Iltapäivällä haastattelin turkulaista lintuharrastajaa Ari Linnaa lintuharrastuksesta ja Kökarissa retkeilystä. Sadekuuro keskeytti jutustelun pariin kertaan, mutta se ei onneksi tahtia haitannut. Lintuharrastajien maailma avautui taas kerran hieman uudella tavalla, vaikka se on kotioloissakin jokseenkin tutuksi jo tullut.
Lapset uittivat laivaa rannassa ja heittelivät kiviä veteen. Iltapäivällä savustimme jälleen, ja nyt homma toimi hienosti! Olimme Kallen kanssa savustusapuna, ja ilta huipentui koulun pihalla omenapiirakkakahveihin. Saareen tuli tänään iltapäivällä hääseurue Aspö- laivalla. Häitä juhlittiin hyvin perusteellisesti, ja hauskaa näytti olevan.
Illan hämärtyessä kävin vihdoin rupikonnaretkellä toteamassa itsekin sen minkä monet ovat jo kertoneet, että rupikonnia ei tosiaan ole missään.
Aurinkokelit jatkuvat. Kävimme aamupäivällä koulun pihalla perkaamassa kaloja ja puhdistamassa verkkoja. Saaliina oli paljon kampeloita, ahvenia, muutama siika ja pari kuoretta. Haistelimme kuoretta, ja päästimme pienimmät kampelat takaisin mereen. Sitten ruvettiin savustamaan.
Välillä kävimme koululaisten kanssa korjaamassa lammasaitausta, kun lampaat olivat kaataneet aidan. Kalle oli joukon jatkona, ja pääsi vielä luokkaankin hetkeksi seuraamaan oppituntia. Iltapäivällä ihmettelimme lyijykynän mittaista rantakäärmettä, joka uhosi tienposkessa, kohotti päätään luikerrellessaan ja meni uhkaavasti kippuralle.
Juha viiletti savustimelle toiveikkaana kun tuli oli hiipunut, ja kurkisti sisään. Hetken raksutti tyhjää, mies tuijotti näkyä käsittämättä mitä oli tapahtunut. Osa kaloista oli pudonnut tulipesään. Pelastimme sen mikä oli pelastettavissa, ja otimme opiksi ensi kertaa varten. Ainakin savustusritilä kannattaa laittaa alle.
Kalle aloitti koulumatkalla: äiti mä haluaisin oppia lentämään. Vie mut lentokouluun. Ai lentokoneella? Ei kuin ihan ilman konetta. Ei semmoinen oikein onnistu ihmisiltä, harmi kyllä. Kalle mietti hetken ja totesi sitten tyytyväisenä: No sit kun mä kuolen ja muutun kotkaksi niin sit mä opin.
Vaikea sanoa, mistä se johtuu, että luonto tuntuu tulevan lähemmäs, ”iholle”, täällä Utössä. Osittain varmaan siitä, että päivät täällä eivät ole kuitenkaan arkea, silmät jaksavat katsella tarkemmin ympäristöä ja havaita muutoksia. Toisaalta saari kerää lintuja, väsyneitä matkalaisia, jotka eivät jaksa aina piilotella. Saareen tulevat lintuharrastajatkin rakentavat innostunutta tunnelmaa. Se tarttuu.
Iltapäivällä leikimme peiliä, tervapataa ja pelasimme petangueta. Illalla söimme ilta-auringossa savukampelaa ja salaattia, ja savustaja totesi helpottuneena, että kaikille maistui hyvin. Mutta siis revanssi on tulossa. Ja tällä kertaa ei tunaroida.
Päivä oli aurinkoinen. Teimme retken itäniitylle. Lounasaikaan hotellin edustalla pörräsi etelänpäiväkiitäjä. Ihmeellinen härveli! Ihan kuin pieni kolibri. Kävin saunasta pariin kertaan uimassa.
