Miten monella tavalla 5- ja 2- vuotiaat pojat voivat riidellä keskenään? Vastaus on todella monella. Vietin poikien kanssa aamupäivää talolla. Kirjoittelimme postikortteja, piirsimme kerhokavereille kuvia, teimme palapelejä, luimme Herra Hakkaraista ja Suunnattoman suurta krokotiilia. Riitaa tuli lähes kaikesta, alkaen vihreän tussin käytöstä ja päätyen siihen, että jos isän paita lentäisi mereen, niin kumpi sen ehtisi pelastaa. Episodin alkuun kuului se, että eräs kaksivuotias ehti paiskata paidan pihalle äidin kääntäessä selkänsä. Ja kuka vielä sanoo ettei riiteleminen ole taitolaji!
Olin läkähtynyt kun lopulta olimme ulkona. Pääsimme kaupalle ja ostimme jätskit sillä seurauksella että kaksivuotias oksensi terassille. Onneksi vatsatauti kesti vain kolme minuuttia. Seuraava raivari tuli kaupan kaiteella kiipeilystä. Pääsin raahaamaan raivosta karjuvaa poikaa pitkin kylänraittia koululle päin, kunnes näimme kiinnostavan koira-aiheisen kynnysmaton, ja kiukku loppui.
Sitten päivä lähti kulkemaan parempaan suuntaan. Leikimme koulun pihalla, ja olimme vastassa vanhinta tyttöä, joka pyyhälsi koulusta hihkuen: mä sain läksyjä. Menimme Eivoria ja odotettuja saareen tulijoita vastaan. Jopsu sai myöhästyneeksi synttärilahjaksi uuden hohtavan sinisen onkivavan. Juha sai hommansa tehtyä ja viideltä lastenohjelmien aikaan pääsin saunaan. 
Illalla oli taas kirjasto auki, isot lähtivät palauttamaan kirjoja. Niiden kuljetus oli sen näköistä hommaa, että herkkähipiäisimmille kirjastonhoitajille voisi tulla hiki sitä katsoessa. Onneksi Utön kirjastonhoitaja ja sijaiskirjastonhoitaja ovat sopivan rentoa porukkaa. Kirjojen lainaajat tulivat ylpeinä takaisin suoritettuaan tehtävän. En ehtinyt tehdä koko päivän aikana mitään luontohavaintoja, paitsi ikkunastamme näin hienon näköisen pilven satamalahden yllä.
Aamupäivällä tutkimme nuorimman pojan kanssa hienoja kiviä ja laitoimme niitä veteen. Keskimmäinen teki muurahaisille linnoitusta. Tyttö tuli juosten koulusta ja huusi: nyt on kiire, äkkiä eväät. Mikä riemu ja innostus, ja miten liikuttava näky kun tyttö lähti sijaisopen ja toisen oppilaan kanssa retkeilemään reppu selässä keikkuen.
Kävin keskimmäisen kanssa iltapäivällä rantakäärmeretkellä. Poika oli olkapäillä ja katselimme pitkään rauhassa käärmekasaa. Seurailimme kun pikkukäärme luikerteli kivien kolosta kasan jatkoksi, ja kun suurin käärme katseli meihin päin ja haisteli mustalla kielellään mietteliään näköisenä.
Käärmeiden lisäksi aurinko oli houkutellut esiin nokkosperhosia. Taivas oli pilvetön, ja kevätaurinko tuntui tosi voimakkaalta. Suuren osan ajasta juoksin hakemassa aurinkolaseja mättäiltä ja kivien päältä ja laittelin niitä takaisin päähän. Lapset ovat jo parissa päivässä ruskettuneetkin jonkin verran kasvoista, vaikka olen säännöllisesti laittanut aurinkorasvaa. Vaatteiden pukeminenkin on nyt hankalaa, tyynellä aurinkoseinustalla paahtuu, ja kulman takana tuulisessa varjopaikassa on kylmä.
