Tämä on viimeinen päivämme Utön saaressa. Huomenna aamulla starttaamme Eivorilla mantereelle klo 8.30. Edessä on ainakin sunnuntaina luontokuvatapahtuma, jossa Juha esittelee Utön kuviaan, veljen häät (jess!!), ja sitten arki. Koko päivän on ollut haikea olo, vaikka tavoitteena onkin tulla takaisin viimeistään keväällä.
Kuusi viikkoa on mennyt nopeasti. Olen huomannut kiinnittäväni vähän eri asioihin
huomiota kuin aiemmin. Valokuvien aihevalinnoissakin muutoksen huomaa varmaan, jos vertaa näitä kuvia viime keväisiin tai puolentoista vuoden takaisiin, silloin kun aloitin blogin kirjoittamisen. Okei, toisaalta rupikonnat, meduusat, aallot, pilvet – ehkä kuitenkin itse asiassa pyöritän samoja juttuja vuodesta toiseen!
Syksyn etenemisen on havainnut parhaiten iltojen ja aamujen pimenemisestä. Haarapääskyt hävisivät vaivihkaa lokakuun alussa, eikä käärmeitäkään ole näkynyt enää viime viikkoina. Hyönteissyöjälinnut ovat jo pääosin muuttaneet, peipot ja talitiaiset ovat alkaneet kerääntyä ruokinnoille. Saaren muutamat pihlajat ja vaahterat ovat saaneet ruskan värejä, mutta saarnit ovat vasta vähän kellertyneet. Kahden vuoden takaiseen syksyyn verrattuna rupikonnien poissaolo on ollut hämmästyttävä muutos. Pöllöjä en ole onnistunut näkemään kuin yhden koko syksynä, ja harvinaisia lintuja on ollut vähemmän kuin kaksi vuotta sitten. Tänä syksynä on tuullut lännestä, lintumielessä siis väärästä suunnasta. Aaltoja olen päässyt näkemään ja myrskyretkillä käymään. Lapset ovat päässeet aiempaa paremmin mukaan saarelaisten touhuihin, ja saari on avautunut uudella tavalla leikki- ja seikkailupaikkana. Taas on samanlainen tunne kuin aiemminkin, että tarina jää kesken. Mitä sitten tapahtuu? Tänä syksynä en pääse näkemään miten ensilumi saapuu, en pääse valuttamaan käsissäni jäistä meduusalöllöä koulunlahdella, enkä pääse tyyninä päivinä retkeilemään lähiluodoille. Uudet hauskat ihmiset saapuvat saareen, uudet tuttavuudet ja tarinat jäävät kokematta.
Jossain vaiheessa on tietenkin alettava tehdä hommia taas. Eihän tällainen turistina ihmettely ikuisuuksiin suju. Etukäteen päätin, että en työhaastattelujen lisäksi hommaa mitään erityisiä projekteja itselleni, en edes maalaa, vaan varaan aikaa
yhteisiin retkiin lasten kanssa. Lähinnä neljävuotias on ollut niistä kiinnostunut, isommilla on ollut muuta retkiseuraa. Joka tapauksessa on ollut hauskaa kuunnella lasten juttuja ja lukea yhdessä kirjoja. Kaupungissa yhdessäolo ei ole näin intensiivistä kuin täällä. Hotellilounaat ovat olleet herkulliset, mutta kuka käski ottaa aina lisää ja vielä jälkiruokaa. En meinaa enää mahtua ulkoiluhousuihin, joten sikäli on hyvä aika lähteä.
Kiitokset blogin seuraajille. Teknisistä syistä en pysty seuraavaan pariin viikkoon lisäämään kuvia sivuilleni, joten pidän blogin päivityksessäni luovan tauon, ja palaan asiaan myöhemmin syksyllä. Ehkä silloin paljastan, miten ratkeavat viimeiset toistaiseksi ratkaisematta olevat asiat kuten, saako keskimmäinen lapsi ottaa puisen metrin mittaisen aseensa kaupunkiin, ja miten neljävuotiaan pää saadaan aamulla käännettyä niin, että tänään löytynyt kuollut punatulkku, joka on kulkenut kädessä visusti löytymisestä lähtien, ei lähde aamulla Eivorilla mukaamme. Utön koulun tapahtumia voi seurata blogiosoitteesta: http://utonkoulu.wordpress.com/ ja Jorma Tenovuo päivittää saaren lintutapahtumia osoitteessa: http://www.jtenovuo.com/blogi/.