Tuulinen päivä, melkein myrskyä. Kävimme eteläkärjessä katselemassa vaahtopäitä ja tutkimassa taskulampuilla bunkkereita. Yhdessä katossa oli viitisentoista nokkosperhosta talvehtimassa. Tuuli on vielä lämmin. Katselimme tuulihaukkaa tuulessa. Merikotka kaarteli ylitsemme aika läheltä.
Lehtokerttu oli kuollut törmättyään ikkunaan. En tunnistanut sitä, ennen kuin Juha määritti. Jälkikäteen selailin lintukirjaa, ja eteen osui mielenkiintoinen lause: Lehtokertulla ei ole oikein minkäänlaisia tuntomerkkejä – aargh, raivostuttavaa.
Illalla satoi kun kävimme kirjastossa seitsemän aikaan. Sitten sade yllättäen loppui, valo muuttui lämpimän keltaiseksi ja satamalahden yli kaartui huikean hieno sateenkaari, koko puolikaari, jonka toinen pää ulottui Ormskärille ja toinen Lumijärvien talolle.
p>
Ensimmäiset päivät ovat olleet aurinkoisia. Melkein t-paitakelejä tuulensuojassa. Olemme kierrelleet saarta, etsineet muutoksia. Talot ovat paikallaan, tutut kivet eteläkärjen polulla. Tänä syksynä tuntuu, että ristihämähäkkejä on erityisen paljon, ja käärmeitä myös. Lapsetkin näkivät ensimmäisenä päivänä kolme rantakäärmettä ja yhden kyyn. Heinäsirkkojakaan en muista parin vuoden takaa, jolloin vietimme saaressa kaksi kuukautta. Silloin saavuimme kyllä vasta 11.9. Rupikonnat taas ovat kuulemma mystisesti hävinneet. Mistähän ihmeestä se johtuu?
Lammasaitauksessa on neljä lammasta, joita lapset ruokkivat saarnien lehdillä. Vaikea sanoa kuka väsyisi ensin, lampaat vai lapset, jollei äiti lopulta komentaisi eteenpäin. Ehkä puista loppuisivat lehdet. Yksi lammas oli eilen karannut ja pomppi kylätiellä vastaan. Lopulta se saatiin houkuteltua takaisin aitaukseen, mutta sitä ennen se riemastutti poukkoilullaan lapsia.
Isompien ollessa koulussa tokalla ja eskarissa retkeilen neljävuotiaan kanssa. Hän on mainiota retkiseuraa. Keitämme hunajateet termariin ja etsimme erilaisia kohteita. Tänään tarkkailimme meduusoja laiturilta ja seurasimme luotsilaivan liikkeitä merellä. Kävin vilkaisemassa töyhtökiurua satamalahden rannalla. Kuulemma varpunenkin on nähty samoilla seuduilla, mutta se jäi näkemättä.
Neljävuotiaan kanssa on hauska keskustella:
Minä: kerätäänkö keppejä?
Kalle (opettavaisesti): okei, mut hei ei kannata ottaa semmosia, joilla on pää. Ne voi olla käärmeitä.
Myöhemmin puhuttiin haukoista:
Kalle: Äiti, syökö kanahaukka kanoja?
Minä: Voi se syödä, mutta kyllä se muutakin syö. Linnun nimi voi kyllä kertoa jotain siitä mitä se syö. Esimerkiksi vaikka varpushaukka, mitähän se syö?
K: Varpusia.
M: Hiirihaukka?
K: Hiiriä.
M: Tuulihaukka?
K: Tuulta!
M: Ai voiko tuulta syödä?
Kalle nauraa: No ei, sitä voi vaan juoda!
Vähän myöhemmin komennan Kallea pukemaan paremmin päälle. Kalle vetäisee yhtäkkiä jatkoa haukkajutuille: Äiti tiedätkö että on olemassa myös aikuishaukkoja? Minä: No en.
