Kävin viisivuotiaan kanssa eilen Luonnontieteellisessä keskusmuseossa. Paikka on minulle tuttu, kun olen suorittanut suuren osan bilsan opinnoistani siellä. Olen viettänyt lukuisia päiviä luentosaleissa, mutta myös Elukan kuppilassa ainejärjestöaktiivina myyden lippuja johonkin juhliin tai suunnitellen kanoottiretkiä. Olen ehtinyt osallistua useisiin vappusokkeloihin ja päntännyt selkärangattomien lajintuntemustenttiin tihrustellen näytteitä lasin läpi. Muistan edelleen elävästi kakkoskerroksen hämärän valon, narisevat lattialaudat ja pienen tietokonehuoneen, jossa kävin läpi lukuisia tunteja rapuaiheisia videoita, kun tein gradua aiheesta ”Täplärapujen aggressiivinen käyttäytyminen peliteorian valossa”.
Museo on nyt muuttunut aika lailla. Kiersimme pojan kanssa rauhassa saleja. Tutkimme orankeja ja jääkarhuja, dinosauruksen luita, meduusoja ja portugalin sotalaivaa lasipurkissa. Erityisesti pojasta oli hauskaa katsella perhosen siipiä mikroskoopilla, tunnustella ketun ja hirven karvaa, ryömiä lumiluolassa, kurkistella oksennuspalloja ja eläinten kakkoja.
Stellerin merilehmän luurangon kohdalla muistan aina kun kävin haastattelemassa dos. Ann Forstenia ohjelmasarjaani Kadonneet aarteet. Hän osasi kertoa kiehtovasti luurangon löytymisestä ja kulkeutumisesta museon kokoelmiin ja siitäkin, miten hassusti luurangon eteen oli liitetty kuvitteelliset eturaajat, jotka nyttemmin on poistettu.
Poika sanoi jossain vaiheessa museokierrostamme: äiti älä lue mitään, katsotaan vaan, sä huomaat, että se on paljon hauskempaa. Yritin selittää vielä jotain lavastajalinnun kohdalla kun poika tuhahti väsyneesti: äiti älä lue!
Museon kahvilassa istuessamme puhelimeni soi. Soittaja halusi ostaa Kanneltalon näyttelystä työni Helmipöllö päivälevolla. Lupasin kehystää työn.
Ovessamme lukee nykyään Pokemon. Perheen 5-vuotias on laittanut sen siihen. Pokemon tai poke-sana esiintyy perheessämme päivän mittaan varsin useasti. Kesällä Kumlingessakin pokemonlippu oli viritettynä talon seinään. Ideana on, että jos joku huomaa merkin, ja saa tiedon, että täällä asuu kovan luokan pokemon-mies, niin hän saattaa innostua tuomaan meille poke-kortteja.
Töihin paluuseeni on enää kaksi viikkoa aikaa. Huomaan, että tietynlainen levottomuus on tarttunut minuun. Siivoan kaappeja ja vien tavaraa kirpputorille. Raahaan lapsia uimahalliin, pyöräretkille, museoihin ja tapahtumiin. Viikonloppuna kävimme Tarvaspäässä Ite-näyttelyssä, viikolla kaupungissa katsomassa rauhannalleja. Lainaan kirjoja, joita olen jo pitempään halunnut lukea mutta en ole muka ehtinyt.
Keskiviikkona kävin purkamassa Kivinokan työni. Oli hauskaa huomata, että joku oli laittanut jäkälätyttöni päähän hienon olkihatun. Kanneltalon näyttely on vielä viimeistä viikkoa esillä. Olen viimeaikoina työstänyt lisäksi yhtä lastenkirjahanketta ja tehnyt töitä parin tilausmaalauksen kanssa.
