisnäyttelyni Helsingissä on ensi joulukuussa Akvartissa. Näyttelyn lähtökohta ovat pöllöt, mutta toivon että projekti laajenee ja syvenee näistä lähtökohdista. Jännä nähdä mihin se päätyy.
Ajattelin tässä blogissa kuvata minkälainen prosessi näiden tulevien näyttelyiden virittäminen on. Mihin pyrin ja mihin päädyn. Blogi toimii eräänlaisena työpäiväkirjana näistä projekteista.
Suuren osan ajastani olen kuitenkin Ylellä töissä luontotoimittajana. Se on enimmäkseen hauskaa puuhaa. Pääsen tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä ja näkemään hienoja paikkoja. Työ- ja luontoretket vaikuttavat maalaamiseen ja toisinpäin, ja aion siksi kuvailla blogissa myös hienoja luontokokemuksia. “
