Kävimme Somerolla Härkälän kartanossa viettämässä iltaa. Ohjelmassa oli hyvän ruuan lisäksi kuuaiheista musiikkia, tähtiluento, kuun ja tähtien katselua. Muutama tähdenlentokin nähtiin. Laskimme paperilyhdyt tummalle järvenselälle.
p>
Neljävuotias vastasi salaperäisesti, kun kysyin, että onko hauska mennä kerhoon: ”Ehkä on, ehkä ei.” Niin tai näin, kerhoissa, koulutiellä ja töissä taas ollaan ainakin vähän aikaa.
Yhtenä iltana Juha säntäsi sisään. Mene ulos kameran kanssa. Siellä on nyt se sävy jota toivon mökkiin. Eli siis tämä: 
No, tyydyimme vähän maltillisempaan kuitenkin, mutta vieläkin naurattaa, kun katselen mökin sisäpäätyseinää, johon inspiraatiota on haettu juuri Ryssiksen taakse laskevasta auringosta, sen punerruksesta taivaalla ja meren harmaudesta! Lisäksi Juha, joka on siis häärinyt apupoikana Mesulle koko mökinteon ajan, irrotteli viikonloppuna kun rakennusmestari oli vapaalla, ja päätti että on parempi, että seinät eivät ole aivan tasaisesti maalatut (!). Että on elävämpää, kun maalipinnan väri vähän vaihtelee. Nyt meillä on siis vaihtelevasti purppuranpunainen takaseinä ja vaahtoavan meren värinen etuseinä. Kyllä kelpaa istua siinä välissä.
Olemme viettäneet viime viikot Helsingissä töissä ja pihalla. Päiviin on mahtunut yhden yön pyörähdys Turussa, vierailut Heurekassa ja Korkeasaaressa hiekkaveistoksia tekemässä. Perjantai-iltana kävimme Suomenlinnassa katsomassa Ronja Ryövärintytärtä.
Tasoitin eilen poikien tukkia. Isompi innostui jatkamaan salaa, ja lopputuloksena on aika roteva rouhaisu takaraivolta. Esittelin pojalle kahden pelin avulla lopputulosta, että mitä nyt tehdään. Poika katseli hetken takana sojottavaa tynkää aluetta, ja totesi- aika hyvä. Just.
Niin siinä kävi, että päräytin Iidan kanssa yllättäen toiselle puolelle maapalloa Up With People- tapaamiseen tapaamaan ihmisiä, jotka olen tuntenut 25 vuotta sitten, ja joiden kanssa olen silloin reissannut vuoden. Lensimme Kellyn luo Arcadiaan Californiaan, vietimme siellä pari päivää Kellyn perheen kanssa, ja Anne Saksasta tuli myös paikalle. Sitten ajoimme Arizonaan tapaamiseemme, ja lensimme sieltä viikon kuluttua takaisin.
En ole ollut 6 vuoteen lentokoneessa, joten aika kummalliselta tuntui olla suljetussa tilassa yöllä 10 000 metrin korkeudessa. Ilmastopainolastikin tuntui niskassa aika vahvana. Viimeisen pitkän lentoni olen tehnyt 25 vuotta sitten, ja kylläpä olivat ajat muuttuneet. Ihmiset kaivelivat kaikenlaisia teknisiä vempaimia kasseistaan: elektronisia kirjoja, pelejä, erilaisia musiikinkuuntelulaitteita. American Airlinesin jokaisen istuimen selkänojassa oli oma tv- ruutu. Tulli- ja turvatarkastukset olivat myös muuttuneet hurjasti. Oli hankala selittää 7- vuotiaalle ennen lennon lähtöä, miksi mitään nesteitä ei saa viedä koneeseen, ei edes hammastahnaa. Jokaiselta USAan saapuvalta aikuiselta otettiin sormenjäljet ja valokuva silmästä.