Muutamat haahkat ovat siirtyneet uiskentelemaan satamalahdelle, ja osa niistä oli aivan laiturin lähellä. Olin jo menossa täyttä vauhtia kuvaamaan niitä, kun Juha vähän hillitsi intoani: hei, etsä tajua ettei haahkoja voi tällä säällä kuvata. Ne on ihan karseen näköisiä, kun valkoinen palaa puhki.
Täytyy luottaa siihen, että ehdin vielä kuvata haahkoja. Ne ovat tulossa vähä vähältä lähemmäksi. Se kuuluu osana kevään etenemiseen, että niiden joukot lähestyvät saarta vaivihkaa, muina miehinä, kunnes sitten ensimmäiset naaraat tekevät maihinnousun, ja siirtyvät munimaan ja hautomaan – naaraat koiraiden saattelemina. Maihinnousu alkanee tosissaan vasta huhtikuun viimeisellä viikolla..
Havittelen kaikenlaisia haahkakuvia, joissa olisi haahkoja erilaisissa asennoissa ja valoissa. Kun illalla katselin kuvaamiamme haahkalauttoja, huomasin tosiaan taas, että kirkas päivänvalo on huonoin mahdollinen kuvaussää värien ja muotojen kannalta. Juhalla oli muutama hieno aamukuva, joissa haahkat hohtivat tummalla merellä tuhansina valkoisina pisteinä, kun aamuaurinko loisti niiden kyljistä.
Illalla järjestimme lapsille aarteenetsintää. Talon kulman katajapensaasta löytyi merirosvokapteeni Morganin aarrekartta, jossa oli salaisia merkkejä. Itse aarre oli pussillinen suklaakultarahoja. Aarteenetsintä sujui loistavasti, ja isot lapset olivat innoissaan. Isoimmalta meinasi kyllä välillä mennä hermot, kun huomasi äidin ja isän seuraavan heitä. 
Nuorin ihmetteli iltaretkellä pitkää varjoaan, ja löysi ihailtavan tarkasti kaikki viimeiset lätäköt teiden varsilta. Hän näki myös kaksi käpytikkaa, toisen lammasaitauksen luona, ja toisen koulun ruokinnalla. Nuorin tuntee jo yllättävän monta lintua. Suosikki on punarinta. Paluumatkalla hän jakoi äidilleen lintutietoutta. Tiedätsä että lokki osaa uida. Haukka ei osaa uida.
Ja heti perään: Tiedätsä että pilkkutähti on peitto? Ai mikä? Pilkkutähti! Ai tilkkutäkki! Nauraa: No Ei kun pilkkutähti!
Pujahdimme isojen lasten kanssa aamutuimaan katsomaan haahkoja, kun Kalle vielä nukkui. Oli aivan tyyntä. Kiipesimme hotellin pohjoispuolen kallioiden päälle. Meri oli täynnä haahkoja. Hetkeksi tuli hassu olo kuin ne olisivat saartaneet meidät huomaamattamme. Tuhannet haahkat täplittivät merta lähellä ja kauempana, ja niitä seisoskeli lähiluodoilla. Juha yritti äänittää haahkojen mouruntaa, mutta läntisen niemen takaa lipui suuri rahtilaiva, joka ajoi osan linnuista lentoon.
Maa oli aamulla kuurassa, kuten myös rattaat ja lasten hanskat, jotka olin unohtanut ulos kuivumaan. Päivästä tuli hieno. Nuorin poika katseli pilviä keinuessaan, ja huomasi joukossa yhden kalan ja yhden kurpistan muotoisen. Katselimme myös muutamaa pilveä, jotka ylittivät ohuena harsona koko saaren alkaen jostain Ormskärin takaa, ja jatkuen etelään silmän kantamattomiin. Saaressa taivasta näkyy paljon.
