Olen yrittänyt pyöräillä töihin viime viikot. Päivät ovat vaihdelleet aika lailla. Maanantaiaamu oli huikaisevan kaunis, loppuviikko sateisempi.
On ollut hauskaa tavata kiinnostavia haastateltavia. Viime viikolla pääsin jututtamaan valokuvaaja Pentti Sammallahtea ja katselemaan hänen näyttelyään Helsingin Kaapelitehtaalla valokuvataiteen museossa (Juttu löytyy Yle Areenasta http://areena.yle.fi/audio/1416234). Sammallahti kertoi mm. että laittaa kuviinsa tärkeitä asioita pienellä, että Ruotsinlaivoilta on hyvä kuvata Itämerta ja että kuvaajalla on aina mukana eväitä koirille. Sammallahti oli innostava haastateltava. Sähelsin kyllä nauhurin kanssa jossain välissä, mutta onneksi tajusin aika pian, että pause oli päällä.
Kansanperinnelaitoksen Juha Nirkko kertoi edellisviikolla siitä, mitä ennen on ajateltu eläinten tekevän syksyisin (http://areena.yle.fi/audio/1416179). Mieleen jäi esimerkiksi se, että ennen on uskottu pääskyjen sukeltavan talveksi järvien pohjiin. Se on aika helppo uskoa, kun järveä katsoessa usein näyttää siltä kuin siellä heijastuksessa näkyisi toinen maailma.
Viimeksi tarkkailimme Hietaniemen hautausmaan sammalia tutkija Kimmo Syrjäsen kanssa (http://areena.yle.fi/audio/1435234). Suomessa on 892 sammallajia, aika tarkkaan. Itse asiassa sammalten monimuotoisuus kukoistaa yllättäen juuri täällä lauhkeilla ja viileillä vyöhykkeillä. Suomessa on esim. lehtisammalia kaksinkertainen määrä verrattuna Amazonasin sademetsäalankoon, joka on kooltaan Euroopan suuruinen.
Oma syksyn seuraamiseni on ollut vajavaista. Olen vain jotenkuten havainnut pihlajissa käyvät rastaat ja tilhet sekä kotimme lähellä yöpyvät naakkaparvet. Ikkunasta näkyy usein musta kaniini, joka on ottanut tavakseen hengailla näillä kulmilla. Se on suloinen, mutta hyvin ei-toivottu vieras Lauttasaaressa. Usein mielessä on käynyt, mitä teimme Utössä tähän aikaan. Perinteisten kalastuskilpailujen aikaan elin kovasti saarella mukana. Vuosi sitten palailimme mantereelle juuri näin marraskuun alussa. Ehdimme viime syksynä nähdä Utön ensi lumen, ja samana aamuna kuolleen, vielä lämpimän helmipöllön.
Turhan tavaran, erityisesti muovikrääsän, raivausintoni on jatkunut, ja pyörittelen edelleen kirppispöytää Oranssitorilla. Tuumin tänä aamuna, että ehkä äiti on vähän liioitellut touhua, kun viime yönä nuorin heräsi painajaiseen, että pokemonlelua ollaan menossa viemään kirppikselle. Pokemonit ovat tärkeitä, ja kädessä yötä päivää.
Viikko sitten sukelsin äitini vintille ja löysin sieltä vanhoja omia lastenkirjojani. Olemme nyt jo Tirlittanin loppusuoralla, Kultalintu on jo pudonnut. Se on itse asiassa aika kummallinen kirja, vaikka muistan tykänneeni siitä pienenä. Seuraavaksi suunnittelemme Saariston lapsia tai Ronja Ryövärintytärtä uudestaan.
Kävimme neljän aikaan viisivuotiaan kanssa kuvausreissulla iltapäivävalossa. Päämme yli lensi matalalla merikotka. Kahlailimme lehdissä, tutkimme uimarannalla rakkolevävallin antimia, ja poika kuvasi oranssia köydenpätkää tarmokkaasti. Ohessa mielestäni paras otos. 
Kävin tänään Kaapelilla katsomassa Pentti Sammallahden näyttelyn (http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/). Olen samaa mieltä näyttelytekstin kanssa, että Sammallahden valokuvat vievät katsojan arkikokemuksen tuolle puolen. Maailma näyttäytyy jotenkin unenomaisena. Oli hauskaa kierrellä näyttelyssä rauhassa, kurkistella valokuvien kautta vanhaan Helsinkiin, Paanajärvelle, Irlantiin, moniin saaristomaisemiin. Pääsin kokeilemaan myös itselleni ihan uutta näyttelyyn tutustumistekniikkaa, kännykkäesittelyjä teoksista. Kuuntelin esittelyt viidestä valokuvasta taiteilijan itsensä kertomana.
