
Vietin ensimmäisen työpäivän pyörien työhuoneessani, tapasin tuttuja, hankin nimikyltin oveen, purin pahvilaatikoista tavaroita, välillä kävin kahvilla ja tuijottelin poliisitalon seinään. Kyllä tämä tästä taas alkaa. Sähköpostissa oli 11 495 lukematonta sähköpostia.



Lapset saavat viikonloppuaamuisin katsella lastenohjelmia. Katselu meinasi kuitenkin keskeytyä kokonaan, kun nuorin heitti yllättäen telkkaria päin lelun – kun se poika ruudussa ärsytti. Pidin puhuttelun siitä, että koko höskä voi vaikka räjähtää, jos siihen heittää ja äitikin voi vielä räjähtää. Keskimmäinen oli vähän aikaa hiljaa ja totesi: ”No se vois olla kurjaa jos äiti räjähtäisi, mutta olisi siinä kyllä hyväkin puoli. Että sitten saisi ostaa omilla rahoilla niin paljon leluja kuin haluaa.”
Olen jatkanut Oranssitorilla kirppispöydän pitämistä. Tavoitteena on vähentää turhaa tavaraa ja saada kaappeihin tilaa. Aika paljon aikaa tavaroiden pyörittelyyn kuitenkin kuluu, ja hinnoitteluun, ja myyntipöydän järjestämiseen. Tänään pyörähdin torilla viemässä täydennystä, kun silmiini osui vastapäiseltä pöydältä aarre, Pokemon-paita eurolla. Koko on liian suuri viisivuotiaalle, mutta se ei ole onnea vähentänyt. Vielä illalla nukkumaan mennessä poika huokaisi: ”Äiti, koskaan et ole ollut niin ihana kuin tänään. Tämä oli niin hieno juttu, että mä muistan tän aina!”
Hämmästytin itseni tänään istumalla lukemaan teosta Kotiruoka alusta alkaen. Kyllä olisivat opiskelukaveritkin hämmästyneet. Ainakin ne jotka tiesivät huolettomasta sinkkuajastani, jolloin valmistin ruokani usean kuukauden ajan kahvinkeittimellä! Ruuanlaittotaito ei ole tosiaan kuulunut varsinaisiin vahvuuksiini, mutta olen yrittänyt harjoitella hommaa lasten myötä. Onneksi lapset tykkäävät aika perusruuista: keitetystä makaronista, paistetusta kalasta, keitoista. Eikä sitä tietenkään tiedä tästä eteenpäin, millaiseksi virtuoosiksi vielä kehitynkään!
On kiehtovaa ajatella ihmisistä löytyviä uusia puolia. Olen monta kertaa ajatellut Anne Friediä, joka puhui elämän hitaasti avautuvasta mysteeristä – siitä, miten elämä on vähän kuin vähitellen kuoriutuva sipuli. Pääsin haastattelemaan Anne Friediä hänen asuntoonsa ihan toimittajanurani alkutaipaleella, ja sain kokea sen voiman ja lämmön joka hänestä välittyi. Kohtaamista haittasi kyllä muistaakseni vähän se että olin niin nuori ja epävarma että kätkeydyin turhaan toimittajan roolin taakse.
Anne Fried esitteli valoisana päivänä minulle valokuva- albumiaan. Siinä oli mustavalkoisia valokuvia piknikpeitolla köllivistä ja puistossa leikkivistä lapsista. Hän kertoi haastattelussa retkistä, joita oli tehnyt muistaakseni joskus 50-luvulla Yhdysvalloissa Newarkin köyhien lasten kanssa lähipuistoon. Aluksi suurkaupungin lapset olivat olleet kauhuissaan eivätkä uskaltaneet poistua bussista, kun saavuttiin puistoon. Onko siellä leijonia, tiikereitä, käärmeitä? He eivät olleet koskaan käyneet metsässä tai puistossa. Alkujännityksen jälkeen reissu oli ollut huippumenestys.
Tänään oli huikaisevan kaunis päivä. Mansikat kukkivat, kimalaiset pörräsivät pihan kukissa, koiras fasaani kuopi multakasassa. Pyöräilin iltapäivällä Larun rantoja pitkin. Pujottelin aurinkoisia vaahterakujia, ihailin merisumua, hohtavan kirkasta horisonttia ja auringossa istuskelevia ihmisiä Kasinonrannassa. Lopulta päädyin Saunaseuraan, jossa löylyt olivat erityisen ärhäkät, vesi 10 asteista ja valo enkelinkirkasta.

