Olen ilmeisesti hitaasti käynnistyvää tyyppiä. Lähtönopeus on heikko. Pyörin vielä lähtöruudussa kun muu joukko viipottaa menemään, mutta toisaalta usein miten pääsen vasta vauhtiin kun monelta muulta jo into lopahtaa. Voin hyvin tehdä yhtä ja samaa asiaa tunti- tai päiväkaupalla- lukea, maalata, kirjoittaa, siivota -no tätä ehkä harvemmin :). Joulukoristeetkin sain vasta toissapäivänä kerättyä pakettiin. Sama tyyli näyttää toistuvan myös tässä blogin kirjoituksessa. Ensin en saa kirjoitettua mitään, ja sitten kun ryhdyn hommaan niin juttuahan näyttää tulevan solkenaan asiasta ja asian vierestä.
Toinen syy siihen, miksi bloginkirjoitusintoni on ollut välillä kateissa liittyy kyllä siihen, että olen miettinyt kirjoittamisen mielekkyyttä. En usko että olen maalatessani tai metsäretkilläni oivaltanut mitään niin erityistä, ettei sitä olisi joku muu ajatellut jo aiemmin ja paljon hienommin. Suomessa on niin paljon hienoja taiteilijoita, luonnossa liikkujia, tutkijoita, että huomaan varsin usein siteeraavani heidän ajatuksiaan. Tällä hetkellä tuntuu yleisemminkin olevan vallalla aika itsekeskeinen kulttuuri, jossa moni rakentaa itsestään brändiä, ja vaikka ymmärrän sen, niin jotenkin myös vierastan sitä. Välillä tuntuu siltä että tarvittaisi enemmän kuulijoita ja vähemmän kertojia.
Joka tapauksessa olen itse lueskellut aina välillä muiden taiteilijoiden blogeja ja se on ollut tosi hauskaa. On jännittävää päästä blogin välityksellä seuraamaan maalausprosessia, epäonnistumisia, tavoitteita ja unelmia yms. Usein tuntuu siltä, että taiteilija pystyy avaamaan paljon henkilökohtaisemmin tekemistään kirjoittamalla kuin esimerkiksi jossain kahvipöytäkeskustelussa. Esimerkiksi taidekoulukaverini Maaria Oikarisen Hekuma- blogi on kiinnostava ja hieno. Se löytyy täältä: http://hekuma.blogspot.fi/
Olen ajatellutkin tätä omaa blogikirjoittamistani tänä keväänä päiväkirjamerkintöinä ja muistiinpanoina. Toivon että kirjoittelun kautta voisin avata itselleni ja lukijalle matkaa kohti valmista näyttelyä.
Hienossa kirjassa Elämää auringosta (2003) kasvifysiologi John King kirjoittaa siitä, mitä kaikkea kasvit tekevät. Kirja on ohut mutta täyttä tavaraa niinsanotusti. Se on ollut minulle innostava, vaikka meneekin välillä melko “tieteelliseksi”, eikä kasvifysiologia ole suoraan sanottuna erityisen vahva alani. Joka tapauksessa kirjassa on ihmeellisiä esimerkkejä siitä, miten kasvit mittaavat aikaa, viestivät toisilleen yms. Miten paljon puun rungon läpi kulkee vettä kuumana kesäpäivänä. Miten ällistyttävän pitkät juuret kasveilla on. Miten kasvit kääntyvät valoa kohden. Miten taidokkaasti siemenet “pystyvät arvioimaan” maan alla milloin kannattaa lähteä itämään, Miten jo Darwin ymmärsi että kukat ovat pölyttäjiä varten, ja me saamme tässä sivusta seurata niiden viestintää ja ihailla niitä. Kirja päättyy muistaakseni sentyyppisiin loppusanoihin , että kasvit tekevät itse asiassa monia samoja toimintoja kuin mekin, esim mittaavat aikaa ym, mutta ne tekevät kaiken niin eri tahdissa kuin ihmiset että me voimme erehtyä luulemaan että ne eivät tee mitään. Muistan että kirjan luettuani aloin katsella kaupungin puita aivan uudella tavalla. Tuli mieleen Tolkienin entit, jotka toimivat ympärillämme ilman että me huomaamme mitään!