Päivä oli keskimmäisemme 5-vuotispäivä. Lahjat olivat mieluisat: vesikamera, värikynät, taistelevat mutanttikilpikonnat ja kompassi. Kaikkein mieluisin lahja oli varmaan pojan pitkäaikaisen unelman täyttymys: retki isän kanssa majakan huipulle. Söimme lounasta hotellilla koululaisten kanssa, ja päälle synttärikakun. Posti tuli iltapäivällä Eivorin mukana, ja toi tullessaan synttärikortteja mantereelta. Kerhokaverit olivat muistaneet poikaa piirroksilla, ja niitä katseltiin tarkasti.
Tänään kokeilimme jo pikkukenkiä jalkaan. Tiet ovat sulat, ja lunta vain pieninä laikkuina siellä täällä. Saappaat ovat kyllä edelleen parhaat kengät, myös käärmeiden varalta.
Illalla valvoimme vielä lasten nukkumaanmenon jälkeen. Piipahdin pihalla ennen nukkumaanmenoa puolenyön aikaan, ja katselin hetken tähtitaivasta, joka oli upea.
Kevät pääsi yllättämään. Aivan silmiemme edessä, hiekkakentän laidalla, oli yhtäkkiä kukassa kymmenkunta leskenlehteä. Sumuisina päivinä en ole huomannut niiden kasvua. Päivä oli pitkästä aikaa aurinkoinen ja keväinen, etsimme taas aurinkolasit, -rasvan ja lippikset.
Eräs saarelainen antoi nuotit rantakäärmepaikalle. Niiden perusteella löysin kasan, jossa oli kuusi rantakäärmettä. Suuri naaras ja kolme tai neljä kilpakosijaa luikertelivat hitaasti kivikossa yhdessä sykkyrässä. Onnistuin hiipimään varovasti paikalle, ja poistumaankin niin, etten häirinnyt käärmeitä.
Meri oli aivan tyyni eteläkärjessäkin. Satamalahdella luotsikutterit heijastuivat hauskasti veteen, kun ohuet jäälautat katkoivat heijastusta.
Jopsu söi lounasta keittiössä ja hoki itsekseen: lennä, pomppoile, lennä, pomppoile. Lennä pomppoile. Äiti, toi kärpänen tottelee mua.
Illalla löytyi vihdoin tänne tulostamme asti kateissa ollut kärpäsentoukkapurkki. Sitä on kaiveltu kaikista sivutaskuista, saappaista ja muista mahdollisista koloista. Toukkien alkuperäistarkoitus lienee ollut toimia punarintojen ruokana. Nyt kuitenkin olivat jo ensimmäiset kärpäset päässeet aikuisiksi asti. Ja hengissä. Ilmeisesti purkki löytyi kreivin aikaan. Tytön ensireaktio oli: voi kun ne on suloisia. Kun ehdotin niiden päästämistä vapauteen, tyttö katsoi minuun kauhistuneena. Äiti ne on aivan liian pieniä vielä. Ei ne selviä! Kärpäset ovat toistaiseksi oliivipurkissa keittiön ikkunalla.
Heräsin kesken levottoman uneni, jossa olin osallistumassa Lasse Pöystin kanssa laulukilpailuun duettoesityksellä.
Upea aamu. Maa oli kuurassa ja aurinko paistoi. Join aamukahvia pihalla. Tänä aamuna haahkojen mourunta kuului satamalahdellemme. Aamuaurinko välkkyi telkkien ja tukkasotkien valkoisista kyljistä. Tällaisen aamun muistan selvästi Lågskärin lintuasemalta vuosia sitten: kuuraisen maan, haahkojen äänet, aamuauringon ja lämpimänä höyryävän kahvin.
Lapset nukkuivat pitkään. Lainasin Juhan kameraa, ja kuvasin telkkiä kotisatamassa. Oli hauska seurata, miten kolme koirasta piiritti yhtä telkkänaarasta, ja heitteli vuorotellen päätään taaksepäin. Yksi niistä oli selvästi muita aktiivisempi, ja ui aivan naaraan kyljessä muiden kahden tyytyessä seuraamaan paria hiukan kauempana. Ensimmäinen koiras keskeytti välillä pullistelunsa ajaakseen kilpakosijoita kauemmas. Telkät näyttävät vähän vieterileluilta paiskatessaan päätään takakenoon soidinliikkeissään.
