Aamupäivällä Miljoona linnunpönttöä- kokous ja puhelinneuvotteluja, iltapäivällä leikkasin kotona ensi sunnuntain radiojuttua aika lokoisissa oloissa.
Itse asiassa kuikka on aika erikoisen näköinen lintu. Kuikan kaula on yllättävän pitkä. Se voi venyttää kaulaansa käärmemäisen pitkäksi tai pitää päätään matalalla. Lintu on niin tumma, että järvellä uidessa sen hahmo näyttää välillä melkein reiältä vedessä. Läheltä tarkasteltuna vasta huomaa höyhenpeitteen erikoiset raidat, täplät ja koko mustavalkoisen kirjavan komeuden. sitten yllättävän punainen silmä samettimaisessa päässä. Kuka ihme on suunnitellut tämän härvelin? Kuikasta näkee jotenkin että se on vanha laji.
Senkin näkee, että se on sopeutunut hyvin elämään vedessä. Jalat ovat takana ja kuikan lipuessa rauhallisesti pitkin tyyntä järven pintaa voi nähdä sen perässä kuplia, kun räpyläjalat potkivat vedessä vauhtia. Pää saattaa kääntyillä tarkkaavaisesti eri suuntiin, ja usein voi nähdä kuikan uivan katse suunnattuna veden alle. Kuikalla on kalansyöjän tikarinokka. Kuikka saattaakin olla veden alla saalistaessaan melkoinen peto. Olen muistaakseni nähnyt kerran kun kalat hyppivät saalistavan kuikan edessä vedessä.
Mäntyharjun maisemaan kuuluu kuikka. Näen sen mielessäni uimassa metsän heijastuksessa. On ilta, ja laskeva aurinko värittää maiseman kullankeltaiseksi. Olen seurannut paljon Mäntyharjun kuikkia. Parhaimmillaan liikkeellä on ollut seitsemän kuikan jengi. Muistaakseni kuikkatutkija kertoi että kyseessä on silloin nuorten kuikkien hengailuporukka. Eräänä kesänä lähistöllä pyöri hyvin luottavainen kuikkayksilö, jota pääsi lähestymään kanootilla melko hyvin. Kuikkien maalaaminen on tuottanut kuitenkin hankaluuksia. Miten poistaa jäykkyys, ja saada lintu vaikuttamaan elävältä ja hengittävältä? Miten päästä pois kiiltokuvamaisista kaksiulotteisista potreteista? Miten saada kuikan liike, muoto, sulavuus, tarkkaavaisuus mukaan kuvaan?
Kuikka on suomalaisten rakastama lintu. Jossain kyselyssä muutama vuosi sitten selviteltiin suosikkimökkilintua, ja kolmasosa vastanneista nimesi kuikan rakkaimmaksi. Eikä ihme. Se on upea.
Olen lueskellut viimeaikoina kuikkakirjallisuutta ja kuikka-artikkeleja. Tein joitain vuosia sitten radio- ohjelmaa kuikasta, ja nyt olen palannut aiheeseen, kun olen ryhtynyt maalaamaan Mäntyharjun Kallaveden kuikkia.
Kuikkalinnut ovat ilmeisesti eräitä kaikkein vanhimpia lintuja maailmassa- varhaisimmat fossiilit ovat yli 40 miljoonaa vuotta vanhoja. Kuikka on ollut myös luultavasti ensimmäisiä lintuja, jotka saapuivat Suomeen viimeisen jääkauden jälkeen yli 10 000 vuotta sitten. Kun jään reuna vetäytyi, arktiset kuikat saapuivat paikalle vapautuviin vesiin etsimään kalansaaliita. Kuikan luulöytöjä on jopa 10 000 vuoden takaa. Suomen maaperä on käsittääkseni niin hapan, että luut säilyvät vain poikkeustilanteissa täällä tai sitten jos ne on poltettu. Luulöydöt kertovatkin siksi usein myös siitä, mitä ihmiset ovat aikanaan syöneet. Toisaalta kuikilla on ollut myös paljon muita merkityksiä kuin materialistisia. Niiden taianomainen ääni on lumonnut kuulijoita, niiden ihmeellinen sukellustaito on tehnyt vaikutelman siitä, että ne ovat kuolemattomia, ehkä veden haltijoita tai taikalintuja. Toholammilta on säilynyt kertomus kalastajasta, joka yritti tappaa kuikkaa monin tavoin vedessä ja lopulta toi sen maalle, mutta niin vaan isännän mukaan “maalle viety lähti komiasti että vesi halkes. Tietysti oli joku haltia.”