Iloisia lokakuun päiviä kaikille!
En paljasta tarkemmin, minkälaista tuherrusta aarrekarttojen virittely oli, esimerkiksi siinä vaiheessa kun yritin etsiä hotellialueelta ulkotiloista tuulensuojaa pystyäkseni tulitikuilla käristämään kartan reunoja uskottavasti vanhahtaviksi.
Illansuussa tyttö viritteli vielä pieniä muutaman kaverin juhlia hotellillamme leijan ja ilmapallojen lennättämisen merkeissä. Yksi ilmapalloista lensi pohjoistuulen avittamana lahden yli kaupalle Pirkon mäntyihin asti.
Iltayhdeksältä pimeässä jututin lintukuvaaja Markus Varesvuota pihallamme. Kuu paistoi hienosti satamalahdelle, ja heijastui veteen. Ympärillä tuuli pauhasi, vinkui ja heilutteli puita ja pensaita.
Pohjoistuuli puhalsi tänään koko päivän tanakasti ja satamalahdella oli vaahtopäitä. Etupihamme oli tuulensuojassa ja illansuussa pikkuvarpusjengi viihtyi pihalaatoituksella pitkään.
=”http://www.minnapyykko.fi/wp-content/uploads/2011/10/IMG_7814-400×300.jpg” alt=”” title=”” width=”400″ height=”300″ class=”alignnone size-medium wp-image-2461″ />
Kävimme taas aamupäivällä äänittämässä aaltoja. Nyt neljävuotias oli tylsistynyt, ja söi eväspähkinöitämme nyrpein mielin. Retki jatkui lampaita ruokkimaan ja majakalle, josta löytyi tyyni kohta teen juontiin. Paluumatkalla kauppa oli auki, ja sen edessä oli lintuväkeä vaihtamassa havaintoja.
Iltapäivällä virittelin etukäteen tytön huomista synttärijuhlaa. Näin vihdoin sarvipöllön Pirkon männyissä kauppareissullani. Illalla kuudelta satoi hetken aikaa rankasti rakeita. Jos hippiäis- tai tinttiparvi jäi merellä tuon kuuron alle, matka loppui varmasti siihen. Juha raportoi Utön kuulumisia majakalta Luonto- Suomen siniseen hiljaisuuteen. Palautimme illalla kirjastoon valtaosan lainaamistamme kirjoista. Juha tulee vielä lokakuun lopulla saareen, joten jätimme osan vielä luettavaksi.
Päivä oli kylmän tuntuinen. Lähdimme taas neljävuotiaan kanssa retkelle, tällä kertaa itärannalle. Etsiskelimme kiviä, joilla olisi erityisen hyvä istua katselemassa aaltoja. Kuvassa oleva yksilö voitti lopulta istumiskilpailun. Se on molempien mielestä täydellinen ulkonäöltään ja istumismukavuuksiltaan. Sitä saavat luvallamme kokeilla vapaasti kaikki Utön Itärannalla retkeilevät. Paluumatkalla näimme miten varpushaukka lensi peippo kynsissään.
Yritin illalla kuvata hotellin länsirannalla pärskeitä, mutta projekti jäi kesken, ja keksin miten ne pitäisi kuvata vasta siinä vaiheessa kun aurinko jo oli laskenut. Yritän ehkä huomenna uudestaan. Grillasimme kahdeksan aikaan pimeässä pihalla makkaraa, maissia, ruisleipää ja ruusukaalia.
Aamulla seitsemän aikaan oli niin pimeää, että ensin en millään uskonut että on aamu. Juha väitti, että yöllä on satanut ja ukkostanut.
Kävin aamupäivällä eteläkärjessä äänittämässä tyrskyjä. Neljävuotias on hauskaa retkiseuraa. Ei ole ainakaan jämähtänyttä ajattelua. Samalla reissulla voi tulla mm. seuraavia juttuja: Äiti, onko jossain muualla maailmassa nyt yö? Miten haukka puolustautuu? Onko Kiinassa joskus kuollut joku? Ai kuka? Onko tuuli näkymätöntä? Tiedätkö, että naisellakin voi olla viikset?