Yöllä viisivuotias näki painajaista, että naapurin pojan ympärillä oli mieletön määrä jotain hehkuvia kärpäsiä. Ne syöksyivät maan sisältä, ja saartoivat hätääntyneen pojan. Viisivuotias heräsi yöllä kauhuissaan, eikä meinannut saada enää unen päästä kiinni. Kuulemma kaikkein kauhein uni ikinä.
Pokehuuma ei vieläkään hellitä. Eilen askarreltiin julistetta ja yöllä huomasin, että poika nukkuukin pokekorttien kanssa!
Kuuntelin eilen Enbusken radio- ohjelmaa, ja totesin, että olen muodikkaasti ollut downshiftaaja viimeiset vuodet.
Poikien kanssa olemme ehtineet katsella naapuritalojen julkisivuremonttien valmistumista, ja miettiä miten monen värisiä kypäriä työmaalla on käytössä (punainen, valkoinen, keltainen, sininen). Olen nyt nähnyt työmiehet koko vuoden välillä talvitamineissa kahlaamassa umpilumessa ja välillä shortsiasuisina juomapullojen kanssa kesähelteellä. Remontit alkavat olla loppusuoralla.
Hienon lämpimät syyspäivät sopivat pihalla oleskeluun. Iltaisin talon lapset siirtyvät aina pihalle pelaamaan, ja fudista jatkuu hämärän tuloon asti. Tokaluokkalaiset pojat osaavat hienosti ottaa kolme- ja viisivuotiaankin mukaan. Perjantai-iltana mukana oli muutamia naapuritalonkin lapsia ja isovanhempien luona kyläilijöitä, ja leikki jatkui vielä pimeässä lämpimässä illassa.
Ensi maanantaina palaan taas töihin seitsemän vuoden jälkeen. Ihan hyvillä mielin. Saa nähdä havaitsenko nyt konkreettisesti työelämän lisääntyneet paineet ja muutokset. Ainakin pääsen taas kokemaan Ylen uusia muutoksia.



Viisivuotias riemuitsi: äiti mä näin kun lehti putosi puusta. Satuin katsomaan sitä juuri sillä hetkellä kun se irtosi!
Vietimme syyskuun viimeistä viikonloppua Mäntyharjulla. Kelit olivat lähes loppukesäiset, koska osa meistä oli pitkin päivää teepaidoissa, joku ilman paitaakin. Grillattiin, savustettiin ja syötiin rannassa.
Nostimme perunat ja mikroskooppisen pienet porkkanat, keräsimme herkkutatteja, saunoimme ja kävimme kastautumassa. Vesi oli 13 asteista. Käänsimme veneen talviteloille ja tyhjensimme huussin. Kuikka huuteli muutaman kerran ja varpuspöllö vihelteli hämärässä. Suruvaippa lenteli pihalla ja rannassa joku sinertävä ukonkorentolaji. Juha ja Iida näkivät sieniretkellään ukkometson ja useita pyitä. Juha ja Kalle kävivät vanhalla majavan pesällä ihmettelemässä millaisia puita majava on saanut kekoonsa tuoduksi. Matkalla Kalle oli osoittanut tien reunassa muutaman metrin korkuista koivutukkikasaa ja sanonut: et tääl asuu toinenkin majava.


Ennen veneen kääntämistä kävimme soutaen keisarinlähteellä maistelemassa lähteen vettä. Lähde on saanut nimensä keisari Aleksanteri I:n mukaan. Keisari on piipahtanut lähteellä runsas 200 vuotta sitten liikkuessaan tarkastusmatkalla Mäntyharjulla. Vähänpä olisi keisari voinut aavistaa, että parisataa vuotta myöhemmin lähteen reunalla kaikuu kahden pojan railakas Pokemon- laulu, joka loppuu pienemmän fanin voimaperäiseen huutoon: ”Picachu, tee tandevoor!” (mitä se sitten tarkoittaneekaan!)