Kuikista (tai kaakkureista) on säilynyt muutamia vanhoja pienoisveistoksia, ja Suomen naapurialueiden haudoista on löydetty kuikan luita, erityisesti siipien jäänteitä. Ehkä kuikilla on ollut hyvinkin vahva myyttinen voima entisajan ihmisten mielissä. Vanhoista paikannimistä Savossa ja Pohjois- Karjalassa löytyy toisinaan kuikka-sana. Sukunimenä Kuikka löytyy 1500- ja 1600- luvuilta lähtien Kannakselta. Laatokan Karjalasta ja Pohjois- Karjalasta.
Sen on täytynyt tuntua sydänalassa kun keväällä kuikat ovat saapuneet taas järvelle pitkän talven jälkeen. Kuopiosta on tallennettu uskomus tästä: “kun kuikka tulee lentää ja ronkottaa, niin yhdeksän vuorokauden tai yön kuluttua jäät lähtevät”. Jossain muualla Suomessa on uskottu ettei aikaa kulu kuin kolme päivää sulan veden ilmestymiseen.
Kuikan mukaan on ennustettu muutenkin säätä: kun se huutaa kesällä, tulee sadetta. Tyyntä vettä, johon kuikan uidessa jää vana, kutsutaan jossain päin kuikan pelloksi. Kun järven pinta on peilityyni, se on sileä kuin kuikan pelto.
Kuikka on innostanut taiteilijoita ja luontoharrastajia.
Birdlife Suomen ja kuikkatyöryhmän kuikkateemaisessa Gavia- lehdessä viitisen vuotta sitten oli Heikki Pönkän runossa hienosti kirjoitettu ajatus, että “…vaikka järvenpinta on jään ja lumen peittämä, talvimyrskyn kourissa, voi tuulen ujelluksessa kuulla yhä kuikan huudon. Niin voimakkaana se on kiinni tässä paikassa, ettei talvenherrakaan sitä vaienna. Karut rannat kannattavat kuikan huutoa läpi talven..”
Mauri Leivon komea kirja Kuikka- alkulintu alkaa kuvauksella siitä, miten kuikka on arkaainen luontokappale, jonka yllä leijuu ikiaikojen aura. “Voi olla että alussa oli suo, kuokka ja Jussi, mutta paljon paljon ennen sitä oli kuikka. “
Ajattelen niin, että hyvää maalausta ei voi täysin selittää sanallisesti. Jos se on kokonaan selitettävissä kirjallisesti niin silloin siitä aiheesta voi yhtä hyvin tehdä kirjan, tai runon tai toimitetun artikkelin tmv. Siksi voi tietenkin miettiä sitäkin, miksi ihmeessä tuhlaan aikaani blogin kirjoitukseen kun pitäisi tehdä niitä tauluja!
Sain työkaveriltani aikanaan pienen puusta sorvatun omenapuun pienoismallin jonka alla lukee haalistunein kirjaimin: Harmaita ystäväni ovat kaikki teoriiat, elämän puu vain aina viheriöivä– Tai jotain tähän tapaan.
Perjantai hurahti vaihtelevissa touhuissa. Retkeilin aamulla Lauttasaaren rannassa. Tyyni ja hieno aamu. Aamupäivän kirjoittelin sähköposteja ja sovin tulevia radiohaastatteluja. Lueskelin vähän kasvien etäsuojelun haasteista ja mahdollisuuksista ensi viikon ohjelmaa varten.
Kahdeltatoista tapasin taidekavereita, ja teimme galleriakierroksen. Sculptor, AMA, TM, Hippolyte, Sinne, Heino. Tähän asti ehdin olla mukana. On superhauskaa kiertää taiteilijoiden kanssa gallerioita ja jakaa mielipiteitä töistä. Joku muu on kiinnittänyt huomiota ihan eri asiaan kuin itse. Töitä tulee katsottua paljon tarkemmin kuin yksin. Mielestäni porukkamme on juuri sopivalla tavalla avoin uusille ideoille ja toteutustavoille mutta kuitenkin myös kriittinen. Ja sitten käydään tietenkin syömässä. Eräänä vuonna muistan että jatkoimme näyytelykierrosta suklaakonvehtikahvilaan, jossa kriitikon ottein analysoimme myös eri konvehtien toimivuutta :) Eilen mietin jonkin verran että jääkö näistä tällä kertaa mitään mieleen, mutta huomaan että monet töistä ovat kuitenkin pyörähtäneet mielessä tässä aamupäivän aikana. Vinkkeinä mm. Jenni Tieahon hienot luonnonmateriaaleista tehdyt veistokset, joista on Sculptorin studiossa esillä hevosenpää ja valokuvia. Pekka Sassin valo/värihuone äänineen Heinossa oli myös jännittävä. Hippolytessä pitkän 1700- luvulla eläneen Daniel Cajanuksen hahmo jäi mieleen.