Oli tosi hauska nähdä tuttuja. Nauratti valtavasti, en olisi malttanut nukkua öisin, liikutuin kun näin Cecilian ja Eduardon Meksikosta tai Miken ja tämän tanssivan tyttären Phoenexista, Azusan Japanista poikansa kanssa. Oli jännä kuulla ihmisten tarinoita elämästään. Paikalla oli 120:stä ihmisestä 37 (9 eri maasta), mikä oli hämmästyttävä määrä. Kaksi ryhmän jäsentä on kuollut, muutamaa ei ole kukaan tavoittanut, mutta suurin osa tuntuu olevan voimissaan. Kaikki olivat jotenkin liikuttuneita.
Ajomatka ilta-auringossa Arcadiasta Tucsoniin oli hieno. Ihmettelimme iidan kanssa yhdessä kaktuksia ja kylttiä, jossa varoiteltiin kalkkarokäärmeistä. Kaliforniassa ollessamme ehdimme pyörähtää Disneylandissä, joka oli elämys isolle ja pienelle. Kävimme merirosvopurjehduksella, Indiana Jones ajelulla, lentämässä Mikä- mikä-maahan Peter panin matkassa! Paikka ei ollut yhtään niin muovinen ja krääsäinen kuin mikä mielikuva Disneyland- sanasta tulee. Kelly muisteli pyörineensä kahvikupissa lyhtyjen alla jo pikkutyttönä isänsä kanssa. Ja kyllä Disneylandista selviää myös ilman että ostaa mitään, ainakin me selvisimme. 
Monta päivää reissun jälkeen sisäinen kellomme oli aivan sekaisin. Heräsimme yöllä klo 3 Iidan kanssa ja keikuimme iltapäivätirsoihin asti. Yhtenä iltapäivänä vetäisin töissä 3 tunnin päikkärit kippuralla pikkusohvallani. Onneksi on oma huone ja verhot. Unissani jatkoin monia niistä keskusteluista, joita olisin halunnut käydä, mutta en ehtinyt. Ihmiset ja elämänkohtalot pyörivät mielessä. Oli jännä miettiä myös, miten eri asioita muistamme. Kelly muisti varmaan melkein kaikki 80 isäntäperhettä joissa asuimme vuoden aikana, ja minä en muistanut puoliakaan. – Ehkä lähden siis 25 vuoden kuluttua uudelleen tapaamiseen? Saa nähdä. Iida on silloin 32 ja minä 68, siis parhaassa reissuiässä.
Jälkikäteen Oslon tapahtumat ja Japanin maanjäristys ovat tuoneet mieleen ihmiset siellä. Facebookin avulla yhtäkkiä kaikkiin saa myös yhteyttä heti. Hämmästyttävää.
Suuntasimme Mäntyharjulle juhannuksen jälkeen muutamaksi päiväksi. Keskimmäinen poika oppi uimaan ja veistämään puukolla. Kävin jutun teossa Linkkumyllyllä haastattelemassa Prof. Anto Leikolaa myyttisistä eläimistä ja Fransesco Redistä.
Purimme Larun rannan mökkimme, jonka katto oli laho, ja lattia myyränrei-illä. Saimme kavereita talkooavuksi. Oli jännä nähdä miten muutamassa tunnissa mökki muuttuu kasaksi lautoja. Kun lähdin hakemaan kiinalaisesta talkooporukalle ruokaa, oltiin vielä purkamassa kattoa. Kun tulin takaisin, ei jäljellä yllättäen ollut kuin lattia. Mökin laudat kuljetettiin Ryssänkärkeen nuotiopaikalle, ja ne paloivat juhannuskokkona aattoiltana. Hauskaa juhannusta!