Kävin viisivuotiaan kanssa eilen Luonnontieteellisessä keskusmuseossa. Paikka on minulle tuttu, kun olen suorittanut suuren osan bilsan opinnoistani siellä. Olen viettänyt lukuisia päiviä luentosaleissa, mutta myös Elukan kuppilassa ainejärjestöaktiivina myyden lippuja johonkin juhliin tai suunnitellen kanoottiretkiä. Olen ehtinyt osallistua useisiin vappusokkeloihin ja päntännyt selkärangattomien lajintuntemustenttiin tihrustellen näytteitä lasin läpi. Muistan edelleen elävästi kakkoskerroksen hämärän valon, narisevat lattialaudat ja pienen tietokonehuoneen, jossa kävin läpi lukuisia tunteja rapuaiheisia videoita, kun tein gradua aiheesta ”Täplärapujen aggressiivinen käyttäytyminen peliteorian valossa”.
Museo on nyt muuttunut aika lailla. Kiersimme pojan kanssa rauhassa saleja. Tutkimme orankeja ja jääkarhuja, dinosauruksen luita, meduusoja ja portugalin sotalaivaa lasipurkissa. Erityisesti pojasta oli hauskaa katsella perhosen siipiä mikroskoopilla, tunnustella ketun ja hirven karvaa, ryömiä lumiluolassa, kurkistella oksennuspalloja ja eläinten kakkoja.
Stellerin merilehmän luurangon kohdalla muistan aina kun kävin haastattelemassa dos. Ann Forstenia ohjelmasarjaani Kadonneet aarteet. Hän osasi kertoa kiehtovasti luurangon löytymisestä ja kulkeutumisesta museon kokoelmiin ja siitäkin, miten hassusti luurangon eteen oli liitetty kuvitteelliset eturaajat, jotka nyttemmin on poistettu.
Poika sanoi jossain vaiheessa museokierrostamme: äiti älä lue mitään, katsotaan vaan, sä huomaat, että se on paljon hauskempaa. Yritin selittää vielä jotain lavastajalinnun kohdalla kun poika tuhahti väsyneesti: äiti älä lue!
Museon kahvilassa istuessamme puhelimeni soi. Soittaja halusi ostaa Kanneltalon näyttelystä työni Helmipöllö päivälevolla. Lupasin kehystää työn.

Ovessamme lukee nykyään Pokemon. Perheen 5-vuotias on laittanut sen siihen. Pokemon tai poke-sana esiintyy perheessämme päivän mittaan varsin useasti. Kesällä Kumlingessakin pokemonlippu oli viritettynä talon seinään. Ideana on, että jos joku huomaa merkin, ja saa tiedon, että täällä asuu kovan luokan pokemon-mies, niin hän saattaa innostua tuomaan meille poke-kortteja.
Töihin paluuseeni on enää kaksi viikkoa aikaa. Huomaan, että tietynlainen levottomuus on tarttunut minuun. Siivoan kaappeja ja vien tavaraa kirpputorille. Raahaan lapsia uimahalliin, pyöräretkille, museoihin ja tapahtumiin. Viikonloppuna kävimme Tarvaspäässä Ite-näyttelyssä, viikolla kaupungissa katsomassa rauhannalleja. Lainaan kirjoja, joita olen jo pitempään halunnut lukea mutta en ole muka ehtinyt.
Keskiviikkona kävin purkamassa Kivinokan työni. Oli hauskaa huomata, että joku oli laittanut jäkälätyttöni päähän hienon olkihatun. Kanneltalon näyttely on vielä viimeistä viikkoa esillä. Olen viimeaikoina työstänyt lisäksi yhtä lastenkirjahanketta ja tehnyt töitä parin tilausmaalauksen kanssa.
Tyttö on toivonut otsatukkaa kesästä saakka. Viimein varasimme vähän vastahakoisesti ajan kampaajalle. Asiakas oli lopputulokseen varsin tyytyväinen. On yllättävää, miten paljon se muuttaa ulkonäköä. Kaikki olivat kuulemma huomanneet koulussa ja iltapäiväkerhossa. Opettaja oli sanonut, että se on upea.
Juha kävi viikonloppuna Utössä linturetkioppaana ja muistelimme millaista oli tasan vuosi sitten kun menimme saareen pariksi kuukaudeksi. Juha kertoi, että saaressa oli nyt enemmän hyönteissyöjälintuja ja hotellin avoin hiekkakenttä oli kehittymässä hyväksi rikkaruohostoksi. Auringonkukat kasvoivat rivitalon pihalla uutteran kevätruokintamme sivutuotteena. Illalla parveili tuhansittain surviaissääskiä ja hepokatit sirittivät valtoimenaan eri puolilla saarta. Sellaista ei muistikuvamme mukaan viime syksynä tapahtunut. Vesi oli kuulemma vielä lämpimämpää kuin viime syyskuussa. Tuota on kyllä vaikea uskoa.
