Olemme olleet viikon kaupungissa. Siirtyminen kerrostaloon satavuotiaasta puutalosta tuntui aluksi hankalalta, ja nukuimme monta yötä siskonpedissä parvekkeella.
Koululaisen elämän ensimmäinen kouluviikko on takana. Tyttö näyttää päässeen ideasta kiinni, ja ehkä äitikin vähän. Olen pyörinyt kotinurkissa ihmetellen viime päivät. Siivoillut kaappeja yms. Tyhjäkäyntiä ja hämmästystä. Vähän vaikea tarttua hommiin. Ilmoittauduin aikuisten sirkuskouluun, ja etsimme vielä tytölle sopivaa tanssituntia. Olen hankkinut akvarellipapereita ja -värejä ja työstänyt vähän Utö- teeman jatkoa. Jonkinlaista alakuloa on ollut ilmassa, enkä ole saanut blogiakaan täydennettyä. Mutta kyllä tämä tästä.
Viisivuotias menee kerhoon jo kokeneesti. Kolmevuotias aloitti vasta, mutta on ollut innokas kerholainen. Nyt viikonloppuna poika heräsi kuitenkin itkemään, että ei tahdokaan enää jatkaa.
Kolmevuotias on raju rakkaudessa ja vihassa. Suosikkileikki on olla oranki, jota on ammuttu. Se on ihan kuollut ja äiti sitten hoitaa niin että se herää.
Äiti on vielä pojalle aika kova sana, paitsi välillä. Uhkauksia on kaksi:
Haluuksä vai et mä upotan sut mätäseen veteen?
Haluuksä vai et mä potkasen sut koko maailmasta pois?
Kesän uutuus meidän perheessä ovat Pokemon- kortit, joita keskimmäinen alkoi kerätä pihan ison pojan jalomielisellä avustuksella. Harrastus on jatkunut sitkeästi pitkin kesää, vaikka Kumlingen kaupassa ei pokemon- materiaalia ollut tarjolla eikä kukaan perheestämme ymmärrä korteista hölkäsen pöläystä. Pokemonkortit ovat seuranneet verkonnostoihin kallioluodoille, päiväretkille lähisaariin, pyöräreissuille, ja illalla sänkyyn tyynyn alle. Olemme yrittäneet pohtia korttien merkkejä ja pisteitä otsalampun valossa iltasadun asemasta.
Kumlingen kesän ajattomia aurinkoisia päiviä on vaikea kirjoittaa mihinkään muotoon jälkikäteen. Nuorin iloitsi verkonnostoista ja laskuista soutuveneellä ja on aivan hillittömän kiinnostunut kaloista. Tyttö löysi samanikäisen ystävän saarelta, ja tytöt ehtivät leikkiä puu-ukoilla ”köyhää aikaa”, hoitaa Rauha- toukkaa, leikkiä koulua, rakentaa ehkä saaren historian hienoimman majan ja viettää muutaman yön yökylässä talossamme salaisuuksia kuiskutellen ja tarinoita kertoillen.
Teimme pari päiväretkeä Maarianhaminaan, jossa toimintamallimme oli aina sama: suoraan Mariebadiin (loistava paikka lapsille!) ja sitten lounaalle Arkipelagoon, ja sitten kirpparille, kukkakauppaan ja Ålannin pannareille. Luin alkukesästä hienon kirjan Me hukkuneet, ja nyt oli innostavaa nähdä Pommernin viimeisistä purjehdusvuosista (1937 muistaakseni?) kertova video laivalla.
Punkkeja oli enemmän kuin koskaan, niitä ei ole ikävä. Mutta tummia rantakallioita, joille voi iltauinnin jälkeen käydä makaamaan ja imeä päivän lämpöä itseensä – niitä kyllä.