Yksi taidekaverini päätyi kerran ajatukseen, että jokaisessa hyvässä taulussa on vähän punaista. Muistan miettineeni asiaa, lisäilleeni pieniä punaisia pisteitä toisinaan melkein valmiiseen tauluun lisäämään jännitettä. Joskus kikka toimikin hyvin. Värit ovat tietenkin aina vuorovaikutuksessa toisiinsa. Viereinen väri virittää sävyt, saa ne ikään kuin soimaan. Värin lämpimyys ja tummuus ovat suhteessa viereisiin. Vapaan taidekoulun Albersin väriteoriatunneilla tuli jännästi esiin, että samakin harmaa voi viereisestä väristä riippuen näyttää hyvin tummalta tai vaalealta, kylmältä tai lämpimältä.
On jännä huomata, miten värimieltymykset vaihtelevat. Eräällä työväenopiston tunnilla vuosikymmeniä sitten, jossa olin loistavassa opetuksessa ihan sunnuntaiharrastajamaalarijoukossa, muistan pohtineeni värejä tosissani, ja sitä, miksi en halua käyttää vihreää. Se tuntui tunkkaisen tummalta, tai myrkynvihreältä, jotenkin rumalta ja vieraalta. Muistan ihmetelleeni että miksi niin yleinen luonnon väri ei tunnu koskaan sopivan tauluihini. Vuosien myötä olen päässyt enemmän sinuiksi vihreän kanssa ja löytänyt murrettuja vihreän sävyjä, kellertävän vihreät, puiden hiirenkorvien kirkkaat vihreät, maatuvan kuivuneen ruohon ruskeanvihreät. Silti tumman vihreä on vieläkin vaikea ja vieras, ehkä käyn sen kimppuun myöhemmin. Sen sijaan punainen, sellainen joulunpunainen on nyt yllättäen inhokkilistallani, tai olen kadottanut otteen siihen. Ei tietenkään kaikkia värejä tarvitsekaan käyttää, mutta on jännä huomata tällaisia vaivihkaisia muutoksia väripaletilla. Itse asiassa en ole paljoakaan maalaillut viime aikoina. Väriasiat tulivat mieleeni kun tein ohjelmaa kasvien väreistä. Siinä puhuttiin mm. siitä, miksi Suomen luonnossa ei ole juuri ollenkaan punaisia kukkia, ja toisaalta taas on paljon keltaisia ja sinisiä. Vastaus löytyy yksinkertaisesti siitä, että Suomen luonnossa kukkien pölyttämisen hoitavat hyönteiset, joita punainen ei houkuta, mutta keltainen ja sininen kyllä. Sellaisissa maissa, joissa pölyttäjinä toimivat kolibrit tai lepakot, on myös punaisia kukkia. Luonnon kukkien väripaletti koostuu muutamista kemiallisista perusyhdisteistä, ikään kuin perusväreistä, joista rakentuvat sitten kukkien lukuisat eri sävyt, vähän niin kuin taiteilijan paletilla.
Vaikka en omiin töihini haluakaan nyt punaista, ainakaan joulun peruspunaista, huomaan kyllä milloin punainen jonkun muun taulussa mielestäni toimii. Kuvataiteilija Maaria Oikarinen pyöriskelee parhaillaan punaisten sävyjen maailmassa, ja työntekoa voi seurata blogissa: http://hekuma.blogspot.com/
Kesällä on tarjolla paljon jänniä näyttelyitä. Meilahdessa Helsingin taidemuseossa on kesän ajan esillä vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin kiinnostavan näköisiä maalauksia. Amos Andersonin taidemuseossa on vielä heinäkuun lopulle asti esillä Pauliina Turakka Purhosen hieno näyttely. Joutsassa Haihatus on taas avannut ovensa (www.haihatus.net). Täytyypä käydä katsomassa, kun liikumme siellä päin. Kivinokassa on jälleen tänä kesänä ympäristötaidenäyttely (http://www.sunpoint.net/~kivinokka/lisatiedot.htm). Avajaiset olivat muutama päivä sitten. En osallistunut tänä vuonna, mutta aion kyllä käydä katsomassa työt. Utössä avautui joitain päiviä sitten Jorma Tenovuon ja Markus Varesvuon yhteinen lintuvalokuvanäyttely, joka olisi hauska nähdä! Nostimme Kumlingessa maljan Jormalle ja Markukselle avajaisten aikaan.