Tyttö on toivonut otsatukkaa kesästä saakka. Viimein varasimme vähän vastahakoisesti ajan kampaajalle. Asiakas oli lopputulokseen varsin tyytyväinen. On yllättävää, miten paljon se muuttaa ulkonäköä. Kaikki olivat kuulemma huomanneet koulussa ja iltapäiväkerhossa. Opettaja oli sanonut, että se on upea.
Juha kävi viikonloppuna Utössä linturetkioppaana ja muistelimme millaista oli tasan vuosi sitten kun menimme saareen pariksi kuukaudeksi. Juha kertoi, että saaressa oli nyt enemmän hyönteissyöjälintuja ja hotellin avoin hiekkakenttä oli kehittymässä hyväksi rikkaruohostoksi. Auringonkukat kasvoivat rivitalon pihalla uutteran kevätruokintamme sivutuotteena. Illalla parveili tuhansittain surviaissääskiä ja hepokatit sirittivät valtoimenaan eri puolilla saarta. Sellaista ei muistikuvamme mukaan viime syksynä tapahtunut. Vesi oli kuulemma vielä lämpimämpää kuin viime syyskuussa. Tuota on kyllä vaikea uskoa.
Saimme paljon terveisiä tutuilta ja tuliaisiksi koululta lasten itse istuttamia porkkanoita ja valkosipuleita. Olisi hauska päästä taas saareen, mutta hotelli taitaa olla varsin täyteen buukattu viikonloppujen osalta koko syksyn, ainakin syysloma-aikaan, jota vähän kaavailimme.
Olen nyt ollut ensimmäistä kertaa aikuisten sirkuskoulussa, ja menin heti reteesti edistyneempien ryhmään muinaisen telinevoimistelukokemukseni turvin – josta siis on aikaa vuosikymmeniä! Tunnustin kyllä ryhmän vetäjälle, että voin häipyä vähin äänin takavasemmalle, jos olen aivan väärässä seurassa, mutta kun tämä aiempi aika sopisi paremmin lastenhoitojärjestelyjen kannalta, ja tunnustin senkin, että varsinaista kuntoilua ei ole tullut harjoiteltua siis höh – vuosiin.
Ilta oli joka tapauksessa tosi hauska, ja puolet hauskuudesta oli mukavassa porukassa, joka oli rentoa ja onneksi sopivan kirjavaa taidoiltaan. Vanhat voimistelutaidotkin olivat jotenkin hämmästyttävästi tallella. Sen sijaan ihmettelin sitä, että kaikki tämä vuosia jatkunut lasten nostelu ja kantaminen ei ollut kasvattanut käsilihaksia yhtään, vaan ne olivat edelleen heikot. Tämä ilmeni erityisesti, kun siirryimme ilma-akrobatian (heh) pariin, ja opettaja näytti katosta roikkuvassa kankaassa muutamia perusliikkeitä, kuten sammakko jne. Ensiksi kiivetään ylös ja siten aletaan tehdä liikettä. Nappasin reippaasti toisesta liinasta kiinni – ja jäin sutimaan tantereeseen. En siis saanut hilattua kehoani yhtään maasta, joten niin jäivät myös sammakot tekemättä.
Kolmevuotiasta on alkanut harmittaa kerhoon meno, ja perjantaina päätimme että poika voi huilata välillä. Lähdin pojan suosikkipaikkaan merimaailmaan, ja vietimme siellä hauskan aamupäivän ihmetellen taas kerran miten kummallisen värisiä ja näköisiä kaloja maailmassa on. Näimme uuden tulokkaan meritähden vaeltavan akvaariolasin pintaa pitkin, seurasimme ampujakalojen ruokailua, kuuntelimme kalojen ääniä. Osallistuimme myös merirosvoaarteen etsintään.
