Reino Kalliola kirjoitti kirjansa “Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa” (v.1951) alkusanoissa hienosti siitä, miten me olemme jatkuvasti matkalla, vaikka olisimme paikallemme, koska vuodenajat vaihtuvat tässä ympärillämme. Ajatus ei ole mitenkään uusi, mutta jostain syystä se jäi mieleeni erityisen hyvin juuri tästä kirjasta. Ehkä se oli erityisen hyvin kiteytettynä siinä. Jokatapauksessa muistan usein Reino Kalliolaa näissä vuodenaikojen taitekohdissa.
Lisäksi muistan kumlingelaisen Torbjörn Engmanin hienon haikeankauniin kappaleen “Mellan sommar och höst”, jonka hän esitti Kumlingen hotellilla joskus useita vuosia sitten jonain lämpimänä elokuun iltana.
Tässä alla kuitenkin järvimaisemaa: Mäntyharjun Kallavesi eri vuodenaikoina.
Muistan hyvin, että Rafael Wardi sanoi haastattelussamme vuosia sitten vähän väsyneesti, ettei keltainen sinänsä ole mitenkään tärkeä, vaan kaikki värit ovat suhteessa viereisiin. Silti olen nyt viime päivinä koiranlenkeillä huvittanut itseäni etsiskelemällä “Wardin keltaista”.
Vähän myöhemmin samassa keskustelussa hän kuitenkin kertoi hienon muiston lapsuutensa Lauttasaaresta. He asuivat aivan rannassa, ja perjantaisin äiti sytytti kynttilän ikkunaan. Sen valo loisti pitkälle merelle. Sitten hän totesi, että ehkä siitä muistosta tauluihin jäi keltainen väri. Näinä pimenevinä päivinä Lauttasaaren rannoilla olen ajatellut myös tätä äidin kynttilän valoa.
Nämä öljymaalaukset (huonot kuvat tässä) siirtyivät tänään mukavanoloisen perheen seinille. Toinen menee kuulemma mökille muistuttamaan kaupungista ja toinen jää kaupunkiasuntoon ikkunaksi peukaloisten metsään. Ihana juttu.
Maalasin nyt loppukesällä öljymaalausta rupikonnalammesta. Tämä liittyy vuosien takaiseen kokemukseen, kun pääsin kuivapuvussa sukeltamaan vedenalaiskuvaaja Pekka Tuurin kanssa rupikonnien kutulampeen. Kuvasimme lammelta Ulos luontoon- jaksoa. Oli hienoa nähdä rupikonnat siellä vedessä. Ne istuskelivat pohjalla ja vedenalaisten puunrunkojen päällä ja ponnahtivat välillä uimaan- näytti vähän siltä kuin ne olisivat lentäneet.
Maalaus jää nyt odottelemaan varastoon. En ole ihan varma, jatkanko sitä vielä myöhemmin. Olisin halunnut saada vielä salaperäisemmän fiiliksen tähän, ja enemmän veden tuntua, mutta kun katselen sitä myöhemmin uudestaan niin voinkin olla eri mieltä. – Sitä mieltä olen jokatapauksessa, että rupikonnat ovat upeita ja maalauksellisia. :)
Nyt on korkea aika pakata öljyvärit taas pois ja virittää parvekkeelle akvarellimaalauspiste. Onneksi vielä on sen verran lämmintä että siellä tarkenee. Alan virittää maalauksia marraskuun lopulla avautuvaan akvarellinäyttelyyn Akvartiin 29.11.-12.12. Näyttelyn nimeksi tuli “Sinä yönä satoi lunta”. Kun on paikka, aika ja otsikko, niin enää työt puuttuvat.