Virittelin Juhannuksen alla jäkälähaastattelua, joka lähetetään heinäkuun alussa. Tuhrasin toista tuntia siihen, että jouduin poistamaan joo- sanojani. Jännää, että näin monen radiotyövuoden jälkeen huomaan edelleen välillä kehittäväni uusia maneereita. Kun vanhoista pääsee eroon, uusia tulee tilalle. Kuten nyt siis joo, jonka huomasin jälkikäteen sanoneeni melkein jokaisen vastauksen perään. Poistelin niitä niistä kohdista, joissa eivät olleet päällekkäin haastateltavan puheiden kanssa. Vastaavasti teen myös, jos haastateltava toistaa jotain maneeria kuten niinku tai muuta vastaavaa. Asiasisältöön en koske, mutta jännityksestä tai jostain muusta syystä johtuvat turhat täytesanat häiritsevät muuten kuuntelua ja vievät huomion pois itse asiasta. Jotkut haastateltavat saattavat myös vähän änkyttää tai hakea sanojen alkuja. Niitäkin voi jonkin verran vähentää tai lyhentää taukojen pituuksia. Toisaalta pitää olla tarkkana, ettei puheesta tule liian siistiä. Että se säilyy luontevana ja mukaan mahtuu ajatustaukojakin. Kuulemma jossain suuressa maailmassa on jouduttu palaamaan siihen, että puhevirheitä jopa lisätään että jutustelu kuulostaisi luontevammalta. Sen olen itsekin huomannut, että haastateltaville ei esimerkiksi kannata antaa kysymysluetteloa etukäteen, eikä mielellään edes keskustella puhuttavista asioita etukäteen. Jutut tulevat yleensä luontevimmin ja raikkaimmin kerrottuna ensimmäisellä kerralla.
Vietimme kaksi viikkoa Kumlingessa. Hyvästelimme talon, jossa olemme saaneet olla vuokralla vuosien ja osa vuosikymmenien ajan. Talo menee nyt Juhannukselta omistajien käyttöön.
Alkukesän päivät olivat kauniit, ja yöt valoisat. Kävimme yhtenä yönä pyöräilemässä saarta ympäri yölaulajaretkellä. Onnistuimme näkemään töyhtöhyypän pesiä ja pieniä poikasia, metsäkauriita. Seurasin detektorilla yhtä saalistelevaa pohjanlepakkoa. Yölaulajia sen sijaan oli yllättävän vähän. Kielot ja valkolehdokit tuoksuivat. Nyt näin kevätesikoitakin kukassa, enemmän kuin olen koskaan ennen nähnyt. Viimeisinä päivinä kypsyivät ensimmäiset metsämansikat aurinkoisilla tienreunustoilla. Pyöräilimme, uimme, leikimme, kalastimme, retkeilimme, etsimme aarteita. Välillä ehdimme piipahtaa myös Maarianhaminassa viemässä tavaroita kirpputorille, ja uimassa Mariebadissa, joka on loistava retkikohde lapsiperheelle, ainakin tälle perheelle.
Mieleen jäi monta hienoa hetkeä: kun makasimme illalla auringon lämmittämillä rantakalliolla, kun pelastimme punarinnan poikasen naapurin kissan kynsistä, kun söin Remmarhamnin laiturilla jätskiä ja katselin kalaparvea, joka ui rantavedessä kahvilan radiosta kuuluvan oopperamusiikin tahtiin, kun istuskelin Kumlingen ikivanhassa kirkossa katsellen seinämaalauksia, ja pohdiskellen sitä hetkeä, jolloin joku maalari on maalannut esirippukangasta kiviseen seinään vuosisatoja sitten. Kirkon tornissa pesi ilmeisesti västäräkki, ja voin kuvitella että kellojen soiton aikaan poikasilla ovat korvat lujilla.
