Juha osallistui itsenäisyyspäivän linturalliin. Me taas kävimme naapurilasten kanssa pulkkamäessä ja leikkimässä rannan bunkkereilla. Keli oli niin kostea, että sisään päästyämme sain kamerallani aikaiseksi vain ohessa näkyviä taidekuvia, joista ylemmässä pitäisi näkyä naapureiden uusi 3 kk ikäinen chihuahuakoira, jota kävimme ihmettelemässä, ja alemmassa Kalle dinosaurusleikissä lasstenhuoneen lattialla.
Kuvat ovat toisaalta niin armeliaat, ettei niissä näy Kallen suurta mustelmaa, joka tuli pulkkamäessä pari päivää sitten, kun idiootti-äiti ei tajunnut, ettei kolmevuotias voi laskea yksin pulkalla. Onneksi selvittiin pelkällä säikähdyksellä ja mustelmalla, jossa riitti esittelemistä kerholaisillekin.
Illalla leikimme linnan juhlia dinosauruksilla, ja katselimme samalla telkkarista Linnan kekkereitä. 
Lykkäsimme lapset isovanhemmille, ja lähdimme Juhan kanssa parin tunnin talviretkelle Abramsbyhyn. Lintuja oli vähänlaisesti liikkeellä. Näimme joitakin käpytikkoja. Yksi tikoista puuhaili pajallaan sähköpylväässä kuusenkävyn kimpussa. Eräällä piharuokinnalla kävi sini-, tali-, kuusi-, töyhtö- ja hömötiaisia. Maatilan navetan ovelle kuului hieno äänimaisema, kun sisällä varpuset silkuttivat, mustarastas luritteli, ja lehmät hönkäilivät. Alkumatkasta tien yli pomppi kolme metsäkaurista
Joulun odotus on vallannut talon (Juhaa lukuun ottamatta). Lapset ovat innostuneet tekemään joulukortteja. Sain luvan laittaa kuvia niistä tähän.
Täällä on taas pitkästä aikaa vietetty kotipäivää, kun joku kuume/vatsatauti vaivaa muuta joukkoa. Kävin iltapäivällä haastattelemassa kaupunkiekologian professori Jari Niemelää Helsingin Töölönlahdella. Juttelimme kaupunkikaneista ja huuhkajista, siilien retkistä Linnanmäelle, ekologisista käytävistä ja joutomaiden merkityksestä. Haastattelun jälkeen pyörähdin äänittelemään Tokoinrannan sorsia. Lopulta hyppäsin bussiin jäätyneenä puolitönköksi, vaikka kuinka oli pitkät kalsarit ja villapaidat päällä.
Pienin heräsi viime yönä painajaiseen, ja huusi kovaan ääneen: Etana, selviääkö se?! Vakuuttelin, että kyllä varmaan. Vähitellen selvisi, että unessa dinosaurus oli juuri astumassa etanan päälle, ja etana oli niin toivottoman hidas että ei meinannut ehtiä pakoon.
Olen yrittänyt pyöräillä töihin viime viikot. Päivät ovat vaihdelleet aika lailla. Maanantaiaamu oli huikaisevan kaunis, loppuviikko sateisempi.
On ollut hauskaa tavata kiinnostavia haastateltavia. Viime viikolla pääsin jututtamaan valokuvaaja Pentti Sammallahtea ja katselemaan hänen näyttelyään Helsingin Kaapelitehtaalla valokuvataiteen museossa (Juttu löytyy Yle Areenasta http://areena.yle.fi/audio/1416234). Sammallahti kertoi mm. että laittaa kuviinsa tärkeitä asioita pienellä, että Ruotsinlaivoilta on hyvä kuvata Itämerta ja että kuvaajalla on aina mukana eväitä koirille. Sammallahti oli innostava haastateltava. Sähelsin kyllä nauhurin kanssa jossain välissä, mutta onneksi tajusin aika pian, että pause oli päällä.
Kansanperinnelaitoksen Juha Nirkko kertoi edellisviikolla siitä, mitä ennen on ajateltu eläinten tekevän syksyisin (http://areena.yle.fi/audio/1416179). Mieleen jäi esimerkiksi se, että ennen on uskottu pääskyjen sukeltavan talveksi järvien pohjiin. Se on aika helppo uskoa, kun järveä katsoessa usein näyttää siltä kuin siellä heijastuksessa näkyisi toinen maailma.