Palasin kotiin kolmeksi kun olin luvannut olla vastaamassa twiitteihin Suomen luonnon päivän lähettiläänä. Pientä hankaluutta oli aluksi päästä twiittauksen maailmaan, ja tajuta sen toimintalogiikkaa, kun Twitter ei ole oikein tuttu, mutta oli se ihan hauskaa. Kysymykseen, jos taivas olisi rajana, niin ketä haluaisit haastatella, vastasin että pingviinejä Antarktiksella tai Darwinia Galapagossaarilla. Pitää ajatella laajasti! Tänään mietin että itse asiassa olisi kyllä hauska jututtaa Aleksis Kiveä metsäretkellä. Juttelisimme varmaankin mäyristä.
Olen ilmeisesti hitaasti käynnistyvää tyyppiä. Lähtönopeus on heikko. Pyörin vielä lähtöruudussa kun muu joukko viipottaa menemään, mutta toisaalta usein miten pääsen vasta vauhtiin kun monelta muulta jo into lopahtaa. Voin hyvin tehdä yhtä ja samaa asiaa tunti- tai päiväkaupalla- lukea, maalata, kirjoittaa, siivota -no tätä ehkä harvemmin :). Joulukoristeetkin sain vasta toissapäivänä kerättyä pakettiin. Sama tyyli näyttää toistuvan myös tässä blogin kirjoituksessa. Ensin en saa kirjoitettua mitään, ja sitten kun ryhdyn hommaan niin juttuahan näyttää tulevan solkenaan asiasta ja asian vierestä.
Toinen syy siihen, miksi bloginkirjoitusintoni on ollut välillä kateissa liittyy kyllä siihen, että olen miettinyt kirjoittamisen mielekkyyttä. En usko että olen maalatessani tai metsäretkilläni oivaltanut mitään niin erityistä, ettei sitä olisi joku muu ajatellut jo aiemmin ja paljon hienommin. Suomessa on niin paljon hienoja taiteilijoita, luonnossa liikkujia, tutkijoita, että huomaan varsin usein siteeraavani heidän ajatuksiaan. Tällä hetkellä tuntuu yleisemminkin olevan vallalla aika itsekeskeinen kulttuuri, jossa moni rakentaa itsestään brändiä, ja vaikka ymmärrän sen, niin jotenkin myös vierastan sitä. Välillä tuntuu siltä että tarvittaisi enemmän kuulijoita ja vähemmän kertojia.
Joka tapauksessa olen itse lueskellut aina välillä muiden taiteilijoiden blogeja ja se on ollut tosi hauskaa. On jännittävää päästä blogin välityksellä seuraamaan maalausprosessia, epäonnistumisia, tavoitteita ja unelmia yms. Usein tuntuu siltä, että taiteilija pystyy avaamaan paljon henkilökohtaisemmin tekemistään kirjoittamalla kuin esimerkiksi jossain kahvipöytäkeskustelussa. Esimerkiksi taidekoulukaverini Maaria Oikarisen Hekuma- blogi on kiinnostava ja hieno. Se löytyy täältä: http://hekuma.blogspot.fi/
Olen ajatellutkin tätä omaa blogikirjoittamistani tänä keväänä päiväkirjamerkintöinä ja muistiinpanoina. Toivon että kirjoittelun kautta voisin avata itselleni ja lukijalle matkaa kohti valmista näyttelyä.