Kalle: Joo-o, ja arvaa mitä NE syö?! No, aikuisia. Eli kannattaa varoa!
Melkein meinasi tulla kiire. Viimeisellä työviikolla höyrysin haastatteluja ja tein juttuja valmiiksi. Itse asiassa viikko oli hieno ja toimittajan työ on parhaimmillaan näin hienoa. Monet tapaamiset jäivät voimakkaasti mieleeni.
Lauantaina tuhrasin koko päivän aamuyhdeksästä keskiyöhön Pasilassa työhuoneella ja niinpä pakkaaminen jäi kumminkin viimetinkaan. Edessä on kuuden viikon reissu Utön saareen. Hyppäsimme autoon kahdeltatoista sunnuntaina ja lähdimme liikkeelle. Hetken kuluttua palasimme takaisin, kun isoimmalta unohtui jalusta ja keskimmäiseltä koululaukku. Puolessa matkassa muistettiin vielä lisää unohtuneita asioita kuten Juhan piilokoju, mutta enää ei käännytty kumminkaan.
Matka Eivorilla sujui nyt rauhallisemmin kuin aiemmin. Utön satamaan rantauduimme iltayhdeksältä. Ilta oli hämmästyttävän lämmin.
Kävimme Somerolla Härkälän kartanossa viettämässä iltaa. Ohjelmassa oli hyvän ruuan lisäksi kuuaiheista musiikkia, tähtiluento, kuun ja tähtien katselua. Muutama tähdenlentokin nähtiin. Laskimme paperilyhdyt tummalle järvenselälle.
p>
Neljävuotias vastasi salaperäisesti, kun kysyin, että onko hauska mennä kerhoon: ”Ehkä on, ehkä ei.” Niin tai näin, kerhoissa, koulutiellä ja töissä taas ollaan ainakin vähän aikaa.
Yhtenä iltana Juha säntäsi sisään. Mene ulos kameran kanssa. Siellä on nyt se sävy jota toivon mökkiin. Eli siis tämä: 
No, tyydyimme vähän maltillisempaan kuitenkin, mutta vieläkin naurattaa, kun katselen mökin sisäpäätyseinää, johon inspiraatiota on haettu juuri Ryssiksen taakse laskevasta auringosta, sen punerruksesta taivaalla ja meren harmaudesta! Lisäksi Juha, joka on siis häärinyt apupoikana Mesulle koko mökinteon ajan, irrotteli viikonloppuna kun rakennusmestari oli vapaalla, ja päätti että on parempi, että seinät eivät ole aivan tasaisesti maalatut (!). Että on elävämpää, kun maalipinnan väri vähän vaihtelee. Nyt meillä on siis vaihtelevasti purppuranpunainen takaseinä ja vaahtoavan meren värinen etuseinä. Kyllä kelpaa istua siinä välissä.
Olemme viettäneet viime viikot Helsingissä töissä ja pihalla. Päiviin on mahtunut yhden yön pyörähdys Turussa, vierailut Heurekassa ja Korkeasaaressa hiekkaveistoksia tekemässä. Perjantai-iltana kävimme Suomenlinnassa katsomassa Ronja Ryövärintytärtä.
Tasoitin eilen poikien tukkia. Isompi innostui jatkamaan salaa, ja lopputuloksena on aika roteva rouhaisu takaraivolta. Esittelin pojalle kahden pelin avulla lopputulosta, että mitä nyt tehdään. Poika katseli hetken takana sojottavaa tynkää aluetta, ja totesi- aika hyvä. Just.
Niin siinä kävi, että päräytin Iidan kanssa yllättäen toiselle puolelle maapalloa Up With People- tapaamiseen tapaamaan ihmisiä, jotka olen tuntenut 25 vuotta sitten, ja joiden kanssa olen silloin reissannut vuoden. Lensimme Kellyn luo Arcadiaan Californiaan, vietimme siellä pari päivää Kellyn perheen kanssa, ja Anne Saksasta tuli myös paikalle. Sitten ajoimme Arizonaan tapaamiseemme, ja lensimme sieltä viikon kuluttua takaisin.