Viimeksi tarkkailimme Hietaniemen hautausmaan sammalia tutkija Kimmo Syrjäsen kanssa (http://areena.yle.fi/audio/1435234). Suomessa on 892 sammallajia, aika tarkkaan. Itse asiassa sammalten monimuotoisuus kukoistaa yllättäen juuri täällä lauhkeilla ja viileillä vyöhykkeillä. Suomessa on esim. lehtisammalia kaksinkertainen määrä verrattuna Amazonasin sademetsäalankoon, joka on kooltaan Euroopan suuruinen.
Oma syksyn seuraamiseni on ollut vajavaista. Olen vain jotenkuten havainnut pihlajissa käyvät rastaat ja tilhet sekä kotimme lähellä yöpyvät naakkaparvet. Ikkunasta näkyy usein musta kaniini, joka on ottanut tavakseen hengailla näillä kulmilla. Se on suloinen, mutta hyvin ei-toivottu vieras Lauttasaaressa. Usein mielessä on käynyt, mitä teimme Utössä tähän aikaan. Perinteisten kalastuskilpailujen aikaan elin kovasti saarella mukana. Vuosi sitten palailimme mantereelle juuri näin marraskuun alussa. Ehdimme viime syksynä nähdä Utön ensi lumen, ja samana aamuna kuolleen, vielä lämpimän helmipöllön.
Turhan tavaran, erityisesti muovikrääsän, raivausintoni on jatkunut, ja pyörittelen edelleen kirppispöytää Oranssitorilla. Tuumin tänä aamuna, että ehkä äiti on vähän liioitellut touhua, kun viime yönä nuorin heräsi painajaiseen, että pokemonlelua ollaan menossa viemään kirppikselle. Pokemonit ovat tärkeitä, ja kädessä yötä päivää.
Viikko sitten sukelsin äitini vintille ja löysin sieltä vanhoja omia lastenkirjojani. Olemme nyt jo Tirlittanin loppusuoralla, Kultalintu on jo pudonnut. Se on itse asiassa aika kummallinen kirja, vaikka muistan tykänneeni siitä pienenä. Seuraavaksi suunnittelemme Saariston lapsia tai Ronja Ryövärintytärtä uudestaan.
Kävimme neljän aikaan viisivuotiaan kanssa kuvausreissulla iltapäivävalossa. Päämme yli lensi matalalla merikotka. Kahlailimme lehdissä, tutkimme uimarannalla rakkolevävallin antimia, ja poika kuvasi oranssia köydenpätkää tarmokkaasti. Ohessa mielestäni paras otos. 
Kävin tänään Kaapelilla katsomassa Pentti Sammallahden näyttelyn (http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/). Olen samaa mieltä näyttelytekstin kanssa, että Sammallahden valokuvat vievät katsojan arkikokemuksen tuolle puolen. Maailma näyttäytyy jotenkin unenomaisena. Oli hauskaa kierrellä näyttelyssä rauhassa, kurkistella valokuvien kautta vanhaan Helsinkiin, Paanajärvelle, Irlantiin, moniin saaristomaisemiin. Pääsin kokeilemaan myös itselleni ihan uutta näyttelyyn tutustumistekniikkaa, kännykkäesittelyjä teoksista. Kuuntelin esittelyt viidestä valokuvasta taiteilijan itsensä kertomana.
Pyöritän edelleen sitkeästi kirpparipöytäämme Larun Oranssitorilla. On hauska käydä parin päivän välein viemässä uusia tavaroita myyntiin ja katsastamassa myyntipöytää. Puuhasta tulee vähän mieleen lasten muistileikki, jossa pitää yrittää muistaa, olivatko kaikki esineet viimeksikin pöydällä, vai puuttuuko jotain. Tänään oli hävinnyt vanha pöytälamppu ja mikkihiirimuki.
