Kuulas kaunis syysviikonloppu Mäntyharjulla, jossa kävimme laittamassa äidin mökkiä talvikuntoon. Kallavesi oli kylmänäkin kaunis. Tuntui kuin olisi uinut pilvissä.
Viime aikoina olen miettinyt paljon ikkunanäkymiä. Ystäväni totesi koiranlenkillä ollessamme että jos hän vielä muuttaa, hän haluaa nähdä ikkunastaan nimenomaan vihreää. Merinäköala ei ole yhtään niin tärkeä kuin se, että näkisi puita.
Tutkija Erja Rappe selvitti vuosia sitten väitöskirjassaan laitoksessa olevien vanhusten luontosuhteen merkitystä (tai jotain tällaista), ja tutkimuksessa selvisi, että jopa puun näkyminen ikkunasta lisäsi hyvinvointia. Ajattelen usein että kaupunkiluontoa ja sen puita ei vieläkään osata arvostaa tarpeeksi. On vaikea mitata sitä, miten paljon ne tuottavat iloa: puiden oksilla juoksevat oravat, keväisin puissa laulavat ja hyvällä tuurilla pöntössä pesivät linnut, lumi puun oksilla, aurinko ja tuuli, ja vuodenajat. Yläkerran ihana naapurini arvosti pihakuustamme, jota me molemmat katselimme eri korkeuksilta, niin paljon, että hän kirjoitti siitä runoja.
Jossain vaiheessa innostuin ajatuksesta, että maalaisin ikkunanäkymiä puista. Niitä voisi ostaa tai lahjoittaa kaikille sellaisille, joilla ei ole oikeita puita näkyvissä. Tutkimusten mukaanhan jopa luontokuvat voivat auttaa, jos oikeaa luontoa ei ole näkyvillä. Voi olla, että jatkan vielä tätä sarjaa, mutta puiden maalaaminen akvarelleilla on kyllä yllättävän vaikeaa. Tähänastisista maalauksista on tullut suoraansanottuna laimeita ja aneemisia.
Noniin.
Vihdoin löysin sopivan pahviputken ja sain haukka-akvarellin matkaan ystävällisen virkailijan opastuksella. Olen oppinut aiemmilta postituskerroilta, että rullan lähettäminen on moninkertaisesti halvempaa kuin levyksi pakattuna postittaminen, jota aluksi yritin. :)
Tänään on töitä vasta iltapäivällä, kun on Luontoiltakeskiviikko (jibii!). Aion siksi maalata aamupäivällä. Aika raikasta on tosin vielä parvekkeella, jossa mun “työhuone” nykyään sijaitsee. Olen ajatellut yrittää nisäkäsmaalauksia välillä. Tein lyijärihahmotelmat, mutta maalaukset etenevät sitten luultavasti omia polkujaan.
Tein tämän vuoden alussa 17 -osaisen podcast- sarjan legendaarisista suomalaisista lintututkijoista. Oli tosi hauskaa perehtyä tähän maailmaan. Muuttolintujen saapuessa mietin usein sitä, miten tärkeitä monet aivan tutut lajit ovat olleet näille varhaisille tutkijoille, miten he ovat varmaankin ilahtuneet kuullessaan ensimmäisen pajulinnun tai kirjosiepon laulun. Ja miten arvokasta työtä he, ja monet muut tutkijat ja harrastajat, ovat tehneet. Nykyinen lintutietämyksemme pohjaa heidän työhönsä- ja se on keskeistä myös lintujen suojelun kannalta.
Maalasin silloin keväällä audiosarjan jokaista osaa varten kuvan tutkijan “sielulinnusta”, ja liitin ohjelmaan kyseisen linnun äänen kulkemaan osana tarinaa eräänlaisena pohjasävelenä. Joidenkin kohdalla oli helppo tietää, mikä lintu sopii tällaiseksi nimikkolinnuksi (Prytzin veljekset ja naurulokki, Päiviö Kuusisto ja pajulintu, Torsten Renvall ja varis, Lars von Haartman ja kirjosieppo, Yrjö Kokko ja laulujoutsen, Leo Lehtonen ja kuikka ), mutta kaikille ei ollut yhtä helppoa päättää yhtä tiettyä lajia. Päädyin useinmikten siihen lajiin, jonka haastattelemani asiantuntijat vinkkasivat. Graafikko yhdisti nämä maalaukset taitavasti lintulegendojen valokuviin jaksojen esittelykuvissa.