Jäähyväisten tuntu teki päivistä merkittäviä. Haikeaakin oli jättää hyvästit talolle, jossa kesä tuntuu kesältä, ja käydä läpi tavaroita ja niihin liittyviä muistoja.
Kumlingen sata vuotta vanhassa puutalossa näkee aivan erityisiä unia. Näimme kaikki kummallisia juttuja maalla vaanivista haikaloista, taisteluista, hämmästyttävistä rarilintuhavainnoista. Omissa unissani seikkailivat ihmiset vuosikymmenten takaa. Yksi huvittavimmista Kumlingessa näkemistäni unista tulee tässä. Näin unta että etsin maalaustyöhuonetta, ja menin kyselemään asiasta Kaapelitehtaalta. Tiesin että sieltä on vaikea saada tiloja, mutta kun menin omistajapariskunnan (?) luo puhumaan asiastani, havaitsin heti heidän seinällään maalaukseni, ja he toivottivat riemumielin tällaisen suuren luokan taiteilijan helmeksi talliinsa. Eikä mitään työhuonevuokria tarvitsisi maksaa. Aamulla herätessä nauratti koko uni. Varsinkin kun oikealla Kaapelitehtaalla työskentelee kuitenkin sellaisiakin nimiä kuin vaikka Rafael Wardi. Muistin samalla myös aiemman taiteelliseen mahtavuuteeni liittyvän unen. Siitä on kyllä jo aikaa. Joskus toistakymmentä vuotta sitten näin sellaisen unen, jossa olin valmistumassa taidekoulusta, ja loppunäyttely lähestyi. Lopulta koko vuosikurssi päätyi yhteistuumin sellaiseen ajatukseen, että minun työni olivat niin ylivertaisia, että loppunäyttely koostui lopulta vain niistä, ja muut jättivät siis vapaaehtoisesti omat työnsä tuomatta!
Lapset viihtyivät Kumlingessa hyvin. Kolmevuotias oli innokas kalamies, kuusivuotias innostui uimaan ukin kanssa kylmissä ulappavesissä, seitsemänvuotias löysi saaresta hyvän samanikäisen ystävän ja päivät täytyivät leikeistä. Suvi-hamsterikin lähti lopulta mukaan ja viihtyi talon kuistilla vanhassa akvaariossa. Jouduin kieltämään Suvin leikkimisen ruokapöydässä, kun jossain vaiheessa kaikki herneet ja mantelit menivät kolmevuotiaan poskiin Suvin mallin mukaan. Muutenkin kolmevuotiaan mielikuvitus on hämmästyttävä: saman päivän aikana poika voi olla sujuvasti kampelalapsi, käärmelapsi, viidakkopoika Mowgli, tiikeri, tappajakäärme jne. Koskaan ei voi tietää kenen seurassa milloinkin ruokapöydässä istuu.
Pääsin viikon aikana käymään Inkoon Sommarön saarella, jossa sama miesjoukko on viettänyt kesäisiä viikkoja Arktikaa seuraten jo 45 vuoden ajan. Jutut olivat hauskoja. Oli jännä kuulla miten he olivat koululaisina ensimmäisen kerran tulleet saarelle, ja miten arktikainnostus oli jäänyt päälle. Koulutunneilla talvella pojat olivat kuivaharjoitelleet lintuparvien laskemista niin, että yksi on piirtänyt paperille erilaisia pistejoukkoja, ja näyttänyt sitä opettajan silmän välttäessä toisille, jotka olivat yrittäneet arvioida lukumääriä. Retken bonuksena näimme erikoisen itäisen mustaleppälinnun, jonka alalajista ei saatu tarkkaa selvää. Tällaista lintua ei kuitenkaan ole aiemmin Suomessa havaittu.