Iltapäivällä talitiainen törmäsi ikkunaan. Laitoimme sen hetkeksi huilimaan pahvilaatikkoon, ennen kuin päästimme jatkamaan matkaa. Illalla kävimme kuusivuotiaan kanssa pitkästä aikaa rupikonnaretkellä otsalamppujen kanssa samalla kun haimme neljävuotiasta kylästä kotiin. Kävelimme helikopterikentälle ja takaisin. Tuloksena oli yksi pieni konna päätien varressa.
Tyttö oli huiskinut majanrakennushommissa kaverinsa kanssa monta tuntia. Kädet olivat kylmät, ja oli jo ihan pimeää, kun tyttö lopulta saapui kotiin erinäisten aaltojen kuljettamien ämpäreiden ja muiden aarteiden kanssa. Kävimme kuusivuotiaan kanssa illalla rantasaunassa, ja pulahdimme uimaan muutaman kerran. Vesi tuntui niin kylmältä, että tuntui hämmästyttävältä ajatella, että kukaan mereen joutuva voi pärjätä siellä muutamia sekunteja kauempaa. Meidän saunoessamme muu joukko katseli Viirua ja Pesosta DVD:ltä.
Pidin Pikkutylliä auki Eivorin lähtöön asti. Putiikki menee nyt tältä syksyltä kiinni, ja keräilen lähipäivinä maalaukseni kasaan. Myin lopulta viisi pientä maalausta Pikku-tyllistä. On hauska ajatella, että työt ovat mukavan tuntuisten ihmisten seinillä muistuttamassa saaresta ja muuttavista linnuista.
Ilma oli lähes kesäinen ja teimme iltapäivällä teimme kuusivuotiaan kanssa retken Ormskäriin. Soudin sisälahteen ja kävelimme saaressa parin tunnin ajan. Poika meni kuin vuorigaselli edellä ja minä puhkuin perässä. Kameran patterit loppuivat jo saareen tultaessa, joten komeat maisemat jäivät tällä kertaa kuvaamatta. Löysimme lisää luiden kappaleita luupalapeliimme.
Kokkikimi oli tällä välin löytänyt Mörttilästä sinipyrstön, jota kaikki pääsivät ihailemaan. Kaupalla pikkuvarpusten joukossa siemeniä nokki naarasvarpunen ja nuori punavarpunen. Neljävuotias ja koululainen olivat kyläilemässä saaressa. Reissu oli mennyt muuten hyvin, mutta neljävuotiaan ruokailutavat olivat olleet kuulemma vähän puutteelliset isosiskon mielestä. Illalla grillasimme pihalla, ja kuukahdimme yhdeksältä koko joukko.
Kylläpä päivät vaihtelevat. Nyt on taas tyyni ja lämmin aamu. Joskus ajattelen, että on hämmästyttävää että näinkin rauhallisella äidillä on noin taistelunhaluisia poikia. Tänä aamuna poikien taistelutarmo kanavoitui sukkalinkoihin. Juha rakensi sellaiset kivistä, kumista, naruista ja vanhoista sukista. Muutaman tiukkasanaisen ohjeistuksen jälkeen pojat pääsivät vauhtiin heittelemään niitä hotellin rannan kuivaustelineeseen. Paraisilta saadut lääkkeet tepsivät niin hyvin, että Juha sai jo saappaan jalkaan ja lähti taas ottamaan saarta hallintaan. Iltapäivällä pääsin synttärilahjaksi Kaijasofian kokovartalohierontaan. Illansuussa teimme poikien kanssa retken majakan edustan kalliolle. Söimme pähkinöitä ja katselimme samalla lainelautailijaa illan hämärtyessä. Kameralta katsottuna kuvat näyttivät tosi hienoilta. Murtuva aalto näytti jäisen siniseltä viivalta oranssin violetissa meressä. Itse kuva ei kuitenkaan näytä ihan siltä, joten tähän alla olevaan täytyy lisätä mielikuvituksella lisää väriä. Illalla istuskelin ulkona ja näin mielestäni muutaman tähdenlennon. 
Juha lähti lopulta aamulaivalla Paraisille lääkäriin. Olin aamuviideltä saattelemassa matkaan lähtijöitä. Kävimme aamupäivällä neljävuotiaan kanssa taas kaakaoretkellä eteläkärjessä. Koululaisetkin olivat käyneet siellä ”aaltojenkatselutunnilla”. Löysimme kylätieltä kuolleen rupikonnan, jonka yli joku oli varmasti edellisyönä ajanut. Poika esitteli sitä uutterasti vastaantulijoille.