En ole ollut 6 vuoteen lentokoneessa, joten aika kummalliselta tuntui olla suljetussa tilassa yöllä 10 000 metrin korkeudessa. Ilmastopainolastikin tuntui niskassa aika vahvana. Viimeisen pitkän lentoni olen tehnyt 25 vuotta sitten, ja kylläpä olivat ajat muuttuneet. Ihmiset kaivelivat kaikenlaisia teknisiä vempaimia kasseistaan: elektronisia kirjoja, pelejä, erilaisia musiikinkuuntelulaitteita. American Airlinesin jokaisen istuimen selkänojassa oli oma tv- ruutu. Tulli- ja turvatarkastukset olivat myös muuttuneet hurjasti. Oli hankala selittää 7- vuotiaalle ennen lennon lähtöä, miksi mitään nesteitä ei saa viedä koneeseen, ei edes hammastahnaa. Jokaiselta USAan saapuvalta aikuiselta otettiin sormenjäljet ja valokuva silmästä.
Oli tosi hauska nähdä tuttuja. Nauratti valtavasti, en olisi malttanut nukkua öisin, liikutuin kun näin Cecilian ja Eduardon Meksikosta tai Miken ja tämän tanssivan tyttären Phoenexista, Azusan Japanista poikansa kanssa. Oli jännä kuulla ihmisten tarinoita elämästään. Paikalla oli 120:stä ihmisestä 37 (9 eri maasta), mikä oli hämmästyttävä määrä. Kaksi ryhmän jäsentä on kuollut, muutamaa ei ole kukaan tavoittanut, mutta suurin osa tuntuu olevan voimissaan. Kaikki olivat jotenkin liikuttuneita.
Ajomatka ilta-auringossa Arcadiasta Tucsoniin oli hieno. Ihmettelimme iidan kanssa yhdessä kaktuksia ja kylttiä, jossa varoiteltiin kalkkarokäärmeistä. Kaliforniassa ollessamme ehdimme pyörähtää Disneylandissä, joka oli elämys isolle ja pienelle. Kävimme merirosvopurjehduksella, Indiana Jones ajelulla, lentämässä Mikä- mikä-maahan Peter panin matkassa! Paikka ei ollut yhtään niin muovinen ja krääsäinen kuin mikä mielikuva Disneyland- sanasta tulee. Kelly muisteli pyörineensä kahvikupissa lyhtyjen alla jo pikkutyttönä isänsä kanssa. Ja kyllä Disneylandista selviää myös ilman että ostaa mitään, ainakin me selvisimme. 
Monta päivää reissun jälkeen sisäinen kellomme oli aivan sekaisin. Heräsimme yöllä klo 3 Iidan kanssa ja keikuimme iltapäivätirsoihin asti. Yhtenä iltapäivänä vetäisin töissä 3 tunnin päikkärit kippuralla pikkusohvallani. Onneksi on oma huone ja verhot. Unissani jatkoin monia niistä keskusteluista, joita olisin halunnut käydä, mutta en ehtinyt. Ihmiset ja elämänkohtalot pyörivät mielessä. Oli jännä miettiä myös, miten eri asioita muistamme. Kelly muisti varmaan melkein kaikki 80 isäntäperhettä joissa asuimme vuoden aikana, ja minä en muistanut puoliakaan. – Ehkä lähden siis 25 vuoden kuluttua uudelleen tapaamiseen? Saa nähdä. Iida on silloin 32 ja minä 68, siis parhaassa reissuiässä.
Jälkikäteen Oslon tapahtumat ja Japanin maanjäristys ovat tuoneet mieleen ihmiset siellä. Facebookin avulla yhtäkkiä kaikkiin saa myös yhteyttä heti. Hämmästyttävää.
