Sähläys jatkuu. Kehystäjä soitti että pari työtä on jäänyt signeeraamatta. Ne tulevat kapeampiin kehyksiin ja siinä papereiden kanssa pörrätessä koko homma unohtui. Mietittiin, sovitaanko tapaaminen reitin varrelle, kun hän ajaa työreissullaan ohi, vai jätetäänkö signeeraus siihen hetkeen kun haen työt. Päädyttiin jälkimmäiseen. Olisi kyllä ollut tavallaan hauskaa tavata vaikka jossain kehä kolmosen varrella bussipysäkillä ihan sitä varten että voin vetäistä lyijärillä oman nimeni kahteen kertaan.
Ei elämä ole pelkkää pöllöilyä kumminkaan. Tänään vein töitä kehystettäväksi ja istuin iltapäivällä töissä nettikoulutuksessa. Välillä pyykkiä ja siivousta ja sitten taas pöllöjen pariin. Suunnittelen tekeväni joistain maalauksista postikortteja, mutta unohdin kuvata ne. höh.
Monien pöllöjen korvat ovat päässä vähän eri tasoilla. Se auttaa niitä kuulemaan vieläkin tarkemmin mistä ääni tulee. Kun pienet pöllönpoikaset kääntelevät hassun näköisesti päätään sivuttain kallistellen, ne saattavatkin harjoitella kuuntelemista. Pöllöjen naamahöyhenet auttavat äänen kulkeutumisessa. Lapinpöllön pää on kaikkein suurin, ja ilmeisesti sen kuulokin on herkin.  Se on kuulemma niin tarkka, että lapinpöllö voi kuulla myyrien äänet hangen läpi ja iskeä niiden kimppuun äänten perusteella.  On aika erikoista miettiä miten erilaiselta maisema vaikuttaa pöllöistä. Mitä kaikkea ne kuulevat, ja mitä sellaisia merkkejä huomaavat, jotka menevät meiltä täysin ohitse?
Olen miettinyt erityisien hienoja öitä elämässäni ja ikkunoita joiden kautta olen niitä katsellut. Muistan lapsuuden saunahetket isän kanssa Suomusjärvellä ja saunan hämärästä avautuvan mailman kauneimman maiseman. Huurustuvan lasin läpi kesäyön valo järvellä näytti upealta. Vuosikymmeniä myöhemmin seuralin Lågskärin lintuaseman ikkunasta pimeneviä lokakuisia iltoja. Eräänä iltana lasin toiselle puolelle tupsahti helmipöllö istumaan ikkunalaudalle. Se katseli hetken sisälle ja katosi pimeyteen.  Öitä on paljon muistissa, mutta niiden maalaaminen kuviksi on hankalaa.
Akvarelleja maalatessa pitäisi muistaa jättää valkoisia kohtia. Tai ei se mikään sääntö ole, mutta usein jälkikäteen huomaa, että jos kaiken maalaa täyteen, ilmavuus katoaa. Akvarelleissa käytetään pohjapaperin valoa hyväksi ja onnistuneimmillaan se hehkuu raikkaasti. Olen nähnyt  hienoja akvarelleja,  joissa vahvat väripinnat ja tyhjät valkoiset alueet toimivat hienosti – maalaus on kuin loppuun asti mietitty ajatus. Itse teutaroin valkoisen kanssa. Tänään viimeksi sähläsin yhtä maalausta huonompaan suuntaan lisäämällä työhön tumman tähtitaivaan. Ensin se näytti  lapinpöllöjen yllä hienolta mutta hetken kuvaa katsottuani työ alkoi näyttää  laimeammalta, jotenkin vesitetyltä. Huomenna yritän tehdä lumimaisemia, joissa lumi on valkoista – ehkä voisin päästä lumimaalauksilla johonkin esittävän maiseman ja abstraktin välimaastoon.
Olen onnistunut tekemään aika soopaa tässä viime päivinä. Jostain syystä mun maalaaminen on tämmöstä. Vie aikaa ennenkuin saan kiinni siitä, mitä tavoittelen. Taidekoulussa joku opettaja vertasi maalausprosessia sukeltamiseen. Että on vaiheita jolloin vain sukeltaa ,siis maalaa, ja sitten niitä hetkiä kun on hyvä käydä pinnalla katselemassa mihin on edennyt ja onko suunta ollenkaan oikea. Vertaus on osuva ainakin mun työskentelylle. Nyt keskeneräisiä töitä katsellessani huomaan että olen käyttänyt mielestäni liikaa värejä. Olen jotenkin lumoutunut kaikista hienoista väreistä ja nyt tuntuu siltä, että “vähemmän on enemmän.” Eli pelkistämistä kohden.
Aamulla mietin sitä, että näyttelyssä kävijöille voi olla aika hauskaa katsella näyttelyä, jossa joka seinältä joku tuijottaa vastaan. Jännä nähdä miltä kaikki tuijottelijat tuntuvat yhdessä. Tuleeko jo tukala olo?
Olen maalannut kuutamoöitä ja huuhkajia. Rengastustoimiston johtaja Jari Valkama kertoi kesällä radio- ohjelmassa että tutkimusten mukaan näyttäisi alustavasti siltä, että huuhkajanpojat lähtevät syksyllä liikkeelle synnyinalueeltaan juuri kuutamoyönä. Keväällä jututin tutkija Anna Kuparista täysikuun vaikutuksesta luontoon, ja ilmeni että itse asiassa täysikuulla on kuin onkin vaikutusta moniin eläimiin- esimerkiksi huuhkajiin. On hauska miettiä sitä miten monet silmät metsän pimeydessä tarkkailevat kuuta ja yömaisemaa ja liikkuvat siellä yön valossa.