Nokikanatkin uivat melko lähelle laituria, tukkasotkat pysyttelivät vähän kauempana.
Saari hiljeni klo 11.15, kun Eivor lähti puskemaan sumuun. Vietimme hiljaista päivää touhuten pihalla ja keinuen. Iltapäivällä kirjoittelimme joitain kortteja. Isommat lapset katselivat Yle Areenalta Pelikaanimies- leffan, ja minä luin loppuun Tuula-Liina Variksen kirjan Vaimoni. Pääsiäisoksamme puskee lehtiä. Oksa löytyi ennen pääsiäistä majakan luona kasvavan pihlajan juurelta. Maassa oli joitain katkottuja oksia, joista nappasimme muutamia virpomisoksiksi. Illalla haimme koululta lainaksi dublolegokassin ja palapelejä. Kylmä sumu peitti saaren koko päivän, ja vasta illan pimetessä taivaanranta kirkastui vähän.
Suuri kakkatalkoopäivä. Kevään kunniaksi kävimme opettajan johdolla keräämässä päätien varrelta koirankakkoja ja roskia. Roskia oli vähän, kakkoja enemmän. Kaikki lapset olivat innoissaan, eivätkä valitelleet vaikka matka oli pitkä. Löytämisen ilo oli suurta. Matkan varrelta tarttui mukaan muutamia keppejä, oksia ja muita aarteita, jotka vaativat jatkotutkimuksia.
Isokokoinen kuusamolainen luontokuvaaja pyöri hämmentyneen näköisenä lammasaitauksen ympärillä. Totesi, että ihan kuin olisi aikakapselissa, kun kotona on vielä ihan talvi, ja täällä näkee joukoittain punarintoja, peukaloisia, tiltaltteja ja vihervarpusia.
Iltapäivällä siivoilimme asuntoa, ja pojat saivat riidan aikaiseksi imurin käytöstä. Jopsu osoittautui innokkaaksi ja hyväksi imurimieheksi. Taisi jäädä imurointi-into päälle kun kysyi hetken päästä että voiskohan ton hiekkakentän imuroida?
Luontokuvaajia näkyi taas kallionkoloissa ja mäennyppylöillä. Hauskaa porukkaa, jonka olisin pitänyt pitempäänkin täällä. Ilta näytti vihdoin sumuttomalta, ja pääsimme seitsemän aikaan kokemaan hienon ilta-valon, joka sai luotsikutterit loistamaan vielä tavallistakin kirkkaamman oransseina. Valokuvaajille mainostamamme hieno auringonlaskun aika jäi kuitenkin kokematta. Kello kahdeksan aikaan saareen tuli hetkessä sakea merisumu. Kokemus oli kyllä hieno, vähän epätodellinen. Kävin iltaretkellä eteläkärjessä, ja toivoin näkeväni majakan valokiilan sumussa, mutta en nähnyt juuri muuta kuin läheiset katajat ja jäkäläkivet ja hämärässä hohtavat lumilaikut. Majakan valo syttyi jostain syystä vasta klo yhdeksän, katuvalojen jälkeen, ja olin siihen mennessä ehtinyt jo melkein takaisin kylälle asti. Koukkasin takaisin eteläkärjen alkuun ottamaan muutaman kuvan, ja palailin sitten hämärissä talolle jossa lapset ahmivat yökkäreissä mummun pikkupannareita.
Syksyllä täällä saarella koin vahvasti että olemme keskellä tapahtumia. Kaikki virtaa ohitsemme, ja me saamme aitiopaikalta nähdä sen. Aallot vyöryvät, muuttolinnut, ihmiset, kaikki ympärillämme on jatkuvassa liikkeessä. Nyt sama tunne tuli mieleeni taas sumun myötä.