Nauratti kolmevuotiaan eläytymiskyky. Olimme raitsikkapysäkillä palaamassa merimaailmasta, ja syötin sämpylää pojalle, joka keksi olevansa katkarapu, jota hoitaja ruokkii. Kun ratikka tuli, poika hyppäsi kontalleen maahan, ja kun ihmettelin asiaa niin tämä totesi tyynesti vastaukseksi, että eihän katkaravut voi kävellä kahdella jalalla. Pääsimme kyytiin, kun kuljettaja odotti, mutta penkissä istuminenkaan ei onnistunut tavalliseen tapaan, vaan siinä piti olla nelinkontin, koska kyseessä oli nyt rausku, jolla ei ole peppua!
Avajaisaamuna sain soiton Kanneltalosta, että akvarellini olivat varisseet maahan kuin syksyn lehdet. Jouduin säntäämään paikalle hyvissä ajoin ennen avajaisten alkua, ja kikkailemaan teokset seinälle uudelleen henkilönosturin kanssa. Ripustamisen vaikeus on siinä, että seinälle ei saa naulata. Laitoin uudet teipit, ja lisäsin niiden määrää, ja kuvittelen, että nyt pysyvät kun en enää siirtele töitä.
Avajaisissa oli hauska nähdä tuttuja taiteilijoita. Muistelimme taidekouluaikaa ja erilaisia taideopettajia. Toiset tuntuvat edelleen merkittäviltä, toisten harteilta on auktoriteetti karissut. Olisin varmaan saanut paremmin opettajista irti oppeja, ellen olisi itse ollut taidekouluaikaan niin varautunut ja etäinen. Yhden ihan hölmön kommentin muistan tarkasti, kun opettaja sanoi: noi työt näyttää ihan hyviltä, mutta jotenkin sun olemus ei oikein taiteilijana vakuuta. Eräs toinen opettaja valisti meitä innokkaita jatkokurssilaisia, että muistakaa nyt, että seuraavaan kymmeneen vuoteen ketään ei kiinnosta yhtään mitä te teette. Yllättävän hyvin sitä muuten muistaa vuosikymmeniä asioita, joita opettajat ovat töistä sanoneet. Tänä kesänä olen usein miettinyt taidekoulu Maassa pidettyä Georg Steinmannin kurssia, ja hänen vaikuttavaa persoonaansa, ja puhetta siitä, miten kokeneekin taiteilijan tulisi uutta työtä aloittaessaan olla yhtä avoin kuin aloittelija.
Taiteilijaksi ei oikein voi kasvaa ilman hyviä opettajia. Olen kohdannut matkan varrella hienoja opettajia erilaisilla kesäkursseilla, joille osallistuin kouluaikaan kesäisin, työväenopistossa monena vuonna, vapaassa taidekoulussa, taidekoulu Maassa. Ehkä paras opettaja oli kouluaikaan työväenopistossa vetämässä sunnuntaimaalareiden ryhmää. Muistan hänessä hienona piirteenä sen, että taidekeskustelut meidän sunnuntaiharrastajien kanssa olivat arvostavia ja kiinnostavia, hän oli nähnyt paljon vaivaa tuntien luento-osuuden eteen, eikä suhtautunut lainkaan alentuvasti oppilasjoukkoonsa, joka kuitenkin käsitti suurimmaksi osaksi varsin iäkkäitä harrastajakukkamaalareita.
Vapaan taidekoulun iltalinjalla muistan hienona hetkenä sen, kun piirsimme hiilitöitä pimenevässä luokassa, kun melkein mitään ei enää näe, ja se pakottaa pelkistämään kuvaa yhä enemmän ja enemmän.