Kesäinen sää jatkuu kyllä kaupungissakin. Kävimme eilen seuraamassa Hongan -03 syntyneiden poikien peliä, ja pääsimme vähän kokemaan, miltä poikien ja tyttöjen futisharrastus näyttää. Illalla kolmevuotias ei millään saanut unenpäästä kiinni vaan potki ylikierroksilla palloa, ja äidin piti istua sohvakatsomossa ja huutaa vuorotellen ohjeiden mukaan hyvä Honka, hyvä Kalle. Tuntikaupalla.
Palaan Ylelle töihin vasta kuuden viikon kuluttua lokakuun alussa. Yritän nyt päästä syksykäyntiin työstämällä yhtä vanhaa kesken jäänyttä projektia. Sitä varten aion huomenissa aamupäivän vapaatunteina lähteä tutkimaan Lauttasaaren variksia ja niiden elekieltä. Toivottavasti löydän jonkun yhteistyökykyisen kaverin.
Tässä vielä Kumlingen kuva ja tarinat seuraavat perässä myöhemmin 
Tänään olemme jo eri tunnelmissa, kun ekaluokkalainen aloitti koulun!
Kävimme Helsingin keskustassa hakemassa puutiaisaivokuumerokotetta nuorimmaiselle. Samalla reissulla ihmettelimme vähän kaupungin kesää. Huomaan että lapset eivät ole juuri viettäneet keskustan kulmilla aikaa, sen verran riemua saivat irti Kiasman pyöröovista, Stockan vessan vesihanasta ja kaikista kohdalle osuneista liukuportaista. Yritimme myös hankkia tytölle kesäkenkiä, mutta sopivia ei vielä löytynyt. Lisävaikeutta tilanteeseen toi kolmevuotias joka kaivoi pallonsa esiin ja suunnitteli harjoittelevansa muutamia potkuja kenkäosaston vihreällä ruohomatolla.
Monissa suomalaisissa elokuvissa kesäyö on kaunis. Yön valo, tyyni järven pinta, rannassa ehkä nuotio ja vieressä kesäinen niitty, jonka yllä sumu leijailee. Huomaan usein haikailevani kesäyön viettoon, ja aina ne pääsevät vähän livahtamaan ohi. Nyt kävi taas niin, vaikka tämän heinäkuun yöt Mäntyharjulla olivat aivan hämmästyttäviä. Oli niin lämmintä, että nukuimme siskonpedissä kuistilla hyttysikkunat auki ja pelkällä lakanalla. Pari kertaa kävimme yöuinnilla raikastamassa oloa. Hyttysetkin hävisivät johonkin.
Ovat päivätkin olleet erikoisia. Veden lämpökin oli niin korkealla, että en varmaan koskaan ole uinut yhtä lämpimässä vedessä. Mittari näytti jopa 30 astetta, tosin vaaksan syvyydessä. Lapset ottivat ilon irti uiden melkein kymmenen kertaa päivässä. Isoin tekee jo pitkiä sukelluksia.
Fudiksen MM-kisat innoittivat pienimmän kannattamaan Ghanaa, ja esittäytymään lukuisissa peleissä ghanalaisena, vielä silloinkin kun maan taival kisoissa oli jo katkennut.
Olen jättänyt taidehommat nyt kesän ajaksi taustalle. Yritän ideoida uutta, ja syksyn alussa olen mukana Tillyjen yhteisnäyttelyssä Kanneltalossa Helsingissä. Sitten alan miettiä paria tilaustyötä. Muutama taidetäräys vetäistiin kuitenkin hiljaisten mökkipäivien vastapainoksi. Salmelan taidenäyttelykierroksella tosin oli niin hiki että lapsikolmikko päätti oma-aloitteisesti riisuutua ja pulahtaa rannassa uimaan. Siinä oli vähän hankaluuksia selittää, että ehkä se ei kuitenkaan ole soveliasta, kun ollaan näyttelyalueella, (tai mistä minä tiedän?), ja vedessä voi olla vaikka lasinsirua, ja saada lapset ylös karjumatta niin, että muut näyttelyvieraat hämmästelevät. Lapset katsoivat minua ihmeissään, varsinkin kun naapuripihan laiturilla joku poika pulikoi täyttä häkää. Käytiin myös Linkkumyllyssä, jossa oli ympäristötaidenäyttely ja hauska ufonäyttely, joka kiinnosti kovasti viisivuotiasta. Yritän vielä ehtiä Joutsaan katsomaan Haihatusta.