Alla aivan keskeneräinen pöllömaalaus, jota olen vähän miettinyt viime päivinä. Saa nähdä tuleeko siitä mitään. Jotenkin tykkään tässä vaiheessa tähtitaivaasta, ympyrästä joka on kuin kompassi tai kello, vanhasta tunnelmasta ja vakavista pöllöistä. Kun näytin tätä alkua pojalleni niin hän sanoi lakonisesti: Ai teos “Kaivon pohjalla pöllönpoikasten vankina”. Aika hyvä ja nyt on mahdotonta nähdä tätä enää toisin! – mutta toisaalta: tuore aihe, josta on harvoin tehty maalauksia. :)
No joo, Rafael Wardi on ollut nyt sitten mielessä monta päivää. Ja menin viikonloppuna maalaamaan keskeneräisen karhuakvarellinkin keltaiseksi. :) Ehkä siitä tulee teos “Wardin karhu näkee keltaista unta”- tai sitten ei.
Hieno taiteilija Rafael Wardi lähti elokuun viimeisenä auringonkeltaisena päivänä. Kävelin samana tiistaina tanssitreeneihin Lauttasaaren läpi ja kuuntelin radiojuttuamme, jossa hän kertoo luontosuhteestaan ja lapsuudestaan näissä samoissa maisemissa. Ohjelma linkkinä alla. Se tuli myös eilen sunnúntaina radiossa uusintana. Muutaman näistä hänen ajatuksistaan olen muistanut tästä juttukeikasta lähtien. Esim sen äidin kynttilän valon joka heijastui mereen perjantaisin, vapaana elävät kuhat, muistojen huoneet ja sen miten luontoa ei kannata vain kopioida- ja sen. miten hän paluumatkalla pohti, millaisia unia karhut talviunen aikana näkevät.
https://areena.yle.fi/audio/1-50900284
Mun kirja valittiin torstaina 10.12. WWFn vuoden luontokirjaksi. Helsingin yliopiston rehtori Jari Niemelä teki valinnan.
Tilaisuus pidettiin etänä. Torstaina kello puoli yksitoista istuin koneen ääreen ja avasin yhteyden. Liisa Rohweder puhui aluksi kilpailusta ja Jari Niemelä kertoi valinnastaan. Mä kerroin sen jälkeen ajatuksistani ja lähtökohdistani. Harri Simola toi Docendon terveiset. Tilaisuuden lopuksi vastasimme muutamaan kysymykseen ja siten suljin yhteyden ja mietin, että tapahtuiko tämä todella.
Nyt olen sulatellut asiaa muutaman päivän. Edelleen on vähän epäuskoinen, hyvin kiitollinen ja todella iloinen olo. – Olen myös herännyt yöllä siihen, että taisin puhua ihan pöhköjä puheenvuorossani, mutta ehken kuitenkaan. :)
Tässä lauantain Hesarin juttu aiheesta:
Ajoimme tiistaina Lammille radiojuttujen tekoon. Aamu oli epätodellisen kaunis, kun maisema oli sumun peitossa ja aurinko paistoi sieltä sumun keskeltä. Menomatkan hienoin kokemus oli Janakkalan kohdalla. Hiiripöllö istui yllättäen ihan matalalla pellon laidalla tien vieressä oranssin aurauskepin päällä. Pöllö katseli suoraan kohti kun suhautimme autolla ohi ja koko ympäröivä maisema oli sumuisenkeltainen. Olen tänään miettinyt millaisen maalauksen voisin siitä tehdä. Ajoimme takaisin katsomaan pöllöä ja se oli siirtynyt korkeammalle.
Myös paluumatka oli hämmentävän kaunis. Hämärä tuli jo ennen neljää- ja jälleen näytti satumaiselta. Muutama hirvi käyskenteli usvaisella pellolla. Nämä valokuvat ovat kännykkäotoksia, mutta tunnelma välittyy näistäkin.
Mun kirja on tullut markkinoille!! Nyt se on valmis. Itse asiassa kirja ilmestyi jo vähän aikaa sitten, mutta on se edelleen tuore.
Kirjan tekeminen on ollut upea mahdollisuus.
Tässä muutamia tämän hetken tunnelmia kirjasta. Jäätyneet lehdet huurteisen lammen rannalla, rupikonnat liikkeellä, ruskan värit ja ensilumi.