Nuorena koululaisena osallistuin kahden viikon kesäkurssille Paimiossa. Oli hauskaa viettää aikaa hyvin eri-ikäisten ihmisten kanssa, joita kaikkia kiinnosti taide. Ylipäätään kuvataiteessa on hauskaa se, että iällä ei ole mitään väliä (paitsi tietenkin sitten jos rakennetaan huippu-uraa?). Keskustelimme taiteesta aamiaispöydässä ja saunassa ja joka välissä. Kurssi loppui minulle ikimuistoisesti. Opettaja ei mielestäni kurssin mittaan ollut juurikaan kommentoinut työskentelyäni. Loppukritiikissä hän siirtyi maalausteni luo, joista toisen olin tehnyt ukistani ja toisen jostain muusta aiheesta, jota en muista. Ukkimaalauksen kohdalla opettaja alkoi itkeä. Jotenkin se vaikutti häneen voimakkaasti ja hän sanoi, että tästä ihmisestä tulemme vielä kuulemaan. No, kuulemiset ovat vielä kuulematta, mutta kannoin muistoa pitkään silloinkin kun en päässyt toivomiini taidekouluihin.
Vietin maanantaipäivän teoksia ripustaen. Pidämme seitsemän naisen voimin yhteisnäyttelyn Kanneltalossa. Laitoin itse esille Utön peruja olevia akvarellejäni, joita oli jo kevään Avan näyttelyssä. Oli mukava nähdä mitä muut ovat tehneet, ja niistä tuli pitkästä aikaa uutta intoa omaankin tekemiseen.
Ryhmänäyttelyn ripustaminen on parhaimmillaan aika hauskaa! Aluksi kaikki kaivavat teoksensa esiin kuljetuspaketeista, ja sitten aletaan miettiä miten ne sopivat vierekkäin. Töitä pyöritetään tilassa eri seinille, ja vähitellen ne tuntuvat loksahtavan paikoilleen. Päälinjojen hahmotuttua taiteilijat alkavat virittää teoksia seinille. Vatupassit, mittanauhat, narunpätkät ja laudat auttavat etäisyyksien mittaamisessa, välillä pitää peruuttaa kauemmas katsomaan. Sain avarelleilleni korkean päätyseinän ja pääsin keikkumaan melkein katonrajaan henkilönostimen avulla. Konetta oli reteetä käyttää!
On hauskaa, kun muut taiteilijat auttavat ripustamisessa ja pohtivat yhdessä, miten työt tulevat parhaiten esille. Tämän päivän ripustus meni juuri näin rennosti ja hyvällä mielellä, huomenna pidämme avajaiset. Tervetuloa klo 17!
Olemme olleet viikon kaupungissa. Siirtyminen kerrostaloon satavuotiaasta puutalosta tuntui aluksi hankalalta, ja nukuimme monta yötä siskonpedissä parvekkeella.
Koululaisen elämän ensimmäinen kouluviikko on takana. Tyttö näyttää päässeen ideasta kiinni, ja ehkä äitikin vähän. Olen pyörinyt kotinurkissa ihmetellen viime päivät. Siivoillut kaappeja yms. Tyhjäkäyntiä ja hämmästystä. Vähän vaikea tarttua hommiin. Ilmoittauduin aikuisten sirkuskouluun, ja etsimme vielä tytölle sopivaa tanssituntia. Olen hankkinut akvarellipapereita ja -värejä ja työstänyt vähän Utö- teeman jatkoa. Jonkinlaista alakuloa on ollut ilmassa, enkä ole saanut blogiakaan täydennettyä. Mutta kyllä tämä tästä.
Viisivuotias menee kerhoon jo kokeneesti. Kolmevuotias aloitti vasta, mutta on ollut innokas kerholainen. Nyt viikonloppuna poika heräsi kuitenkin itkemään, että ei tahdokaan enää jatkaa.
Kolmevuotias on raju rakkaudessa ja vihassa. Suosikkileikki on olla oranki, jota on ammuttu. Se on ihan kuollut ja äiti sitten hoitaa niin että se herää.
Äiti on vielä pojalle aika kova sana, paitsi välillä. Uhkauksia on kaksi:
Haluuksä vai et mä upotan sut mätäseen veteen?
Haluuksä vai et mä potkasen sut koko maailmasta pois?