Hienossa kirjassa Elämää auringosta (2003) kasvifysiologi John King kirjoittaa siitä, mitä kaikkea kasvit tekevät. Kirja on ohut mutta täyttä tavaraa niinsanotusti. Se on ollut minulle innostava, vaikka meneekin välillä melko “tieteelliseksi”, eikä kasvifysiologia ole suoraan sanottuna erityisen vahva alani. Joka tapauksessa kirjassa on ihmeellisiä esimerkkejä siitä, miten kasvit mittaavat aikaa, viestivät toisilleen yms. Miten paljon puun rungon läpi kulkee vettä kuumana kesäpäivänä. Miten ällistyttävän pitkät juuret kasveilla on. Miten kasvit kääntyvät valoa kohden. Miten taidokkaasti siemenet “pystyvät arvioimaan” maan alla milloin kannattaa lähteä itämään, Miten jo Darwin ymmärsi että kukat ovat pölyttäjiä varten, ja me saamme tässä sivusta seurata niiden viestintää ja ihailla niitä. Kirja päättyy muistaakseni sentyyppisiin loppusanoihin , että kasvit tekevät itse asiassa monia samoja toimintoja kuin mekin, esim mittaavat aikaa ym, mutta ne tekevät kaiken niin eri tahdissa kuin ihmiset että me voimme erehtyä luulemaan että ne eivät tee mitään. Muistan että kirjan luettuani aloin katsella kaupungin puita aivan uudella tavalla. Tuli mieleen Tolkienin entit, jotka toimivat ympärillämme ilman että me huomaamme mitään!
Nyt viime vuosina on selvinnyt hämmästyttäviä asioita puiden elämästä. Esim suomalaiset olivat mukana tuoreessa tutkimuksessa jossa selvitettiin että puutkin nukkuvat! Jututin syksyllä Seppo Vuokkoa hänen uudesta hienosta kirjastaan Latva pilviä piirtää. Entisen Luontoillan kasviasiantuntija Vuokko on kerännyt kirjaan tämän hetken tietämystä puista. (ohjelma: http://areena.yle.fi/1-3650309.) Keskustelussa tuli esiin mm. että puiden historia on pitkä: Yli 300 miljoonaa vuotta. Niinpä niillä on ollut aikaa kehittää erilaisia systeemejä pärjäämiseen. Nyt viime vuosina uuden tutkimustiedon myötään ollaan vasta ymmärtämässä uudella tavalla sitä, mitä kaikkea puut ovat. Viimeaikoina on selvinnyt esimerkiksi että puilla on sosiaalinen verkosto. Ne voivat viestiä toisilleen ja tehdä yhteistyötä. Ja ilmeisesti ne myös näkevät, haistavat ja muistavat!
Viime kesänä ilmestyi suomeksi myös metsänhoitaja Peter Wohlleben Puitten salattu elämä. Kirja on ollut myyntimenestys maailmalla ja herättänyt myös paljon keskustelua. Osa on vierastanut kirjan melko suoraviivaista inhimillistämistä. Hesarin eilisessä tiedeartikkelissa kirjoitettiin myös tästä puolesta: että voisiko puita arvostaa omina itsenään, ilman turhaa inhimillistämistä, joka ei tunnu kaikilta osin oleva tieteellisesti todistettavissa. Voi olla varmaan näinkin että houkutus mystifioida puita on suuri. En ole itse lukenut kirjaa vielä kokonaan, selaillut pelkästään joitain kohtia, joten en osaa ottaa kantaa tähän. Seppo Vuokon kanssa jutellessa tuli esiin toisaalta myös se puoli, että tutkimus on aiemmin käsitellyt puita aikalailla puutavarana ja materiana, ja siksi se on ollut suurelta osin tässä mielessä yksipuolista. On hyvin jännittävää nähdä, mitä kaikkea puiden elämästä saadaan lähivuosina selville. Nykytekniikalla kun voidaan havaita entistä herkempiä, vaikeammin mitattavia asioita, kuten tätä puiden kemiallista viestintää. Tästä on muitakin esimerkkejä: Tein mm. muutama vuosi sitten ohjelmaa täysikuun vaikutuksesta eläimiin. Ajatus on ollut kuopattuna aiemmin huuhaana, mutta niin vaan tutkija oli kuitenkin löytänyt tilastollisesti merkittäviä eroja, kun aineisto on tarpeeksi suuri ja mittarit tarpeeksi herkät (ohjelma: http://areena.yle.fi/1-2209127)!
Puista vielä yksi ajatus. Erja Rappe on tutkinut puiden merkitystä laitoksessa eläville ihmisille. Kun jututin häntä aiheesta (http://areena.yle.fi/1-3362819), tuli esiin erittäin ihmeellisiä tutkimustietoja. Hän oli omissa tutkimuksissaan havainnut että jo puiden näkeminen ikkunasta lisäsi vanhusten hyvinvointia laitoksissa. Laajemmissa tutkimuksissa maailmalla on havaittu esim että sairaalassa toipumispäiviä oli vähemmän niillä potilailla, joiden ikkunat olivat metsään päin! Tai että yleinen kuolleisuus tuntui olevan yhteydessä puiden määrään asuinalueella. Tai että väkivaltainen käyttäytyminen oli yhteydessä puiden määrään. Siis mitä enemmän puita, sitä rauhallisempaa! Ja käsittääkseni nämä tutkimukset ovat olleet tieteellisiä pätevästi tehtyjä eli muut muuttujat vakioitu kuten asukkaiden määrä alueella ym. Aika ihmeellistä! Saa nähdä mitä kaikkea jatkossa selviää. Ehkä muinaiset ihmiset, jotka pitivät kokouksiaan mahtipuiden alla ja kysyivät puilta neuvoa, ovat aavistaneet jotain niiden voimasta?