Pöllöjä pöllöjä..
Tänään iski pieni paniikin tunne, kun monet työt ovat keskeneräisiä ja ajatukset myös. Hain kutsut painosta ja totesin että niitä pitäisi yrittää levittää postitse, sähköpostitse ja facebookissa tässä lähipäivinä, kun aikaa näyttelyyn on enää kaksi viikkoa. Juteltiin myös kehystäjän kanssa että jotain pitäisi olla valmiina jo ensi maanantaina. (!). Kotijoukot lohduttivat sanomalla että mitä vaikeeta tossa nyt on. Senkun maalaat pehvasi ja istut paperille niin heti tulee lapinpöllön naamakuvio! Siihen vähän kiehkuraa ja silmät – ei voi olla vaikeeta. Tyttö vielä lisäsi että paljon muuta siihen paperiin ei sitten mahdukaan. Eli se on asenteesta kiinni!
Muutama kuukausi sitten jututin luontokirjailija ja- tutkija Pertti Koskimiestä radiojuttuun. Hän sanoi silloin että hänellä on kaksi sitaattia, joita hän usein viljelee. Toinen on Allan Paulinin Piilopoluilla- kirjasta (v.1966), jossa kirjan päähenkilö sanoo, että “sitä minä luonnosta etsin ei voi kirjoittaa muistiin”. Ja toinen on Sierraklubin aktiivijäsenen amerikkalaisen luonnonsuojelijan David Brouwien (tai jotain tänne päin?) lause, että “kaliforniankondorista on vain 5 prosenttia luuta ja nahkaa ja 95 prosenttia sitä paikkaa, joka sen on luonut”. Sen hienommin ajatusta on vaikea saoa. Olen miettinyt näitä tänään. Ja sitä miten pitkä aika pöllöjen tarinaa on jo takana- ilmeisesti lähes 65 miljoonaa vuotta.
Pöllö tuntuu helpolta ja vaikealta aiheelta samaan aikaan. Se on aiheena niin konkreettinen, että tuntuu vaikealta päästä esittävistä pöllöpotreteista eteenpäin. Toisaalta olen maalannut pöllöjä pitkään, ja ne ovat kiinnostaneet monin eri tavoin. Kun olen saanut pitää pöllöä kädessä tai nähnyt esim lapinpöllön oksalla tuulessa on ollut hassua huomata, miten paljon koko lintu on vain höyhentä. Pöllön kallokin on ihan “tavallisen” linnun mallinen siellä kaiken ilmavan höyhenyksen alla. Olisi hienoa saada maalaukseen se ristiriita, että pöllöt ovat voimakkaita petoja, nokka ja etenkin kynnet ovat kunnioitusta herättäviä aseita, ja sitten toisaalta suuri osa linnusta on pelkkää ilmaa!
Pääsin viime kesänä Heinolan lintutarhalla Olli Vuoren opissa seuraamaan auton kanssa törmänneen lapinpöllön röntgenkuvausta. Sen siipi repsotti kurjan näköisesti, eikä se pystynyt lentämään, vaikka olikin muuten virkeä. Kun paljastui, että siipi ei ole korjattavissa leikkauksellakaan, se amputoitiin. Ollin mukaan pöllöt ovat niin karskeja kavereita, että jollei siipi toimi, ne voivat purra sen itse poikki! Kyseinen lapinpöllö sai kodin Heinolan lintutarhasta, ja voi elää siellä vuosikausia, muistaakseni jopa kymmenen vuotta. Olen sen jälkeen miettinyt muutamaan kertaan sitä, onkohan tälläkin hetkellä jossain Suomen luonnossa- no varmaan on-  joku pöllö vaurioituneen siiven kanssa, ja miten kurjaa jos se joutuu elämään useitakin päiviä pystymättä lentämään ja saalistamaan. Yrittääkö se kumminkin saalistaa nälän kasvaessa? Piileskeleekö jossain kuusen alla? Pelottaako sitä?
En ole rengastaja ja olen vain satunnaisesti saanut katsella pöllöjä lähietäisyydeltä. Niiden kasvoissakin on mielestäni erikoista ristiriitaa. Pöllön naama on toisaalta hyvin ihmismäisen näköinen, kun silmät katsovat suoraan eteenpäin ja pää on tutun pyöreä. Pöllön silmiin tuijottaessani huomaan välillä yrittäväni löytää niistä jotain inhimillistä: kiukkua, pelkoa, uteliaisuutta. En kumminkaan osaa tavoittaa niitä pöllön katseesta, vaan välillä tuntuu siltä kuin tuijottaisi johonkin pohjattoman syvään pimeään yöhön tai avaruusolennon silmiin, edessä olisi naamio tai jotain epätodellista. Valppaat ne silmät ainakin ovat. Sain Ulos luontoon- telkkariohjelman kuvauksissa pitää kädessäni huuhkajaa. Sen silmä oli aivan hämmästyttävä sivulta katsottuna. Silmän koko tuntui valtavalta, ja siinä erotti hyvin uloimman sarveiskalvon  ja värikalvon välisen alueen, jota kutsutaan ilmeisesti virallisesti etukammioksi. Se oli aivan väritön läpinäkyvä kupu sivulta katsottuna, ja värikalvo sen vierellä tuntui hehkuvan kuin auringon elävä pinta erilaisissa oranssin ja keltaisen sävyissä. Miten sen maalaa? Huuhkaja painoi sylissäni paljon, ja kun sain päästää sen vapaaksi, tunsin käsissäni selvästi sen voiman, jolla lintu kohosi ilmaan. Miten sen sitten maalaisi?