Kesän uutuus meidän perheessä ovat Pokemon- kortit, joita keskimmäinen alkoi kerätä pihan ison pojan jalomielisellä avustuksella. Harrastus on jatkunut sitkeästi pitkin kesää, vaikka Kumlingen kaupassa ei pokemon- materiaalia ollut tarjolla eikä kukaan perheestämme ymmärrä korteista hölkäsen pöläystä. Pokemonkortit ovat seuranneet verkonnostoihin kallioluodoille, päiväretkille lähisaariin, pyöräreissuille, ja illalla sänkyyn tyynyn alle. Olemme yrittäneet pohtia korttien merkkejä ja pisteitä otsalampun valossa iltasadun asemasta.
Kumlingen kesän ajattomia aurinkoisia päiviä on vaikea kirjoittaa mihinkään muotoon jälkikäteen. Nuorin iloitsi verkonnostoista ja laskuista soutuveneellä ja on aivan hillittömän kiinnostunut kaloista. Tyttö löysi samanikäisen ystävän saarelta, ja tytöt ehtivät leikkiä puu-ukoilla ”köyhää aikaa”, hoitaa Rauha- toukkaa, leikkiä koulua, rakentaa ehkä saaren historian hienoimman majan ja viettää muutaman yön yökylässä talossamme salaisuuksia kuiskutellen ja tarinoita kertoillen.
Teimme pari päiväretkeä Maarianhaminaan, jossa toimintamallimme oli aina sama: suoraan Mariebadiin (loistava paikka lapsille!) ja sitten lounaalle Arkipelagoon, ja sitten kirpparille, kukkakauppaan ja Ålannin pannareille. Luin alkukesästä hienon kirjan Me hukkuneet, ja nyt oli innostavaa nähdä Pommernin viimeisistä purjehdusvuosista (1937 muistaakseni?) kertova video laivalla.
Punkkeja oli enemmän kuin koskaan, niitä ei ole ikävä. Mutta tummia rantakallioita, joille voi iltauinnin jälkeen käydä makaamaan ja imeä päivän lämpöä itseensä – niitä kyllä.
Kesäinen sää jatkuu kyllä kaupungissakin. Kävimme eilen seuraamassa Hongan -03 syntyneiden poikien peliä, ja pääsimme vähän kokemaan, miltä poikien ja tyttöjen futisharrastus näyttää. Illalla kolmevuotias ei millään saanut unenpäästä kiinni vaan potki ylikierroksilla palloa, ja äidin piti istua sohvakatsomossa ja huutaa vuorotellen ohjeiden mukaan hyvä Honka, hyvä Kalle. Tuntikaupalla.
Palaan Ylelle töihin vasta kuuden viikon kuluttua lokakuun alussa. Yritän nyt päästä syksykäyntiin työstämällä yhtä vanhaa kesken jäänyttä projektia. Sitä varten aion huomenissa aamupäivän vapaatunteina lähteä tutkimaan Lauttasaaren variksia ja niiden elekieltä. Toivottavasti löydän jonkun yhteistyökykyisen kaverin.
Tässä vielä Kumlingen kuva ja tarinat seuraavat perässä myöhemmin 
Tänään olemme jo eri tunnelmissa, kun ekaluokkalainen aloitti koulun!
Kävimme Helsingin keskustassa hakemassa puutiaisaivokuumerokotetta nuorimmaiselle. Samalla reissulla ihmettelimme vähän kaupungin kesää. Huomaan että lapset eivät ole juuri viettäneet keskustan kulmilla aikaa, sen verran riemua saivat irti Kiasman pyöröovista, Stockan vessan vesihanasta ja kaikista kohdalle osuneista liukuportaista. Yritimme myös hankkia tytölle kesäkenkiä, mutta sopivia ei vielä löytynyt. Lisävaikeutta tilanteeseen toi kolmevuotias joka kaivoi pallonsa esiin ja suunnitteli harjoittelevansa muutamia potkuja kenkäosaston vihreällä ruohomatolla.