Olemme kuunnelleet kuikan huutoa kesäillassa, ja muutaman kerran se on uskaltautunut lähellekin. Olemme tutkineet pieniä ja isoja sammakoita, ritariperhosen toukkia, metsäsittiäisiä, paarmoja. Yhtenä päivänä komeasarvinen ranskanräätäli istahti ulkosohvalle.
Pienin, nyt jo kolmevuotias, ei aina osaa pitää eläimiä hellästi vaikka muuta väittääkin. Yritti myös talloa paljaalla jalalla valkoapiloissa pörrääviä kimalaisia, mutta toistaiseksi ilman kummankaan osapuolen vaurioita. Mäntyharjulla jokailtaisen pallonpotkinnan lomassa kolmevuotias tokaisi yllättäen eräänä iltana, että mun kaverini Joonas potkaisee usein näin. Tarinat mielikuvituskaveri Joonaksesta ovat jatkuneet ja olemme saaneet kuulla hämmästyttäviä juttuja poikien yhteisistä projekteista. Toinen vakiohahmo on orankilapsi Sampura, joka ilmestyy muutaman kerran päivässä Kallen tilalle ja puhuu orankien kielellä. Hauska seurata kolmevuotiaan mielikuvituksen lentoa!
Kuusivuotiaalla pyörii koulu mielessä jo. Utön ansiosta se on kyllä jo tuttuakin. Puhelimme yhdellä mansikkaretkellä koulusta, että on ekaluokka ja toka, aina yhdeksänteen asti. Sitten jos haluaa, voi pyrkiä lukioon, ja jatkaa koulua vielä kolme vuotta. Joihinkin ammatteihin pitää olla ylioppilas, ennen kuin pääsee jatkamaan opintoja yliopistossa ja toisiin ei. Tyttö haaveilee nyt eläinlääkärin ammatista, jossa pitää se lukiokin käydä. Sanoin, että opettajat ovat käyneet lukion ja Juha on käynyt – ai kun halusi oppia lintutiedettä, tyttö kysyi. No niin. Ja minä olen käynyt, jatkoin – niin kun halusit äidiksi, tyttö totesi tietävänä.
Tyttö on nähnyt yllättäen paljon unia Utöstä ja saaren ihmisistä.
Pyörähdimme eräänä kuumana iltapäivänä Mikkelin Visulahdessa. Sen voin sanoa vinkiksi, että pomppulinna on helteellä kuuma, ja pomppuliukumäessä meinaa nahka palaa. Sen sijaan vesiliukumäki oli lasten mielestä huippuhauska. Olivat tosi ylpeitä laskettuaan sieltä, ja puhuivat siitä pitkään. Mieleeni tuli, miten aloittelevana, lapsettomana toimittajana kirjoitin jotenkin näppärän kyynisen pakinan niistä ihmisistä jotka ravaavat ympäri Suomea huvipuistossa ja muissa kohteissa keräämässä ”virkistyspisteitä” talven varalle. Nyt tällä kokemuksella sävy kaikentietävässä pakinassani olisi ehkä vähän toinen, ja voin kuvitella että muutama pienten lasten äiti ja isä on kuunnellut pakinaani huvittuneena: tyttö tyttö niinpä niin.