Pyöritän edelleen sitkeästi kirpparipöytäämme Larun Oranssitorilla. On hauska käydä parin päivän välein viemässä uusia tavaroita myyntiin ja katsastamassa myyntipöytää. Puuhasta tulee vähän mieleen lasten muistileikki, jossa pitää yrittää muistaa, olivatko kaikki esineet viimeksikin pöydällä, vai puuttuuko jotain. Tänään oli hävinnyt vanha pöytälamppu ja mikkihiirimuki.
Tytön synttärit keskiviikkona sujuivat hienosti. Ekaluokkalaiset tytöt ovat suloisia! Menokin oli melko rauhallista, ainakin hallittavaa. Tytöt innostuivat pantomiimista, nukketeatterista, gorillan nenän laittamisesta ja aarteen etsinnästä. Illalla olo oli niin sanotusti väsynyt mutta onnellinen. Sen sijaan se on nyt viimeistään uskottava, että nykylapset eivät syö kakkuja. Kakkukeisarista tilaamani 16- hengen prinsessakakusta jäi melkein puolet jäljelle.
Kävin tänään jututtamassa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistotutkija Juha Nirkkoa. Puhelimme siitä, mitä ennen on uskottu eläinten tekevän syksyllä, mihin käärmeet, sammakot, muuttolinnut ja karhut häviävät.
Samalla reissulla keskustassa yritin myös jäljittää Iidalta junaan jäänyttä hamsteri- kirjaa. Löytötavaratoimisto löytyy nykyään Hämeentieltä, ihan Mäkelänrinteen koulua vastapäätä. Toimistossa oli hauska käydä. Heti eteisessä vastassa oli mittava määrä sateenvarjoja, odotustilassa oli hyllyriveittäin laatikoita, joissa luki ”joukkoliikenne: käsineet”, takahuoneen hyllyriveistä erotin etummaisena laatikkorivin jossa luki ”joukkoliikenne: silmälasit ja silmälasit ja kotelo”, taaemmassa rivissä näkyi laatikkorivistö otsikolla ”joukkoliikenne: kaulahuivit”. Harmillisesti en nähnyt odotustiskin takaa enempää. Virkailija pyörähti takahuoneeseen saatuaan minulta ne varsin vajavaiset tiedot, joita osasin kirjasta antaa, kun nimikään ei muistunut mieleen, juna kylläkin. Hamsterikirja löytyi kuin löytyikin.
Näinä päivinä on myös taikuutta ilmassa. Hammaskeiju kävi toissayönä parvekkeella hakemassa ekaluokkalaisen etukulmahampaan, ja ukin taikataskuun ilmaantuu toisinaan yön aikana pokekortti viisivuotiaan ihmetykseksi.
Kolmevuotias toi joitain päiviä sitten askarteluteoksensa kotiin. Teoksessa on käytetty materiaaleja todella laajasti, ja hienohan se on, mutta äidillä on vähän sijoitteluvaikeuksia: Pöydälle vai seinälle?
Viisivuotiaan kerhoryhmässä askarrellaan rasioita, ja tietenkin pokerasioita. Poika tuli tänään touhukkaana rasioiden kanssa kotiin, neljä tehty ja vielä kaksi aikoo tehdä.
Toinen nerokas askarteluidea vaati äidin apua, nimittäin huijauspokekortti, jossa lukee että Cyndaquil vetää 4000:tta, vaikka oikeasti vetää kahtakymppiä! Piirtelin pojalle pokekorttia vaikka aavistelin vähän etukäteen, että ei taida olla tyytyväinen lopputulokseen. Oli kuitenkin, ainakin siihen asti, kunnes totesi että myös toinen puoli pitää tehdä.
Niin kuin ei äidillä olisi muuta hommaa. Edessä on nimittäin todellinen koitos, ekaluokkalaisen kaverisynttärit huomenillalla. Tarjoilut! Ohjelma! Huh! Taidan mennä nukkumaan ja miettiä asiaa uudelleen huomenna.