Iltapäivällä maalailimme vesiväreillä ja luimme kirjoja. Tyttö teki läksyjä. Sain päivän mittaa useita synttärionnitteluja ja ruusun, ja illalla kylän päällä oli pilvissä hieno juhlavalaistus.
Päivä oli sateinen ja tuulinen. Kuvasimme eteläkärjessä aaltoja ja kävimme bunkkerissa tarkastamassa, että nokkosperhoset ovat edelleen paikalla. Ovat!
Helikopteri laskeutui kun kävelimme kopterikentän ohitse. On hämmästyttävää, miten taitavasti sellainen määrä rautaa ilmassa liikkuu. Eteläkärkeen tuli muutamia lainelautailijoita märkäpuvuissa, ja pääsin näkemään pari kertaa miten taitavasti lautailija kiepsahti aallon päälle. Monen tunnin aaltojen kuvauksen jälkeen päässä pauhasi vielä pitkään. Niissä mainingeissa saivat kyllä meduusatkin kyytiä, eikä jäänyt epäselväksi, miksi eteläkärjen kalliot ovat niin sileät.
Aaltojen kuvaaminen on hauskaa hommaa, kun sitä ei ota vakavasti. Kuitenkin yleensä jää sellainen tunne, että parhaat aallot ilmestyvät juuri silloin kun on laskenut kameransa. Eteläkärjen länsireunan kivikkorannalla istuessa pääsee kokemaan sen, että aallot tuntuvat nousevan yläpuolelle vesiseinämäksi.
Paluumatkalla majakkaan oli jo syttynyt valo, ja kunnostettavana olevan asevaraston suojapressun läpi loisti hauskasti sisältä tuleva työlamppujen valo.
Tuulisena päivänä on vaikea kuvata meduusoja. Yritimme videoida niitä, eikä hommasta meinannut tulla mitään. Monet ”varmat” paikat olivat tyhjinä tai tuuli rypytti vettä niin, ettei pinnan alle nähnyt. Lopulta satamalahdelta löytyi muutamia, mutta niitäkin virtaus kuljetti niin, että oli vaikea pysyä perässä. Isommat lapset saivat hotellivierailta tyhjiä pulloja kauppaan vietäviksi. Voi sitä voitonriemuista delegaatiota, joka porhalsi vastaani päätiellä pullokassien kanssa. Kauppa oli kyllä mennyt jo kiinni, joten pullot piti piilottaa johonkin varmaan paikkaan iltaan asti. Sitä ennen ne kuitenkin käytiin läpi ja laskettiin.
Illalla pääsin taas kirjastoon. Neljävuotiaan supersuosikki on ollut viime päivät Mauri Kunnaksen ”Hui kauhistus”. Poika osaa ensimmäiset sivut ulkoa, ja latelee niitä itsekseen yllättäen kesken retkien: ”Pippendorfin kartano kylpee kirkkaassa kuutamossa. Talo on hiljainen. Vain vanha, uskollinen palvelija James on enää valveilla. Dong dong dong dong, suuri kaappikello lyö kaksitoista kertaa…”. Kirja on hyvä, mutta ei voi mitään, useamman kymmenen lukukerran jälkeen alkaa tällaista vakiolukijaa jo vähän puuduttaa. Kaappasinkin kirjastosta mukaani myös Vampyyrivaari muistelee ja Herran Hakkaraisen seitsemän ihmettä vaihtelun vuoksi.
Olen itse lueskellut viime päivät Naomi Jamesin kirjaa Yksin maailman merillä, joka kertoo hänen maailmanympäripurjehduksestaan vuosina 77–78. Kaupungissa en varmaankaan olisi tarttunut tällaiseen kirjaan, kun en ole purjehtija. Kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu, ja Naomi kuvaa siinä myös epävarmuuksiaan, virheitään ja erakoitumistaan. On jännä seurata Naomin matkareittiä kirjasta ja kuvitella Utön eteläkärjen aallokkoa katsellessa, miltä tuntuisi nähdä veneen kannelta talon kokoisia aaltoja vyörymässä kohti.