Kaupungissa on kivaa seurata lajeja jotka vaativat jotain tiettyä säätä. Kasinonrannassa oli maanantaina kymmenittäin purjelautailijoita. Homma näyttää hauskalta. Tänään ohi pyöräillessämme oli tyyntä eikä yhtään lautailijaa näkynyt. Illalla osuimme sen sijaan sattumalta katsomaan miten neljä kuumailmapalloa lähti lentoon Ruukinlahden nurmikentältä. Ihmettelimme pallojen kokoa. Kun ensimmäinen alkoi kohota sen varjo peitti auringon ja tummensi puolet puistosta. Kuulimme lennonjärjestäjän kertovan paikalle tulleille matkustajille, että ylimääräiset tavarat kannattaa jättää autoon. Ylhäällä on yhtä lämmintä ja tyyntä ja aurinkoista kuin tässä maan päällä. Muistan kerran Suomenlinnassa kuulleeni selkäni takaa tulisia puhalluksia, jotka kuulostivat ihan lohikäärmeeltä. Muutaman sekunnin verran ihmettelin mitä tapahtuu, ennen kuin kuumailmapallo alkoi kohota rantakasarmin takaa. Pienintä lasta juttu nauratti.
Tänään oli hieno hellepäivä. Ehdimme käydä Lahnalahden puistossa leikkimässä, tapaamassa tuttuja, puistoruokailussa, juoksemassa hassun vesikukan alta. Söimme mansikoita ja kirsikoita pihalla. Kävimme Tapiolassa ulkoaltaalla uimassa ja jätskillä ja vielä iltapyöräretkellä.
Pyörämatkoille on kehittynyt hölmöjä systeemejä. Eräs vakiojuttu on huutaa nahkahousuntien kuuden metallipylvään koloista onko herra nahkahousu kotona. Toinen varma on erään rantapihan edessä huudella satunnaisia sanoja. Pihalla on ruohonleikkuri, joka käsityksemme mukaan käynnistyy salasanan avulla, ja joka kerta ohi mennessämme kokeilemme muutamaa: sämpylä, kärppä, tomaatti jne.
Tältä näyttää kesä kaupungissa: pyöräilimme viime keskiviikkona tytön kanssa tapaamaan kavereita Kasinonrantaan. Ihmettelin kaikkea tapahtumaa kentällä: liikuntakeskuksen puistojumppa oli meneillään ja toisella puolella taijitunti, joku porukka lennätti leijoja. Sekaan mahtuivat myös auringon ottajat, eväsretkeläiset ja laiduntavat valkoposkihanhet. Laivapuiston kiipeilyteline oli täynnä lapsia ja kahvila jätskin syöjiä.
Omalla pihalla fudistreenit ovat jatkuneet edelleen. Naurattaa, kun pienin kaksivuotias huutelee ikkunasta kahdelle kahdeksanvuotiaalle että hei E ja J, mä pääsen kohta ulos. Mietin mielessäni mitenköhän kovasti pojat riemuitsevat tiedosta. No, toisaalta yhtenä iltana toinen pojista oli ilman pelikaveria, ja innostui kummasti potkimaan kaksivuotiaan kanssa.
Iloista juhannusta!
Äidin ei kannattaisi nukkua päiväunia. Keräsin pienimmän päiväuniaikaan vähän voimia. Kun heräsin niin keskimmäinen oli virittänyt kampaustaan saksilla uuteen malliin. Syynä tukanleikkuuseen oli kuulemma ollut leikki, jossa tarvittiin koiralle vaunuihin pehmikettä. Nauratti. Tukkatyyli on aika hurja, sivuilta ja korvien takaa enimmäkseen lyhyt ja takaa aika pitkä muutamaa irtonirhaisua lukuunottamatta. Juha mielestä samanlaista luukkia käyttivät aikoinaan Kai Suikkanen ja Matti Nykänen ja nykyään taitoluistelun olympia- ja Euroviisuvoittaja Venäjän Jevgeni Plushenko sekä jotkut edelleen 80-luvun alkua fanittavat. Mun mielestä tukka on sen verran persoonallinen että en näe kovin läheisiä yhtymäkohtia mihinkään.