Tänään tytöllä oli katastrofipäivä kun pikkuveli söi karkkikätköstä karkin, jonka luokkakaveri oli tuonut ulkomailta. Kauhea itku. Västäräkin pesäkin siirrettiin autosta pois kiireellä ennen kuin se ehtii munia. Lapsia harmitti. Viritimme pöntön pihalle, ja toivomme, että se löytäisi pesärakennelmansa sieltä, mutta ei taida olla kovin todennäköistä.
Tyttö on yrittänyt huolehtia pihan pyrstöttömästä variksenpojasta, västäräkin pesästä, kotiloista, etanoista ja kastemadosta. Lopulta anoppi heltyi tytön lemmikintarpeeseen ja olivat käyneet ostamassa hamsterin. Ajattelin että hamsteri menisi mummulaan, mutta nyt se yllättäen asuu meillä, ainakin toistaiseksi. Sen nimi on Suvi. Emme ole oikein vielä tutustuneet.
Keskimmäinen poika oli leikkinyt tänään pihalla kaverin kanssa sellaista leikkiä että laitetaan lippis täyteen hiekkaa, ja sitten päähän. Just!
Saatiin Juhan Utö-kirja vihdoin painosta käteen. Aika jännää! Julkistamistilaisuus on maanantaina Maahengessä. Ohessa Maahengen lehdistötiedote:
Utö – syksy ja kevät ulkosaaressa
”Utö plus neljä, tuuli yhdeksän metriä lounaasta, tihkusadetta, näkyvyyttä kymmenen kilometriä.” Utö on monelle tuttu merisäästä. Suomen eteläisimmässä asutussa majakka- ja luotsisaaressa säätä ja vuodenaikojen vaihtumista pääsee seuraamaan aitiopaikalta. Tyyntä aamua voi seurata myrskyisä ilta.
Utö ja sen lähisaaret ovat olleet kalastajien, metsästäjien ja merenkävijöiden tukikohtia jo vuosisatojen ajan. Saaren länsipuolen meriväylää pitkin suomalaiset ovat seilanneet maailmalle ja ulkomaan kauppamiehet Suomeen. Haaksirikot ja merenkulkuun liittyvät tarinat kuuluvat saaren historiaan.
Varuskunnan lähdettyä saarelta vuonna 2005 Utöstä on tullut lintuharrastajien uusi paratiisikohde. Luontoharrastajalle ja valokuvaajalle Utö on ehtymätön aarreaitta. Jonakin kevätaamuna saaressa on satoja haahkoja ja punarintoja, syksyllä useita sarvipöllöjä. Minä hetkenä tahansa eteen voi lennähtää lintu, jota aiemmin ei ole tavattu Suomessa.
Radio Suomen Luontoillasta tuttu lintutietäjä Juha Laaksonen muutti perheineen saareen asumaan syksystä kevääseen. Hän seuraa Utön saarella lintujen syys- ja kevätmuuton vaiheita ja seuraa saarelaisten elämänmenoa ja kertoo välähdyksiä Utön historiasta. Viisihenkisen lapsiperheen näkökulma tuo tapahtumiin hauskoja sattumuksia ja tekee luontoharrastuksesta elämänmakuisen seikkailun. Kirja ei ole vain lintukirja, vaan sen upeissa kuvissa ja Laaksosen leppoisissa päiväkirjamerkinnöissä esiintyvät linnustomme harvinaisimpien ja näyttävimpien lintujen lisäksi tasavertaisesti Utön henkeäsalpaavat maisemat ja luonto kaikessa monipuolisuudessaan.
Juha Laaksonen: Utö – syksy ja kevät ulkosaaressa
ISBN 978-952-5870-27-5
Ulkoasu: Jyrki Heimonen
264 sivua / Sidottu / Koko: 230 x 260 mm / YKL 75.71; 58.12; 56.9 / Hinta 45 €
Maahenki 2011