En ole koskaan aiemmin nähnyt karhua Suomen luonnossa. Nyt pääsin piilokojusta näkemään emon kolmen poikasensa kanssa ja muutaman muun karhun, ilmeisesti uroksia. Karhujen ilmaantumista on jännittävää odottaa ja on melkein epätodellista kun karhu lopulta kömpii metsästä esiin. On hauska seurailla maiseman valoja ja miettiä karhujen kuvaamista, ja sekin on hauskaa, kun valo vähenee ja voi keskittyä kuvaamisen sijasta vain katselemaan ääriviivoja, vähitellen pimentyvää sinistä hämärää ja kuuntelemaan miltä karhun tassujen ääni kuulostaa nevalla, tai miltä karhun ruokailu kuulostaa. Seurailimme piilokojusta myös korppeja, variksia, harakoita, närhiä, kuukkeleita.
Pääsimme Itärajan retkellämme tapaamaan myös legendaarista runonlaulajaa Jussi Huovista. Lapset kuuntelivat tarkkaan, kun Huovinen esitti pitkää kertovaa laulua. Siinä oli elävänä korvissamme monisatavuotinen historia. Jälkikäteen lapsia ihmetytti, miten mies voi muistaa niin pitkän laulun ulkoa, kun he itse muistivat vain kohdan: Lapin koira rautahammas.
Syyslomaviikkoon sisältyi muutakin jännitystä mm. käynti Kuhmon terveyskeskuksessa pienimmän retkeläisen leuan paikkauksessa (tuli hyvin kuntoon). Ehdimme pyörähtää päiväreissulla Katinkullan kylpylässä, ja Kuhmon Juminkeossa katsomassa esillä olevaa taidenäyttelyä. Matkat taitoimme yöjunalla, ja se taisi olla pienimmän retkeläisen mielestä reissun kohokohta. Ainakin nykyään nukkumaanmenoaikaan poika esittää aina pontevasti, että haluaa nukkua mieluummin yöjunassa.
Tänä aamuna jalkavaivainen kettu pujahti pihan poikki, eilen pihalla hiippaili siili.
Ensimmäinen työviikko on takana. Juhalle osui työreissu tähän viikkoon, joten meno on ollut välillä vauhdikasta ja aamulla on pitänyt patistaa lapsia ulos ovesta. Torstain vanhempainillassa selvisi mm. että Kalle askartelee kerhossa innolla, tosin oli viimeksi liimannut askarteluteoksensa kerhon pöytäliinaan, kun paperia ei ollut tarpeeksi lähellä inspiraation iskiessä. Toiset vanhemmat ihmettelivät, mitä ihmettä ne Pokemonit ovat. Pokemonvimma on ilmeisesti vähitellen levinnyt pienempiinkin kerholaisiin.
Olen saanut aika hyvin palautettua työrutiineja, yllättävän nopeasti mieleen muistuvat äänenkäsittelytaidot ja muut kommervenkit. Ensimmäinen haastattelureissu meni kyllä vähän kesäterässä. Puut suhisivat tuulenpuuskissa, rekka-autot peruuttivat juuri siihen kohtaan, jossa juttua tehtiin, välillä yliäänitin ja välillä aliäänitin, kuulokkeista hilseili jotain päällystä tukkaani. Olo oli juuri semmoinen, kun kotiäiti lähtee jutuntekoon.
Radiouraani mahtuu kyllä kommelluksia menneinäkin aikoina. Yksi pohjanoteerauksista oli, kun menin Mäntyharjulle tutkimaan majavan pesää 90- luvun alussa. Matkustin junalla Mäntyharjulle, köpötimme Helkan kanssa rantaan ja hyppäsin ojan yli. Pääsin melkein vastarannalle, mutta en ihan, vaan lensin ojaan selälleni, nauhuri kastui ja lakkasi toimimasta. Haastattelu jäi tekemättä, jouduin lopulta lainaamaan haastateltavaltani kuivat vaatteetkin ja lähdin niine hyvineni takaisin Helsinkiin.
Toisen kerran Herää Suomi- lähetyksessä, joka tuli aamulla klo 4.30- 6.00, väsymyksen aste oli sellainen, että soitin Jamppa Tuomisen kappaleen väärällä nopeudella siis liian hitaasti, enkä huomannut mitään koko aikana.