Vietimme Juhannusta lopulta kaupungissa vaikka haaveilinkin pitkään jonnekin reissuun lähdöstä. Joukko tuntuu vieläkin vähän puolikuntoiselta. Kaveriperheen urheilulliset isommat pojat tulivat vanhempineen grillaamaan kanssamme, ja tekivät meidän joukkoon aikamoisen vaikutuksen fudiskikoillaan ja eväillään. Illalla vielä tyttö sanoi, että äiti se raparperipiirakka oli niin hyvää. Sun täytyy oppia tekemään semmosta!
Illalla kävelimme Ryssänkärkeen kokolle. Juhannusruusut kukkivat ja koiranputket hehkuivat valkoisina kesäyössä. Meri oli tyyni. Kokko oli kerännyt rantaan pari sataa juhannuksen juhlijaa, mutta meno oli hyvin rauhallista. Saavuimme paikalle vähän kahdeksan jälkeen kun kokko oli juuri sytytetty ja viivyimme tunnin verran. Vastarannalla Pihlajasaaressa paloi toinen kokko, ja merellä kulki useita laivoja, vanhoja purjeveneitä, turistivesibusseja, pikkuveneitä. Katselin hetken aikaa keskimmäisen kanssa kokkoa. Niskaani lensi kuoharipullonkorkki. Sain iloiselta seurueelta korvaukseksi kopsahduksesta lasillisen.
Nuorin kieltäytyi tulemasta tulen lähelle. Se varmaan pelotti. Niinpä suurimman osan ajasta pelasimme fudista vähän kauempana väkijoukosta. 
Sain eilen illalla myöhään soiton Kivinokasta, että teokseni on revitty irti, ja löytyi mereen paiskattuna. Olen osallistunut Kivinokkaan jo seitsemän kertaa aikaisemmin, eikä töitäni ole koskaan rikottu millään lailla. En ole ennen tehnyt mitään ihmishahmoista. Jäin miettimään, ärsyttivätkö hahmot juuri jotain porukkaa.
Teokseni nimi on Ajattomat, ja se koostuu vanhoista vaatteista, joihin olen maalannut jäkälän kuvia, ja kanaverkosta, jolla olen rakentanut ihmishahmojen muodon vaatteiden alle. Teostekstissä hahmottelin ajatusta näin:
“Olen joskus lojunut lämpimällä rantakalliolla ja ajatellut, että tämä hetki jää ikuisesti mieleeni. Näillä Kivinokan rannoilla monet kaupunkilaiset ovat retkeilleet ja viettäneet kesiään kauan ennen minua. Heidän kesäinen hetkensä 1900-luvun alusta voisi olla juuri tällainen. Pyrin työssäni myös vähän ilkikuriseen ajatukseen: yksi hieno hetki voi kantaa yli sukupolvien ja iloiset pelleilijät voivat uhmata ikuisuutta.”
Aamu oli kaunis, enkä ollut aluksi mitenkään hirvittävän harmissani jäkäläperheen kohtalosta. Sain sen laitettua mielestäni ihan hyvin takaisin, vaikka vaatteet olivat kyllä nuhjaantuneet ja levän peitossa. Aikuisten hatut puuttuivat, enkä löytänyt niitä mistään rannoilta. Laitoin teostolppaan viestin, jossa kyselen hattujen perään. Iltapäivällä kävin kirppiksellä pyörähtämässä, mutten löytänyt sopivia uusia. Hahmot näyttävät ilman hattuja kyllä aika kököiltä ja kuolleilta, eli jotain pitäisi keksiä.
Paluumatkalla piipahdin Maijan kahvilalla munkkikahveilla ja katsomassa kahta lammasta, ja uutteraa kanaa, joka hautoo sitkeästi 40 munaa, kukon ihmetellessä touhua vieressä. Kivinokka on upea retkikohde koko perheelle, varsin poikkeuksellinen Helsingissä.
Kivinokan alue sijoittuu Kulosaaren ja Herttoniemen väliin ja rajoittuu Viikin luonnonsuojelualueeseen. Alueella on nykyään lähes 800 mökkiä, mutta ne sulautuvat maisemaan aika hyvin. Alueen mökkeilytausta liittyy helsinkiläiseen työväestöön.
