Pääsimme aamupäivällä koululaisten kanssa Västra Uddenin sotilasalueelle katsomaan aaltoja. Kaikki bunkkerin reunalla seisseet kastuivat läpimäriksi, mutta se ei tahtia haitannut. Lounaistuuli puhalsi 20 metriä sekunnissa, puuskissa 25.
Tein iltapäivällä myrskyretken eteläkärkeen. Meri vaahtosi ja kuohui. Siellä täällä kohosi vesipatsaita kuin ajastetuista suihkulähteistä. Muutamat horisontissa olivat valtavia. Yritin taltioida kuviin hienoa vihreää sävyä, joita aalloissa toisinaan näkee. Aaltojen kuvaaminen on hauskaa hommaa, mutta yllättävän hankalaa. Monimetrisetkin aallot tuntuvat kuvissa kutistuvan pieniksi. Jos menee liian lähelle kastuu varmasti, ja jos menee vielä lähemmäksi luisuu aaltojen mukana mereen. Päivän kuvauksissa linssi tuli moneen otteeseen suolavedellä kuorrutettua. Pyyhin ja nuolin sitä puhtaaksi. Olen luullut, että jälkimmäinen on kaikkien kuvaajien käyttämä kikka. No, eipä taida olla. Kikka onkin ilmeisesti omani, ja hämmästytti ympärillä olevia. Juha kertoi, että joskus hiekkarannoilla tai aavikoilla lintuharrastajat saattavat nuolaista kiikarin linssejä ennen kuin putsaavat ne asianmukaisella kankaalla. Näin hiekansirut eivät naarmuta optiikkaa.
Brita ja Vili toivat illalla Iidan nimppareiden kunniaksi yllätyslahjaksi keksejä ja puutarhahanskat. Myrsky nostatti veden Juhan piilokojuun. Sisällä olisi tarvinnut pelastautumispukua. Toisaalta vaikka lintuja ei olisi ollut kojun edustalla, niin sisätiloissakin olisi ollut tutkittavaa. Rakkolevää, katkoja ja simpukoita oli sisällä sen verran paljon.
Aamupäivällä veneitä siirreltiin suojaan ja kiinnityksiä korjailtiin. Erilaisia huminoita, pihinöitä, puhinoita ja ujelluksia kuuluu sisällä ja ulkona. Radiomastot vonkuvat.
Lähdimme kuusivuotiaan kanssa aamupäivän myrskyretkelle kuvaamaan aaltoja ja tuulessa lentäviä lintuja. Miksi ihmeessä osa niistä aina puskee pahimpaan keliin? Kuusivuotiaalla on astetta vaikeampia kysymyksiä kuin neljävuotiaalla. Aamupäiväretkellä jouduin pohtimaan erilaisia vastauksia: Äiti, kuka keksi kirjaimet? Äiti, kuka on keksinyt kengät? Miten toukat puolustautuu? Miksi hylsyt on kultaisen värisiä? Miksi ihmiset kuolee vanhoina?
On jännää seurata myrskyn tuloa. Yhtäkkiä ymmärtää, miksi talot on rakennettu kallion suojaan. Jonkun kulman ohi kävellessä tuulee yhtäkkiä niin paljon, että tuuleen voi nojata.
Vielä aamulla oli epäselvää päästäänkö reissuun Korppooseen. Sitten selvisi, että reissu peruuntuu tai ainakin lykkääntyy. Ihan hyvä, Eivor näytti keikkuvan aika lailla tuulessa. Ensimmäinen tunti ennen Jurmoa olisi varmasti ollut aikamoista höykytystä.
Tuuli yltyi niin, että nyt pitää varoa ovea avatessa. Neljävuotias löysi kuolleen rantakäärmeen ja laulurastaan ja tutki niitä pitkään pihalla. Sisään ei sentään tuonut kun jyrkästi kiellettiin. Illalla kävin Itäniityllä piilokojussa. Lintuja ei juuri ollut, mutta suokukoista ja valkovikloista sain aika hauskat kuvat. Koju paukkui tuulessa aika lailla, mutta se on siitä huolimatta aika tunnelmallinen. Yritin kiinnittää kojun paremmin, ettei se lähde myrskyn mukana.