Ehkä kaikkein legendaarisin mokistani tapahtui Puhelinlangat laulaa -lähetyksessä 90- luvun alussa. Soittaja oli Lemmenjoelta, ja kyselin nuorena toimittajana jotenkin leikkisästi, että onkos Teihin se kultakuume iskenyt. Soittaja vastasi yhtä leikkisästi että löysinhän minä oman kultahippuseni aikanaan ja tuossa se on sohvan nurkassa, tarkoittaen siis aviomiestään. En ehtinyt miettiä soittajan sanoja vaan kyselin heti perään, että oliko hippu suurikin. No, jotain 90 kiloa, vastasi soittaja. Tähän jatkoin vielä: oho, 90 kiloa, oliko se kaikki yhdessä kasassa? Tässä vaiheessa juontajakollegaani nauratti niin kovasti, että hän putosi tuolilta.
Vietin ensimmäisen työpäivän pyörien työhuoneessani, tapasin tuttuja, hankin nimikyltin oveen, purin pahvilaatikoista tavaroita, välillä kävin kahvilla ja tuijottelin poliisitalon seinään. Kyllä tämä tästä taas alkaa. Sähköpostissa oli 11 495 lukematonta sähköpostia.
Lapset saavat viikonloppuaamuisin katsella lastenohjelmia. Katselu meinasi kuitenkin keskeytyä kokonaan, kun nuorin heitti yllättäen telkkaria päin lelun – kun se poika ruudussa ärsytti. Pidin puhuttelun siitä, että koko höskä voi vaikka räjähtää, jos siihen heittää ja äitikin voi vielä räjähtää. Keskimmäinen oli vähän aikaa hiljaa ja totesi: ”No se vois olla kurjaa jos äiti räjähtäisi, mutta olisi siinä kyllä hyväkin puoli. Että sitten saisi ostaa omilla rahoilla niin paljon leluja kuin haluaa.”
Olen jatkanut Oranssitorilla kirppispöydän pitämistä. Tavoitteena on vähentää turhaa tavaraa ja saada kaappeihin tilaa. Aika paljon aikaa tavaroiden pyörittelyyn kuitenkin kuluu, ja hinnoitteluun, ja myyntipöydän järjestämiseen. Tänään pyörähdin torilla viemässä täydennystä, kun silmiini osui vastapäiseltä pöydältä aarre, Pokemon-paita eurolla. Koko on liian suuri viisivuotiaalle, mutta se ei ole onnea vähentänyt. Vielä illalla nukkumaan mennessä poika huokaisi: ”Äiti, koskaan et ole ollut niin ihana kuin tänään. Tämä oli niin hieno juttu, että mä muistan tän aina!”
Hämmästytin itseni tänään istumalla lukemaan teosta Kotiruoka alusta alkaen. Kyllä olisivat opiskelukaveritkin hämmästyneet. Ainakin ne jotka tiesivät huolettomasta sinkkuajastani, jolloin valmistin ruokani usean kuukauden ajan kahvinkeittimellä! Ruuanlaittotaito ei ole tosiaan kuulunut varsinaisiin vahvuuksiini, mutta olen yrittänyt harjoitella hommaa lasten myötä. Onneksi lapset tykkäävät aika perusruuista: keitetystä makaronista, paistetusta kalasta, keitoista. Eikä sitä tietenkään tiedä tästä eteenpäin, millaiseksi virtuoosiksi vielä kehitynkään!
On kiehtovaa ajatella ihmisistä löytyviä uusia puolia. Olen monta kertaa ajatellut Anne Friediä, joka puhui elämän hitaasti avautuvasta mysteeristä – siitä, miten elämä on vähän kuin vähitellen kuoriutuva sipuli. Pääsin haastattelemaan Anne Friediä hänen asuntoonsa ihan toimittajanurani alkutaipaleella, ja sain kokea sen voiman ja lämmön joka hänestä välittyi. Kohtaamista haittasi kyllä muistaakseni vähän se että olin niin nuori ja epävarma että kätkeydyin turhaan toimittajan roolin taakse.
Anne Fried esitteli valoisana päivänä minulle valokuva- albumiaan. Siinä oli mustavalkoisia valokuvia piknikpeitolla köllivistä ja puistossa leikkivistä lapsista. Hän kertoi haastattelussa retkistä, joita oli tehnyt muistaakseni joskus 50-luvulla Yhdysvalloissa Newarkin köyhien lasten kanssa lähipuistoon. Aluksi suurkaupungin lapset olivat olleet kauhuissaan eivätkä uskaltaneet poistua bussista, kun saavuttiin puistoon. Onko siellä leijonia, tiikereitä, käärmeitä? He eivät olleet koskaan käyneet metsässä tai puistossa. Alkujännityksen jälkeen reissu oli ollut huippumenestys.