1900-luvun taitteessa melkein puolet helsinkiläisistä oli työväestöä, joka asui pääasiassa Pitkänsillan pohjoispuolella yksiöissä, joissa asui keskimäärin 3,4 asukasta. Helsingin työväenyhdistykset halusivat parantaa työväestön elinoloja tarjoamalla kesänviettomahdollisuuksia puhtaassa luonnossa, ja alkoivat siksi vuokrata Vanhankaupunginlahden rantoja ja saaria leiriytymispaikoikseen.
Vanhankaupunginlahden kesäsiirtoloihin soudettiin suurilla puuveneillä. Suurimpiin niistä mahtui yli viisikymmentä matkustajaa. Veneet lähtivät yleensä Hakaniemestä ja niissä laulettiin Marseljeesia ja muita vallankumousmarsseja. Väkimäärän kasvaessa kuljetuksia tehtiin myös moottoriveneillä ja höyrylaivalla. Monet kävivät töissäkin telttakylistä käsin. Kesäiltaisin ja viikonloppuisin Kivinokka keräytyi täyteen nuoria. Aluksi yövyttiin havu- ja risumajoissa ja pian teltoissa. 1930- luvulla alueelle sai pystyttää kiinteiden lautapohjien päälle kangastelttoja ja pahvista ja puukuitulevyistä tehtyjä majoja. Majat oli kuitenkin purettava talven ajaksi, ja ne koottiin uudelleen nurkkiin kiinnitetyillä hakasilla. Majojen purkamisesta luovuttiin talvella 1940-41, kun miehet eivät päässeet rintamalta purkamaan perheidensä kesäasumuksia, ja niin kivinokan kiinteä mökkiasutus sai alkunsa. Toisen maailmansodan jälkeen Helsingissä oli asuntopula, ja monissa Kivinokan mökeissä asuttiin myös talvisin.
Vuonna 2006 Finlandia-palkinnon saanut Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran sijoittuu osittain viime vuosisadan alkupuoliskon Kivinokkaan. Hän kirjoitti ”Ympäristötaidetta Kivinokassa” -katalogiimme, että päätti tehdä Kivinokasta näkyvän tapahtumapaikan 1900-luvun alkuun sijoittuvaan romaaniinsa kun oli lukenut taustatyönä työväestön oloista. Miten loukussa entisaikojen työväestö oli ollut. Kovasta elämästä lukeminen liikutti kerta toisensa jälkeen, varsinkin kun niin monien muistelmista välittyi vahva unelmoimisen tarve.
Yritän laittaa tähän blogiin lähipäivinä lisää kuvia Kivinokasta, ja tämän kesän ympäristötaidenäyttelystä, jossa on monia hienoja töitä. Kuvat teoksista löytyvät myös nettiosoitteesta: http://www.sunpoint.net/~kivinokka/kivinokka2010.htm /p>
Taudit eivät näytä hellittävän perheestämme. Eilen aamulla keskimmäinen heräsi kauhuissaan, ettei saa silmiä auki. Onkin kyllä varmaan pelästyttävä tunne. Pesimme rähmät pois ja jo aukeni. Kävimme päivällä lääkärissäkin, kun ei näistä pöpöistä ikinä tiedä. Joku virus kuulemma jyllää nyt parhaillaan kaupungissa.
Olemme nyt viettäneet jo tosi monta maltillista kotipäivää. Äidin kärsivällisyys alkaa olla jo koetuksella, kun kaikkea muutakin voisi kesällä tehdä.
Inkkaripeli (Villi länsi, piirt. Anders Ohlsson) on noussut uuteen arvoon. Muistan pelanneeni sitä isäni kanssa Suomusjärven mökillä monina kesäöinä kynttilän valossa. Pelin intiaanit ovat niitä villejä hurjia, mutta uljaita. 