Koululaiset tulivat hyppäämään pituushyppyä hotellin hiekkakentälle. Oli hauskan näköistä. Neljävuotiaskin meni jonon jatkoksi ja pääsi vuorollaan hyppäämään. Mahtavimmat loikat ylsivät kolmeen metriin, lyhyimmät metriin. Neljävuotias veti sitkeästi kerta toisensa jälkeen kolmiloikkatyylisen leiskautuksen joka päätyi kyljelleen tai naamalleen. Harjoiteltiin Korppoon urheilukisoihin joihin on tarkoitus lähteä huomenna.
Urheilutunnin päätyttyä neljävuotias hermostui täysin kun ei päässyt innokkaan koululaisryhmän kanssa kouluun. Lounaan jälkeen poika livahtikin joukon jatkoksi. Opettaja soitti naureskellen, että onkohan teiltä hukkunut jotain. Täällä se istuu luokassa.
Kävimme Kallen kanssa iltapäivällä kiviretkellä, ja löysimme taas uusia aarteita. Sateessa kivet ovat erityisen komeita. Itäniityllä katselimme suokukkoja. Illalla kuvasimme auringonlaskua. Lähipäiviksi on luvattu myrskyä, joten Korppoon retki on vaakalaudalla ja lähtö selviää huomenna klo 11 aikaan.
src=”http://www.minnapyykko.fi/wp-content/uploads/2011/09/IMG_5968-400×300.jpg” alt=”” title=”” width=”400″ height=”300″ class=”alignnone size-medium wp-image-2080″ />
Utön saari tyhjeni yhdentoista aikaan kun Aspö- laiva ja Eivor lähtivät. Olimme lauttarannassa vilkuttamassa, kun koululaisemme lähti päiväksi fillariretkelle Jurmoon kaverinsa ja tämän äidin kanssa. Jännää! Me syöksyimme rantasaunaan jälkilöylyihin ja pulahdimme muutaman kerran uimaan.
Iltapäivällä lähdimme meriretkelle. Reissu suuntautui Bokullan saareen Utön koillispuolella. Rantauduimme ja söimme savustettuja kampeloita, pienin veti ohessa kallionkolossa tirsat. On se vaan hämmästyttävää, miten hyvältä eväät maistuvat meriretkellä.
Saaressa riitti ihmettelemistä. Bokulla osoittautui yllättävän isoksi ja kieltämättä karuksi. Löysimme mustaherukoita ja karpaloita, herukat olivat kuivia ja karpalot raakoja. Huuhkaja lähti ihan jalkojen juuresta, ja nuolihaukka suhautti saaren ohi. Saaren yllä kaarteli pari merikotkaa, joita on hauska seurata.
Tutkimme vanhoja asuntojen paikkoja ja armeijan jälkiä saaressa. Rannoilta löytyi myös meren tuomaa tavaraa, kuten kolme vasemman jalan kenkää. Koko joukolle tarttui aarteita matkaan: linnun luita, muutama kiviä, nauloja, sulkia.
Paluumatkalla pojat olivat keulassa ja nauroivat katketakseen, kun aallot pärskyivät naamalle. Rannan venevajassa oli käki, joka ei löytänyt tietään ulos. Juha haki sen, ja vaivanpalkaksi otimme siitä muutaman kuvan ennen vapauttamista.
Illalla tyttö palasi Eivorilla Jurmon reissulta innoissaan kamera täynnä kuvia.
Iltapäivällä haastattelin turkulaista lintuharrastajaa Ari Linnaa lintuharrastuksesta ja Kökarissa retkeilystä. Sadekuuro keskeytti jutustelun pariin kertaan, mutta se ei onneksi tahtia haitannut. Lintuharrastajien maailma avautui taas kerran hieman uudella tavalla, vaikka se on kotioloissakin jokseenkin tutuksi jo tullut.
Lapset uittivat laivaa rannassa ja heittelivät kiviä veteen. Iltapäivällä savustimme jälleen, ja nyt homma toimi hienosti! Olimme Kallen kanssa savustusapuna, ja ilta huipentui koulun pihalla omenapiirakkakahveihin. Saareen tuli tänään iltapäivällä hääseurue Aspö- laivalla. Häitä juhlittiin hyvin perusteellisesti, ja hauskaa näytti olevan.