Saimme paljon terveisiä tutuilta ja tuliaisiksi koululta lasten itse istuttamia porkkanoita ja valkosipuleita. Olisi hauska päästä taas saareen, mutta hotelli taitaa olla varsin täyteen buukattu viikonloppujen osalta koko syksyn, ainakin syysloma-aikaan, jota vähän kaavailimme.

Olen nyt ollut ensimmäistä kertaa aikuisten sirkuskoulussa, ja menin heti reteesti edistyneempien ryhmään muinaisen telinevoimistelukokemukseni turvin – josta siis on aikaa vuosikymmeniä! Tunnustin kyllä ryhmän vetäjälle, että voin häipyä vähin äänin takavasemmalle, jos olen aivan väärässä seurassa, mutta kun tämä aiempi aika sopisi paremmin lastenhoitojärjestelyjen kannalta, ja tunnustin senkin, että varsinaista kuntoilua ei ole tullut harjoiteltua siis höh – vuosiin.
Ilta oli joka tapauksessa tosi hauska, ja puolet hauskuudesta oli mukavassa porukassa, joka oli rentoa ja onneksi sopivan kirjavaa taidoiltaan. Vanhat voimistelutaidotkin olivat jotenkin hämmästyttävästi tallella. Sen sijaan ihmettelin sitä, että kaikki tämä vuosia jatkunut lasten nostelu ja kantaminen ei ollut kasvattanut käsilihaksia yhtään, vaan ne olivat edelleen heikot. Tämä ilmeni erityisesti, kun siirryimme ilma-akrobatian (heh) pariin, ja opettaja näytti katosta roikkuvassa kankaassa muutamia perusliikkeitä, kuten sammakko jne. Ensiksi kiivetään ylös ja siten aletaan tehdä liikettä. Nappasin reippaasti toisesta liinasta kiinni – ja jäin sutimaan tantereeseen. En siis saanut hilattua kehoani yhtään maasta, joten niin jäivät myös sammakot tekemättä.


Kolmevuotiasta on alkanut harmittaa kerhoon meno, ja perjantaina päätimme että poika voi huilata välillä. Lähdin pojan suosikkipaikkaan merimaailmaan, ja vietimme siellä hauskan aamupäivän ihmetellen taas kerran miten kummallisen värisiä ja näköisiä kaloja maailmassa on. Näimme uuden tulokkaan meritähden vaeltavan akvaariolasin pintaa pitkin, seurasimme ampujakalojen ruokailua, kuuntelimme kalojen ääniä. Osallistuimme myös merirosvoaarteen etsintään.
Nauratti kolmevuotiaan eläytymiskyky. Olimme raitsikkapysäkillä palaamassa merimaailmasta, ja syötin sämpylää pojalle, joka keksi olevansa katkarapu, jota hoitaja ruokkii. Kun ratikka tuli, poika hyppäsi kontalleen maahan, ja kun ihmettelin asiaa niin tämä totesi tyynesti vastaukseksi, että eihän katkaravut voi kävellä kahdella jalalla. Pääsimme kyytiin, kun kuljettaja odotti, mutta penkissä istuminenkaan ei onnistunut tavalliseen tapaan, vaan siinä piti olla nelinkontin, koska kyseessä oli nyt rausku, jolla ei ole peppua!
Avajaisaamuna sain soiton Kanneltalosta, että akvarellini olivat varisseet maahan kuin syksyn lehdet. Jouduin säntäämään paikalle hyvissä ajoin ennen avajaisten alkua, ja kikkailemaan teokset seinälle uudelleen henkilönosturin kanssa. Ripustamisen vaikeus on siinä, että seinälle ei saa naulata. Laitoin uudet teipit, ja lisäsin niiden määrää, ja kuvittelen, että nyt pysyvät kun en enää siirtele töitä.