Tytön synttärit keskiviikkona sujuivat hienosti. Ekaluokkalaiset tytöt ovat suloisia! Menokin oli melko rauhallista, ainakin hallittavaa. Tytöt innostuivat pantomiimista, nukketeatterista, gorillan nenän laittamisesta ja aarteen etsinnästä. Illalla olo oli niin sanotusti väsynyt mutta onnellinen. Sen sijaan se on nyt viimeistään uskottava, että nykylapset eivät syö kakkuja. Kakkukeisarista tilaamani 16- hengen prinsessakakusta jäi melkein puolet jäljelle.
Kävin tänään jututtamassa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistotutkija Juha Nirkkoa. Puhelimme siitä, mitä ennen on uskottu eläinten tekevän syksyllä, mihin käärmeet, sammakot, muuttolinnut ja karhut häviävät.
Samalla reissulla keskustassa yritin myös jäljittää Iidalta junaan jäänyttä hamsteri- kirjaa. Löytötavaratoimisto löytyy nykyään Hämeentieltä, ihan Mäkelänrinteen koulua vastapäätä. Toimistossa oli hauska käydä. Heti eteisessä vastassa oli mittava määrä sateenvarjoja, odotustilassa oli hyllyriveittäin laatikoita, joissa luki ”joukkoliikenne: käsineet”, takahuoneen hyllyriveistä erotin etummaisena laatikkorivin jossa luki ”joukkoliikenne: silmälasit ja silmälasit ja kotelo”, taaemmassa rivissä näkyi laatikkorivistö otsikolla ”joukkoliikenne: kaulahuivit”. Harmillisesti en nähnyt odotustiskin takaa enempää. Virkailija pyörähti takahuoneeseen saatuaan minulta ne varsin vajavaiset tiedot, joita osasin kirjasta antaa, kun nimikään ei muistunut mieleen, juna kylläkin. Hamsterikirja löytyi kuin löytyikin.
Näinä päivinä on myös taikuutta ilmassa. Hammaskeiju kävi toissayönä parvekkeella hakemassa ekaluokkalaisen etukulmahampaan, ja ukin taikataskuun ilmaantuu toisinaan yön aikana pokekortti viisivuotiaan ihmetykseksi.
Kolmevuotias toi joitain päiviä sitten askarteluteoksensa kotiin. Teoksessa on käytetty materiaaleja todella laajasti, ja hienohan se on, mutta äidillä on vähän sijoitteluvaikeuksia: Pöydälle vai seinälle?
Viisivuotiaan kerhoryhmässä askarrellaan rasioita, ja tietenkin pokerasioita. Poika tuli tänään touhukkaana rasioiden kanssa kotiin, neljä tehty ja vielä kaksi aikoo tehdä.
Toinen nerokas askarteluidea vaati äidin apua, nimittäin huijauspokekortti, jossa lukee että Cyndaquil vetää 4000:tta, vaikka oikeasti vetää kahtakymppiä! Piirtelin pojalle pokekorttia vaikka aavistelin vähän etukäteen, että ei taida olla tyytyväinen lopputulokseen. Oli kuitenkin, ainakin siihen asti, kunnes totesi että myös toinen puoli pitää tehdä.
Niin kuin ei äidillä olisi muuta hommaa. Edessä on nimittäin todellinen koitos, ekaluokkalaisen kaverisynttärit huomenillalla. Tarjoilut! Ohjelma! Huh! Taidan mennä nukkumaan ja miettiä asiaa uudelleen huomenna.
En ole koskaan aiemmin nähnyt karhua Suomen luonnossa. Nyt pääsin piilokojusta näkemään emon kolmen poikasensa kanssa ja muutaman muun karhun, ilmeisesti uroksia. Karhujen ilmaantumista on jännittävää odottaa ja on melkein epätodellista kun karhu lopulta kömpii metsästä esiin. On hauska seurailla maiseman valoja ja miettiä karhujen kuvaamista, ja sekin on hauskaa, kun valo vähenee ja voi keskittyä kuvaamisen sijasta vain katselemaan ääriviivoja, vähitellen pimentyvää sinistä hämärää ja kuuntelemaan miltä karhun tassujen ääni kuulostaa nevalla, tai miltä karhun ruokailu kuulostaa. Seurailimme piilokojusta myös korppeja, variksia, harakoita, närhiä, kuukkeleita.