Koko sarja löytyy yle areenasta, ja osa sarjasta lähetetään kerran kuussa sunnuntai-aamuisin “Minna Pyykön maailma- ohjelmassa tämän vuoden ajan. Nyt ensi sunnuntaina on vuorossa Constance Ullner- lintujensuojelun pioneeri ja voimanainen, joka taisteli mm naisten sulkahattumuotia vastaan. Hänen lajikseen valitsin pulun, koska luin hänen arvostavan kirjoituksensa puluista. Olisin kyllä voinut valita tosi monta muutakin lajia, mutta kyllähän kesykyyhky on kaunis ja säkenöivähöyheninenkin sopivassa auringonvalossa.
https://areena.yle.fi/audio/1-50782672
Nämä tuulihaukanpoikaset ovat lentoon lähdössä Atlantin yli Illinoisin osavaltioon Yhdysvaltoihin vuosikymmenten takaisen tuttavani kotiin!
Olisivat lähteneet jo tänään, mutta Lauttasaaren postipalveluista ei löytynyt pahviputkiloa, johon akvarelli olisi ollut näppärintä ja halvinta pakata (tämän opin viimeksi kun postissa pähkäilin näitä postitusmahdollisuuksia). On jännä ajatella, millaiselle seinälle ja minkälaiseen kotiin ne lopulta päätyvät- ketä tuijottelevat tummilla silmillään.
Reino Kalliola kirjoitti kirjansa “Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa” (v.1951) alkusanoissa hienosti siitä, miten me olemme jatkuvasti matkalla, vaikka olisimme paikallemme, koska vuodenajat vaihtuvat tässä ympärillämme. Ajatus ei ole mitenkään uusi, mutta jostain syystä se jäi mieleeni erityisen hyvin juuri tästä kirjasta. Ehkä se oli erityisen hyvin kiteytettynä siinä. Jokatapauksessa muistan usein Reino Kalliolaa näissä vuodenaikojen taitekohdissa.
Lisäksi muistan kumlingelaisen Torbjörn Engmanin hienon haikeankauniin kappaleen “Mellan sommar och höst”, jonka hän esitti Kumlingen hotellilla joskus useita vuosia sitten jonain lämpimänä elokuun iltana.
Tässä alla kuitenkin järvimaisemaa: Mäntyharjun Kallavesi eri vuodenaikoina.
Muistan hyvin, että Rafael Wardi sanoi haastattelussamme vuosia sitten vähän väsyneesti, ettei keltainen sinänsä ole mitenkään tärkeä, vaan kaikki värit ovat suhteessa viereisiin. Silti olen nyt viime päivinä koiranlenkeillä huvittanut itseäni etsiskelemällä “Wardin keltaista”.
Vähän myöhemmin samassa keskustelussa hän kuitenkin kertoi hienon muiston lapsuutensa Lauttasaaresta. He asuivat aivan rannassa, ja perjantaisin äiti sytytti kynttilän ikkunaan. Sen valo loisti pitkälle merelle. Sitten hän totesi, että ehkä siitä muistosta tauluihin jäi keltainen väri. Näinä pimenevinä päivinä Lauttasaaren rannoilla olen ajatellut myös tätä äidin kynttilän valoa.
Nämä öljymaalaukset (huonot kuvat tässä) siirtyivät tänään mukavanoloisen perheen seinille. Toinen menee kuulemma mökille muistuttamaan kaupungista ja toinen jää kaupunkiasuntoon ikkunaksi peukaloisten metsään. Ihana juttu.
Maalasin nyt loppukesällä öljymaalausta rupikonnalammesta. Tämä liittyy vuosien takaiseen kokemukseen, kun pääsin kuivapuvussa sukeltamaan vedenalaiskuvaaja Pekka Tuurin kanssa rupikonnien kutulampeen. Kuvasimme lammelta Ulos luontoon- jaksoa. Oli hienoa nähdä rupikonnat siellä vedessä. Ne istuskelivat pohjalla ja vedenalaisten puunrunkojen päällä ja ponnahtivat välillä uimaan- näytti vähän siltä kuin ne olisivat lentäneet.
Maalaus jää nyt odottelemaan varastoon. En ole ihan varma, jatkanko sitä vielä myöhemmin. Olisin halunnut saada vielä salaperäisemmän fiiliksen tähän, ja enemmän veden tuntua, mutta kun katselen sitä myöhemmin uudestaan niin voinkin olla eri mieltä. – Sitä mieltä olen jokatapauksessa, että rupikonnat ovat upeita ja maalauksellisia. :)