Avajaisissa oli hauska nähdä tuttuja taiteilijoita. Muistelimme taidekouluaikaa ja erilaisia taideopettajia. Toiset tuntuvat edelleen merkittäviltä, toisten harteilta on auktoriteetti karissut. Olisin varmaan saanut paremmin opettajista irti oppeja, ellen olisi itse ollut taidekouluaikaan niin varautunut ja etäinen. Yhden ihan hölmön kommentin muistan tarkasti, kun opettaja sanoi: noi työt näyttää ihan hyviltä, mutta jotenkin sun olemus ei oikein taiteilijana vakuuta. Eräs toinen opettaja valisti meitä innokkaita jatkokurssilaisia, että muistakaa nyt, että seuraavaan kymmeneen vuoteen ketään ei kiinnosta yhtään mitä te teette. Yllättävän hyvin sitä muuten muistaa vuosikymmeniä asioita, joita opettajat ovat töistä sanoneet. Tänä kesänä olen usein miettinyt taidekoulu Maassa pidettyä Georg Steinmannin kurssia, ja hänen vaikuttavaa persoonaansa, ja puhetta siitä, miten kokeneekin taiteilijan tulisi uutta työtä aloittaessaan olla yhtä avoin kuin aloittelija.
Taiteilijaksi ei oikein voi kasvaa ilman hyviä opettajia. Olen kohdannut matkan varrella hienoja opettajia erilaisilla kesäkursseilla, joille osallistuin kouluaikaan kesäisin, työväenopistossa monena vuonna, vapaassa taidekoulussa, taidekoulu Maassa. Ehkä paras opettaja oli kouluaikaan työväenopistossa vetämässä sunnuntaimaalareiden ryhmää. Muistan hänessä hienona piirteenä sen, että taidekeskustelut meidän sunnuntaiharrastajien kanssa olivat arvostavia ja kiinnostavia, hän oli nähnyt paljon vaivaa tuntien luento-osuuden eteen, eikä suhtautunut lainkaan alentuvasti oppilasjoukkoonsa, joka kuitenkin käsitti suurimmaksi osaksi varsin iäkkäitä harrastajakukkamaalareita.
Vapaan taidekoulun iltalinjalla muistan hienona hetkenä sen, kun piirsimme hiilitöitä pimenevässä luokassa, kun melkein mitään ei enää näe, ja se pakottaa pelkistämään kuvaa yhä enemmän ja enemmän.
Nuorena koululaisena osallistuin kahden viikon kesäkurssille Paimiossa. Oli hauskaa viettää aikaa hyvin eri-ikäisten ihmisten kanssa, joita kaikkia kiinnosti taide. Ylipäätään kuvataiteessa on hauskaa se, että iällä ei ole mitään väliä (paitsi tietenkin sitten jos rakennetaan huippu-uraa?). Keskustelimme taiteesta aamiaispöydässä ja saunassa ja joka välissä. Kurssi loppui minulle ikimuistoisesti. Opettaja ei mielestäni kurssin mittaan ollut juurikaan kommentoinut työskentelyäni. Loppukritiikissä hän siirtyi maalausteni luo, joista toisen olin tehnyt ukistani ja toisen jostain muusta aiheesta, jota en muista. Ukkimaalauksen kohdalla opettaja alkoi itkeä. Jotenkin se vaikutti häneen voimakkaasti ja hän sanoi, että tästä ihmisestä tulemme vielä kuulemaan. No, kuulemiset ovat vielä kuulematta, mutta kannoin muistoa pitkään silloinkin kun en päässyt toivomiini taidekouluihin.



Vietin maanantaipäivän teoksia ripustaen. Pidämme seitsemän naisen voimin yhteisnäyttelyn Kanneltalossa. Laitoin itse esille Utön peruja olevia akvarellejäni, joita oli jo kevään Avan näyttelyssä. Oli mukava nähdä mitä muut ovat tehneet, ja niistä tuli pitkästä aikaa uutta intoa omaankin tekemiseen.
Ryhmänäyttelyn ripustaminen on parhaimmillaan aika hauskaa! Aluksi kaikki kaivavat teoksensa esiin kuljetuspaketeista, ja sitten aletaan miettiä miten ne sopivat vierekkäin. Töitä pyöritetään tilassa eri seinille, ja vähitellen ne tuntuvat loksahtavan paikoilleen. Päälinjojen hahmotuttua taiteilijat alkavat virittää teoksia seinille. Vatupassit, mittanauhat, narunpätkät ja laudat auttavat etäisyyksien mittaamisessa, välillä pitää peruuttaa kauemmas katsomaan. Sain avarelleilleni korkean päätyseinän ja pääsin keikkumaan melkein katonrajaan henkilönostimen avulla. Konetta oli reteetä käyttää!
On hauskaa, kun muut taiteilijat auttavat ripustamisessa ja pohtivat yhdessä, miten työt tulevat parhaiten esille. Tämän päivän ripustus meni juuri näin rennosti ja hyvällä mielellä, huomenna pidämme avajaiset. Tervetuloa klo 17!