Tänään oli huikaisevan kaunis päivä. Mansikat kukkivat, kimalaiset pörräsivät pihan kukissa, koiras fasaani kuopi multakasassa. Pyöräilin iltapäivällä Larun rantoja pitkin. Pujottelin aurinkoisia vaahterakujia, ihailin merisumua, hohtavan kirkasta horisonttia ja auringossa istuskelevia ihmisiä Kasinonrannassa. Lopulta päädyin Saunaseuraan, jossa löylyt olivat erityisen ärhäkät, vesi 10 asteista ja valo enkelinkirkasta.
Yöllä viisivuotias näki painajaista, että naapurin pojan ympärillä oli mieletön määrä jotain hehkuvia kärpäsiä. Ne syöksyivät maan sisältä, ja saartoivat hätääntyneen pojan. Viisivuotias heräsi yöllä kauhuissaan, eikä meinannut saada enää unen päästä kiinni. Kuulemma kaikkein kauhein uni ikinä.
Pokehuuma ei vieläkään hellitä. Eilen askarreltiin julistetta ja yöllä huomasin, että poika nukkuukin pokekorttien kanssa!
Kuuntelin eilen Enbusken radio- ohjelmaa, ja totesin, että olen muodikkaasti ollut downshiftaaja viimeiset vuodet.
Poikien kanssa olemme ehtineet katsella naapuritalojen julkisivuremonttien valmistumista, ja miettiä miten monen värisiä kypäriä työmaalla on käytössä (punainen, valkoinen, keltainen, sininen). Olen nyt nähnyt työmiehet koko vuoden välillä talvitamineissa kahlaamassa umpilumessa ja välillä shortsiasuisina juomapullojen kanssa kesähelteellä. Remontit alkavat olla loppusuoralla.
Hienon lämpimät syyspäivät sopivat pihalla oleskeluun. Iltaisin talon lapset siirtyvät aina pihalle pelaamaan, ja fudista jatkuu hämärän tuloon asti. Tokaluokkalaiset pojat osaavat hienosti ottaa kolme- ja viisivuotiaankin mukaan. Perjantai-iltana mukana oli muutamia naapuritalonkin lapsia ja isovanhempien luona kyläilijöitä, ja leikki jatkui vielä pimeässä lämpimässä illassa.
Ensi maanantaina palaan taas töihin seitsemän vuoden jälkeen. Ihan hyvillä mielin. Saa nähdä havaitsenko nyt konkreettisesti työelämän lisääntyneet paineet ja muutokset. Ainakin pääsen taas kokemaan Ylen uusia muutoksia.
Viisivuotias riemuitsi: äiti mä näin kun lehti putosi puusta. Satuin katsomaan sitä juuri sillä hetkellä kun se irtosi!
Vietimme syyskuun viimeistä viikonloppua Mäntyharjulla. Kelit olivat lähes loppukesäiset, koska osa meistä oli pitkin päivää teepaidoissa, joku ilman paitaakin. Grillattiin, savustettiin ja syötiin rannassa.
Nostimme perunat ja mikroskooppisen pienet porkkanat, keräsimme herkkutatteja, saunoimme ja kävimme kastautumassa. Vesi oli 13 asteista. Käänsimme veneen talviteloille ja tyhjensimme huussin. Kuikka huuteli muutaman kerran ja varpuspöllö vihelteli hämärässä. Suruvaippa lenteli pihalla ja rannassa joku sinertävä ukonkorentolaji. Juha ja Iida näkivät sieniretkellään ukkometson ja useita pyitä. Juha ja Kalle kävivät vanhalla majavan pesällä ihmettelemässä millaisia puita majava on saanut kekoonsa tuoduksi. Matkalla Kalle oli osoittanut tien reunassa muutaman metrin korkuista koivutukkikasaa ja sanonut: et tääl asuu toinenkin majava.
Ennen veneen kääntämistä kävimme soutaen keisarinlähteellä maistelemassa lähteen vettä. Lähde on saanut nimensä keisari Aleksanteri I:n mukaan. Keisari on piipahtanut lähteellä runsas 200 vuotta sitten liikkuessaan tarkastusmatkalla Mäntyharjulla. Vähänpä olisi keisari voinut aavistaa, että parisataa vuotta myöhemmin lähteen reunalla kaikuu kahden pojan railakas Pokemon- laulu, joka loppuu pienemmän fanin voimaperäiseen huutoon: ”Picachu, tee tandevoor!” (mitä se sitten tarkoittaneekaan!)