Tihkusateinen päivä. Vanhimmalla tytöllä oli huono aamu, saattelin häntä kouluun. Paluumatkalla kävin laiturilla katselemassa sataman jäätilannetta, ja vesilintuja. Tukkasotkien joukossa pyöri edelleen muutama nokikana ja telkkä. Nuorin pojista tykkää keinumisesta, myös vesisateessa. Ja siitä, että äiti keinuttaa. Se on sitten uuvuttavaa hommaa.
Itäniityllä on paljon valkoisia höyheniä, ja niitä näkyy vähän joka puolella. En tiedä, ovatko lähipäivien saalistuksen jälkiä vai talvisten kyhmyjoutsenten jäänteitä. Ankara jäätalvi uuvutti useita kyhmyjoutsenia. Linnut olivat olleet surkea näky uiskennellessaan yhä pienenevissä sulissa, ja kupsahdellessaan lopulta nääntyneinä jäälle. Talven aikana kyhmyjoutsenia kuoli mahdollisesti satoja.
Kevät on muutenkin ankaraa aikaa saaressa. Monet linnut ovat uupuneita ja laihoja muuttomatkan jäljiltä, ja lintuja kuolee paljon.
Saaren ohi lensi eilen riuttatiira ja Jurmossa nähtiin isohaarahaukka, jota toivottiin myös tänne. Itse iloitsin kuusitiaishavainnosta koulun ruokinnalla.
Illalla sinisen hämärän aikaan tuli sakea sumu saarelle. Olisi hauskaa nähdä luontokuvaajien kuvia näistä päivistä saaressa. Osa kuvaa innokkaasti ilmoista riippumatta, ja putkia näkyy eri puolilla sojottamassa puskista.
Kirkas aamu. Piharuokintamme oli aamulla tyhjä, mutta päivän mittaan siihen kerääntyi lähes viisikymmentä peippoa (naaraiden määrä on lisääntynyt kovasti), järripeippoja, vihervarpusia, punarintoja, mustarastas, kangaskiuru ja pajusirkku. Jään reunassa oli aamulla neljä kanadanhanhea ja yksi valkoposkihanhi. Niillä on yllättävän suuri kokoero. Sataman väylä suurenee jatkuvasti ja jää tummenee. Samalla osa vesilinnuista hajaantuu laajemmalle alueelle.
Tänään oli kevään toistaiseksi linturikkain päivä. Päivän aikana lintuharrastajat näkivät saaressa ainakin 86 lajia. Vietin päivän kuitenkin pitkälti sisätiloissa poikien kanssa. Olivat vähän väsyneen oloista väkeä, ja puuhastelimme piirtelemällä, maalaamalla, lukemalla, kirjoittamalla postikortteja jne. Pienin pyöri tutkien ritariludetta lattialla. Yritin selittää elämän kunnioittamisesta, että ei saa turhaan tappaa mitään – poika kun on tutkimuksissaan joskus vähän kovakourainen. Taisin mennä vähän liian pitkälle innostuksessani ritariluteiden merkityksestä, kun vanhempi poika kysyi ihan vilpittömästi: Ai kumpi on tärkeämpi, ritarilude vai me?
Iltapäivällä eskarilainen tuli koulusta ja oli saanut valmiiksi hienon laukun.
Alkuillasta Eivor toi saareen suomalaisia luontokuvaajia viikonlopuksi. Kyydissä oli aika kunnioitettava määrä kameroita, putkia ja kuvausosaamista.
Utön kaupan ruokavarat eivät tällä kertaa täydentyneet paljoakaan, kun elintarvikealan lakon takia leipätäydennystä ei tullut. Kauppa on auki päivittäin tunnista kolmeen tuntiin, paitsi sunnuntaisin. Aukioloajat vaihtelevat päivittäin. Niinä päivinä kun Eivor tulee, ne sijoittuvat siten, että ruokatäydennyksiä pääsee heti ostamaan. Kauppa on myös keskeinen kokoontumispaikka, jossa tapaa kyläläisiä, ja kaupan seinässä on ilmoitustaulu ja saarelaisten postilaatikot.