Illan hämärtyessä kävin vihdoin rupikonnaretkellä toteamassa itsekin sen minkä monet ovat jo kertoneet, että rupikonnia ei tosiaan ole missään.
Aurinkokelit jatkuvat. Kävimme aamupäivällä koulun pihalla perkaamassa kaloja ja puhdistamassa verkkoja. Saaliina oli paljon kampeloita, ahvenia, muutama siika ja pari kuoretta. Haistelimme kuoretta, ja päästimme pienimmät kampelat takaisin mereen. Sitten ruvettiin savustamaan.
Välillä kävimme koululaisten kanssa korjaamassa lammasaitausta, kun lampaat olivat kaataneet aidan. Kalle oli joukon jatkona, ja pääsi vielä luokkaankin hetkeksi seuraamaan oppituntia. Iltapäivällä ihmettelimme lyijykynän mittaista rantakäärmettä, joka uhosi tienposkessa, kohotti päätään luikerrellessaan ja meni uhkaavasti kippuralle.
Juha viiletti savustimelle toiveikkaana kun tuli oli hiipunut, ja kurkisti sisään. Hetken raksutti tyhjää, mies tuijotti näkyä käsittämättä mitä oli tapahtunut. Osa kaloista oli pudonnut tulipesään. Pelastimme sen mikä oli pelastettavissa, ja otimme opiksi ensi kertaa varten. Ainakin savustusritilä kannattaa laittaa alle.
Kalle aloitti koulumatkalla: äiti mä haluaisin oppia lentämään. Vie mut lentokouluun. Ai lentokoneella? Ei kuin ihan ilman konetta. Ei semmoinen oikein onnistu ihmisiltä, harmi kyllä. Kalle mietti hetken ja totesi sitten tyytyväisenä: No sit kun mä kuolen ja muutun kotkaksi niin sit mä opin.
Vaikea sanoa, mistä se johtuu, että luonto tuntuu tulevan lähemmäs, ”iholle”, täällä Utössä. Osittain varmaan siitä, että päivät täällä eivät ole kuitenkaan arkea, silmät jaksavat katsella tarkemmin ympäristöä ja havaita muutoksia. Toisaalta saari kerää lintuja, väsyneitä matkalaisia, jotka eivät jaksa aina piilotella. Saareen tulevat lintuharrastajatkin rakentavat innostunutta tunnelmaa. Se tarttuu.
Iltapäivällä leikimme peiliä, tervapataa ja pelasimme petangueta. Illalla söimme ilta-auringossa savukampelaa ja salaattia, ja savustaja totesi helpottuneena, että kaikille maistui hyvin. Mutta siis revanssi on tulossa. Ja tällä kertaa ei tunaroida.
Päivä oli aurinkoinen. Teimme retken itäniitylle. Lounasaikaan hotellin edustalla pörräsi etelänpäiväkiitäjä. Ihmeellinen härveli! Ihan kuin pieni kolibri. Kävin saunasta pariin kertaan uimassa.
Tuulinen päivä, melkein myrskyä. Kävimme eteläkärjessä katselemassa vaahtopäitä ja tutkimassa taskulampuilla bunkkereita. Yhdessä katossa oli viitisentoista nokkosperhosta talvehtimassa. Tuuli on vielä lämmin. Katselimme tuulihaukkaa tuulessa. Merikotka kaarteli ylitsemme aika läheltä.
Lehtokerttu oli kuollut törmättyään ikkunaan. En tunnistanut sitä, ennen kuin Juha määritti. Jälkikäteen selailin lintukirjaa, ja eteen osui mielenkiintoinen lause: Lehtokertulla ei ole oikein minkäänlaisia tuntomerkkejä – aargh, raivostuttavaa.