Pääsimme Itärajan retkellämme tapaamaan myös legendaarista runonlaulajaa Jussi Huovista. Lapset kuuntelivat tarkkaan, kun Huovinen esitti pitkää kertovaa laulua. Siinä oli elävänä korvissamme monisatavuotinen historia. Jälkikäteen lapsia ihmetytti, miten mies voi muistaa niin pitkän laulun ulkoa, kun he itse muistivat vain kohdan: Lapin koira rautahammas.
Syyslomaviikkoon sisältyi muutakin jännitystä mm. käynti Kuhmon terveyskeskuksessa pienimmän retkeläisen leuan paikkauksessa (tuli hyvin kuntoon). Ehdimme pyörähtää päiväreissulla Katinkullan kylpylässä, ja Kuhmon Juminkeossa katsomassa esillä olevaa taidenäyttelyä. Matkat taitoimme yöjunalla, ja se taisi olla pienimmän retkeläisen mielestä reissun kohokohta. Ainakin nykyään nukkumaanmenoaikaan poika esittää aina pontevasti, että haluaa nukkua mieluummin yöjunassa.
Tänä aamuna jalkavaivainen kettu pujahti pihan poikki, eilen pihalla hiippaili siili.
Ensimmäinen työviikko on takana. Juhalle osui työreissu tähän viikkoon, joten meno on ollut välillä vauhdikasta ja aamulla on pitänyt patistaa lapsia ulos ovesta. Torstain vanhempainillassa selvisi mm. että Kalle askartelee kerhossa innolla, tosin oli viimeksi liimannut askarteluteoksensa kerhon pöytäliinaan, kun paperia ei ollut tarpeeksi lähellä inspiraation iskiessä. Toiset vanhemmat ihmettelivät, mitä ihmettä ne Pokemonit ovat. Pokemonvimma on ilmeisesti vähitellen levinnyt pienempiinkin kerholaisiin.
Olen saanut aika hyvin palautettua työrutiineja, yllättävän nopeasti mieleen muistuvat äänenkäsittelytaidot ja muut kommervenkit. Ensimmäinen haastattelureissu meni kyllä vähän kesäterässä. Puut suhisivat tuulenpuuskissa, rekka-autot peruuttivat juuri siihen kohtaan, jossa juttua tehtiin, välillä yliäänitin ja välillä aliäänitin, kuulokkeista hilseili jotain päällystä tukkaani. Olo oli juuri semmoinen, kun kotiäiti lähtee jutuntekoon.
Radiouraani mahtuu kyllä kommelluksia menneinäkin aikoina. Yksi pohjanoteerauksista oli, kun menin Mäntyharjulle tutkimaan majavan pesää 90- luvun alussa. Matkustin junalla Mäntyharjulle, köpötimme Helkan kanssa rantaan ja hyppäsin ojan yli. Pääsin melkein vastarannalle, mutta en ihan, vaan lensin ojaan selälleni, nauhuri kastui ja lakkasi toimimasta. Haastattelu jäi tekemättä, jouduin lopulta lainaamaan haastateltavaltani kuivat vaatteetkin ja lähdin niine hyvineni takaisin Helsinkiin.
Toisen kerran Herää Suomi- lähetyksessä, joka tuli aamulla klo 4.30- 6.00, väsymyksen aste oli sellainen, että soitin Jamppa Tuomisen kappaleen väärällä nopeudella siis liian hitaasti, enkä huomannut mitään koko aikana.
Ehkä kaikkein legendaarisin mokistani tapahtui Puhelinlangat laulaa -lähetyksessä 90- luvun alussa. Soittaja oli Lemmenjoelta, ja kyselin nuorena toimittajana jotenkin leikkisästi, että onkos Teihin se kultakuume iskenyt. Soittaja vastasi yhtä leikkisästi että löysinhän minä oman kultahippuseni aikanaan ja tuossa se on sohvan nurkassa, tarkoittaen siis aviomiestään. En ehtinyt miettiä soittajan sanoja vaan kyselin heti perään, että oliko hippu suurikin. No, jotain 90 kiloa, vastasi soittaja. Tähän jatkoin vielä: oho, 90 kiloa, oliko se kaikki yhdessä kasassa? Tässä vaiheessa juontajakollegaani nauratti niin kovasti, että hän putosi tuolilta.