Osasimme veljeni kanssa aikanaan pelistä monta kohtaa ulkoa. Kuten pahamaineinen kohta 37: ”niin sä soudat päätä pahkaa ettet huomaa punanahkaa, joka ampuu sattuu nuolet pelistä pois heti kuolet.”
Ja toinen yhtä paha vähän myöhemmin kohdassa 62, jos sinne asti pääsi: ”oikkuja on kohtalolla, paalussa saat vanki olla, intiaanit kiduttavat, pelistä pois erottavat.”
Nuorin on kiinnostunut Hait ja rauskut kirjasta ja on nyt siinä vaiheessa, että sanojen oppiminen sujuu helposti. Niinpä poika luettelee voitonriemuisena sivuilta semmoisia kummallisia nimiyhdistelmiä kuten: ketjupunahai, epolettihai, tähtikotkarausku, piikkipaholaisrausku, marmorijokirausku.
Harmillisen paljon tulee riitaa lasten kesken. Moni hyvä leikinalku tyssää siihen, että kaikki haluavat juuri saman esineen samaan aikaan. Huomaan toistelevani hölmösti kuin papupata: ei riidellä, ei riidellä, ei riidellä. Aina ei äitinäkään ole parhaimmillaan.
Pysähdyin just tänään miettimään, miten ihmeessä päivään mahtuu niin vähän yhdessä leikkimistä, ja niin paljon kaikkea muuta epämääräistä kaaoksen hallintaa ja jatkuvaa tavaroiden lajittelua ja järjestelyä. Televisiosta tuli vuosi sitten Laura Ruohosen käsikirjoittama televisionäytelmä Yksinen, joka oli kuvattu Utön maisemissa. Muistan sen juonenkäänteet vähän hämärästi, mutta mieleeni on jäänyt voimakkaasti eräs kohta. Siinä puhuttiin tavaroiden määrästä, mutta ei sillä perinteisellä tyylillä että nykyihminen haalii kaikkea ja mikään ei riitä, vaan jotenkin vähän eri kulmasta. Ennen oli paljon ihmisiä kodeissa huolehtimassa muutamista tavaroista, kun oli mahdollisesti taloudenhoitajia tai muita apulaisia ja isovanhempia ydinperheen ympärillä. Nykyään muutamat ihmiset yrittävät huolehtia päivittäin valtavasta tavaramäärästä, ja nääntyvät työn alle. Tästä elämämme ajasta menee suuri osa tavaroiden järjestämiseen. Muistan ajatuksen usein. Yritän saada tavaroita vähennettyä.
Nämä ovat nyt vuoden valoisimpia päiviä. Soittelin Utöseen eilen illalla ja saari tuli taas mieleen elävästi. Miten jännä olisikaan nähdä, miltä tutut maisemat näyttävät nyt. Kuulemma on poikkeuksellisen rehevää. Ihmisten määrä on lisääntynyt, mutta sitä ei vielä näe kovin selvästi, kun veneilykausi ei ole oikein startannut. Mökkiläiset puuhailevat pihoillaan, ja häviävät vihreiden lehtien taakse. Saareen on tullut neljä pässiä. Kevät on sen verran myöhässä, että omenapuut ovat vasta nyt kukassa. Jorma Tenovuon blogista luin, että haahkanpoikasille on käynyt peräti hullusti. Parin päivän takaisissa laskennoissa saaren eteläpuolella näkyi 5800 koirashaahkaa, ja saaren rannoilla oli arviolta 450 naarashaahkaa, ja niillä yhteensä kaksi poikasta! Merikotkien ja isojen lokkien saalistus on ollut ilmeisen tehokasta. Voi kurja.
Se on aika jännä ajatus, että lintujen syysmuutto on alkanut, kun saaressa on nähty kuoveja ja mustavikloja menomatkalla. Saaren bändin vuoden ainoa keikka Juhannuksena lähestyy. Varmaan se on menestys.