Illalla menin kävelylle ja kirjastoon, joka on auki kerran viikossa torstaisin klo 18-20. Syksyllä olimme merkittävä lainaajalisä kirjastossa, mutta nyt keväällä valoisaa aikaa on niin paljon enemmän, että lukeminen jää vähempään. Kaikki ovat illalla nukkumavalmiita aika pian. Kirjastoreissun päätteeksi hiivin takaovesta hotellin luentosaliin seuraamaan, kun Jorma Tenovuo kertoi luontokuvaajille Utön saaresta ja sen linnuista ja esitti upeita kuviaan. Opin paljon uutta.
p>
Puurosumuaamu. Ikkunastamme ei näkynyt majakkaa, eikä edes sataman väylälle.
Eivor lähti aamulla, ukki mukana. Saattelin Iidan koululle. Matkalla näimme mustarastaan pään. Ilmeisesti varpushaukka tai kissa oli syönyt sen. Iida, joka kieltäytyi muutama päivä sitten ajattelemastakaan hoitolan lintujen hautaamista, suhtautui nyt asiaan yllättävän tyynesti, ja alkoi pohtia hautaako hoitolansa linnut vai jättäisikö muille linnuille ruuaksi.
Sumuinen koulutie oli huikaisevan kaunis, lammasaitauskin kuin suoraan maalauksesta. 
Saattelin Iidan luokkaan asti. Koulussa ehditään tehdä kaikenlaista: kuunnelmia, taimien istutusta, neulahuovutusta, pääsiäissuunnistusta ja suklaamuna-aarteiden etsintää, normaalien ”oikeiden” kouluhommien lisäksi. Koulun elämästä löytyy lisää tietoa opettajan pitämästä hauskasta blogista (http://utonkoulu.wordpress.com/, löytyy myös linkkilistaltani). Kannattaa vinkata blogista kaikille alakouluikäisten lasten vanhemmille, jotka voisivat olla kiinnostuneita elämästä saaressa. Koulun tulevaisuus on vaakalaudalla, jollei lisää oppilaita tule. Ainakin tällä kokemuksella voin suositella lämpimästi sekä saarta että koulua.
Jatkoimme retkeä kylän läpi itäniityille. Matkalla etsin taas sarvipöllöjä pikkumännyistä, mutta enpä nähnyt. Jäin ihmettelemään, miten kummassa monta päivää muun sarvipöllöjoukon lähdön jälkeen ilmaantui taas täsmälleen samoihin puihin yksinäinen pöllö. Oliko se samaa joukkoa, tajuavatko pöllöt joistakin merkeistä, missä lajitoverit ovat viihtyneet, vai ovatko pikkumännyt vaan niin ylivoimaisia pöllöjen kannalta, että ne päätyvät toisistaan tietämättä samaan päivehtimispaikkaan? Lehtopöllökin hävisi heti sen jälkeen kun silloin yhtenä aamuna tarkkailimme sitä. Missähän sekin piileksii, vai lähtikö jatkamaan matkaa?
Itäniityn retkellä meinasivat keltaiset saappaat hörpätä vettä muutamassa kohdassa. Näimme mm. jänkäkurpan ja lapinsirkun, mutta en kyllä oikein hyvin. Sumu oli koko aamupäivän niin sakeaa, että lintujen muuttoa ei esimerkiksi voinut nähdä ollenkaan. Jos siellä sumun keskellä joku muuttaakaan.
Iltapäivällä ehdin olla pari tuntia työhuoneella. Homma ei nyt oikein suju, mutta tällaista se välillä on. Olen ennenkin kokenut saman: että kun on ns. pelipaikalla, ei meinaa mieli rauhoittua maalaamaan. Huomenna aloitan ihan uusia hommia. Yritän käyttää hyväksi nämä päivät, kun mummu on lastenhoitoapuna.
Iltapäivällä sumu hälveni ja katselin hetken lahdelle päin telkkiä ja tukkasotkia.
Illalla kävimme leffakerhossa katsomassa Tarzania ja söimme lettuja. Unohdin katsoa huuhkajaa.