On ihmeellistä ajatella sitä pitkää evoluution kaarta, kaikkia niitä esi- isiä, jotka ovat tuoneet lajit tähän päivään. Kun haastattelin Nightwishin Tuomas Holopaista jokin aika sitten evoluution kauneudesta, hän sanoi jotenkin hienosti että kyllähän koulussa on opetettu evoluutiota jne, mutta kun todella ymmärtää sen ytimen, niin se on tajunnan räjäyttävä ja nöyräksi tekevä kokemus. Muutenkin hän puhui hienosti. (Juttu löytyy täältä: http://areena.yle.fi/1-3786329)
Olen miettinyt kovasti miten saisin evoluution kuvattua maalauksiin. Ne sukulaiset ja esi- isät joiden lukemattomat valinnat ovat johdattaneet lajit ja yksilöt tähän päivään ja elämään näitä arvokkaita ohikiitäviä hetkiä. Tässä joitain maalauksia aiheesta. Jatkan projektia. Ehkä teen kaiken ylle tähtitaivaan, tai sitten maalaan metsän “aikajanan” johonkin kohtaan- kuvaamaan tätä hetkeä. Toisaalta ei saa kuvittaa liikaa. Hyvä taulu ei ole selitä asioita puhki vaan se voi kuvata ihan muutakin kuin mikä on ollut lähtökohtana.
En olisi ikinä joitain vuosia sitten uskonut ryhtyväni akvarellimaalariksi. Suhtauduin niihin jotenkin rehellisesti sanottuna ylenkatseisesti. Öljyvärit, kerrokset, kangas tuntuivat toimivat paljon paremmin ja sopivan tällaiselle virheitä tekevälle maalarille, joka lisää, poistaa, lisää, poistaa jne. Niimpä. Akvarellit tuntuivat olevan enemmän harjoittelua ja luonnoksia varten- joita en yleensä tee ollenkaan. Akvarelleissa on olennaista käyttää hyväksi pohjan valoa. Sekin tuntui hankalalta ja aneemisen ohuelta tavalta maalata. Että valkoista ei voi lisätä halutessaan jos on mennyt maalaamaan jonkin kohdan tukkoon (paitsi hätätilassa guassivalkoista). Ja se kehystäminen lasin alle tuntui myös jotenkin jäykältä ja perinteiseltä. Ja kaikki ne säännöt, joita akvarellimaalaus tuntui olevan täynnä. Ei saa tehdä niin tai näin. Olin kyllä nähnyt esim Petri Hytösen hienoja akvarelleja näyttelyissä, mutta silti.
Vähitellen olen kuitenkin innostunut aika lailla akvarellien maailmasta. Koko ajatus siitä, että työvälineenä on vesi, on kiehtova. Marjukka Paunilan kirja akvarellimaalauksesta kertoo tästä hienosti. Ja akvarellimaalauksen hienosta historiasta myös. Olen myös vähitellen ymmärtänyt että monet säännöistä voi rikkoa, ja että tälläkin saralla voi irrotella. Ja että pohjan valo on todella hieno parhaimmillaan. Se hohtaa koko työhön erilaista valoa, kuin tuubista saatu valkoinen. Voi sitä tietenkin öljymaalauksissakin käyttää hyväksi. Akvarelleissa lumoaa myös tietty sattumanvaraisuus. Koskaan ei tiedä ihan tarkasti miten työ etenee ja miltä se näyttää kuivuessaan. Siinä on jotain hyvin elämänläheistä, ja se sopii mielestäni hyvin myös luonnon maalaamiseen. Ohessa esimerkki hienosta sattumalta syntyneestä kohdasta keskeneräisessä maalauksessani. Toivon että saan sen säilytettyä valmiissa työssä, mutta voi kyllä olla ettei se onnistu. Lisäksi esimerkki ihan toinenlaisesta akvarellijäljestä toisella lailla keskeneräisessä rupikonnatyössä.