Illalla satoi kun kävimme kirjastossa seitsemän aikaan. Sitten sade yllättäen loppui, valo muuttui lämpimän keltaiseksi ja satamalahden yli kaartui huikean hieno sateenkaari, koko puolikaari, jonka toinen pää ulottui Ormskärille ja toinen Lumijärvien talolle.
p>
Ensimmäiset päivät ovat olleet aurinkoisia. Melkein t-paitakelejä tuulensuojassa. Olemme kierrelleet saarta, etsineet muutoksia. Talot ovat paikallaan, tutut kivet eteläkärjen polulla. Tänä syksynä tuntuu, että ristihämähäkkejä on erityisen paljon, ja käärmeitä myös. Lapsetkin näkivät ensimmäisenä päivänä kolme rantakäärmettä ja yhden kyyn. Heinäsirkkojakaan en muista parin vuoden takaa, jolloin vietimme saaressa kaksi kuukautta. Silloin saavuimme kyllä vasta 11.9. Rupikonnat taas ovat kuulemma mystisesti hävinneet. Mistähän ihmeestä se johtuu?
Lammasaitauksessa on neljä lammasta, joita lapset ruokkivat saarnien lehdillä. Vaikea sanoa kuka väsyisi ensin, lampaat vai lapset, jollei äiti lopulta komentaisi eteenpäin. Ehkä puista loppuisivat lehdet. Yksi lammas oli eilen karannut ja pomppi kylätiellä vastaan. Lopulta se saatiin houkuteltua takaisin aitaukseen, mutta sitä ennen se riemastutti poukkoilullaan lapsia.
Isompien ollessa koulussa tokalla ja eskarissa retkeilen neljävuotiaan kanssa. Hän on mainiota retkiseuraa. Keitämme hunajateet termariin ja etsimme erilaisia kohteita. Tänään tarkkailimme meduusoja laiturilta ja seurasimme luotsilaivan liikkeitä merellä. Kävin vilkaisemassa töyhtökiurua satamalahden rannalla. Kuulemma varpunenkin on nähty samoilla seuduilla, mutta se jäi näkemättä.
Neljävuotiaan kanssa on hauska keskustella:
Minä: kerätäänkö keppejä?
Kalle (opettavaisesti): okei, mut hei ei kannata ottaa semmosia, joilla on pää. Ne voi olla käärmeitä.
Myöhemmin puhuttiin haukoista:
Kalle: Äiti, syökö kanahaukka kanoja?
Minä: Voi se syödä, mutta kyllä se muutakin syö. Linnun nimi voi kyllä kertoa jotain siitä mitä se syö. Esimerkiksi vaikka varpushaukka, mitähän se syö?
K: Varpusia.
M: Hiirihaukka?
K: Hiiriä.
M: Tuulihaukka?
K: Tuulta!
M: Ai voiko tuulta syödä?
Kalle nauraa: No ei, sitä voi vaan juoda!
Vähän myöhemmin komennan Kallea pukemaan paremmin päälle. Kalle vetäisee yhtäkkiä jatkoa haukkajutuille: Äiti tiedätkö että on olemassa myös aikuishaukkoja? Minä: No en.
Kalle: Joo-o, ja arvaa mitä NE syö?! No, aikuisia. Eli kannattaa varoa!
Melkein meinasi tulla kiire. Viimeisellä työviikolla höyrysin haastatteluja ja tein juttuja valmiiksi. Itse asiassa viikko oli hieno ja toimittajan työ on parhaimmillaan näin hienoa. Monet tapaamiset jäivät voimakkaasti mieleeni.
Lauantaina tuhrasin koko päivän aamuyhdeksästä keskiyöhön Pasilassa työhuoneella ja niinpä pakkaaminen jäi kumminkin viimetinkaan. Edessä on kuuden viikon reissu Utön saareen. Hyppäsimme autoon kahdeltatoista sunnuntaina ja lähdimme liikkeelle. Hetken kuluttua palasimme takaisin, kun isoimmalta unohtui jalusta ja keskimmäiseltä koululaukku. Puolessa matkassa muistettiin vielä lisää unohtuneita asioita kuten Juhan piilokoju, mutta enää ei käännytty kumminkaan.
Matka Eivorilla sujui nyt rauhallisemmin kuin aiemmin. Utön satamaan rantauduimme iltayhdeksältä. Ilta oli hämmästyttävän lämmin.