Nyt viime vuosina on selvinnyt hämmästyttäviä asioita puiden elämästä. Esim suomalaiset olivat mukana tuoreessa tutkimuksessa jossa selvitettiin että puutkin nukkuvat! Jututin syksyllä Seppo Vuokkoa hänen uudesta hienosta kirjastaan Latva pilviä piirtää. Entisen Luontoillan kasviasiantuntija Vuokko on kerännyt kirjaan tämän hetken tietämystä puista. (ohjelma: http://areena.yle.fi/1-3650309.) Keskustelussa tuli esiin mm. että puiden historia on pitkä: Yli 300 miljoonaa vuotta. Niinpä niillä on ollut aikaa kehittää erilaisia systeemejä pärjäämiseen. Nyt viime vuosina uuden tutkimustiedon myötään ollaan vasta ymmärtämässä uudella tavalla sitä, mitä kaikkea puut ovat. Viimeaikoina on selvinnyt esimerkiksi että puilla on sosiaalinen verkosto. Ne voivat viestiä toisilleen ja tehdä yhteistyötä. Ja ilmeisesti ne myös näkevät, haistavat ja muistavat!
Viime kesänä ilmestyi suomeksi myös metsänhoitaja Peter Wohlleben Puitten salattu elämä. Kirja on ollut myyntimenestys maailmalla ja herättänyt myös paljon keskustelua. Osa on vierastanut kirjan melko suoraviivaista inhimillistämistä. Hesarin eilisessä tiedeartikkelissa kirjoitettiin myös tästä puolesta: että voisiko puita arvostaa omina itsenään, ilman turhaa inhimillistämistä, joka ei tunnu kaikilta osin oleva tieteellisesti todistettavissa. Voi olla varmaan näinkin että houkutus mystifioida puita on suuri. En ole itse lukenut kirjaa vielä kokonaan, selaillut pelkästään joitain kohtia, joten en osaa ottaa kantaa tähän. Seppo Vuokon kanssa jutellessa tuli esiin toisaalta myös se puoli, että tutkimus on aiemmin käsitellyt puita aikalailla puutavarana ja materiana, ja siksi se on ollut suurelta osin tässä mielessä yksipuolista. On hyvin jännittävää nähdä, mitä kaikkea puiden elämästä saadaan lähivuosina selville. Nykytekniikalla kun voidaan havaita entistä herkempiä, vaikeammin mitattavia asioita, kuten tätä puiden kemiallista viestintää. Tästä on muitakin esimerkkejä: Tein mm. muutama vuosi sitten ohjelmaa täysikuun vaikutuksesta eläimiin. Ajatus on ollut kuopattuna aiemmin huuhaana, mutta niin vaan tutkija oli kuitenkin löytänyt tilastollisesti merkittäviä eroja, kun aineisto on tarpeeksi suuri ja mittarit tarpeeksi herkät (ohjelma: http://areena.yle.fi/1-2209127)!
Puista vielä yksi ajatus. Erja Rappe on tutkinut puiden merkitystä laitoksessa eläville ihmisille. Kun jututin häntä aiheesta (http://areena.yle.fi/1-3362819), tuli esiin erittäin ihmeellisiä tutkimustietoja. Hän oli omissa tutkimuksissaan havainnut että jo puiden näkeminen ikkunasta lisäsi vanhusten hyvinvointia laitoksissa. Laajemmissa tutkimuksissa maailmalla on havaittu esim että sairaalassa toipumispäiviä oli vähemmän niillä potilailla, joiden ikkunat olivat metsään päin! Tai että yleinen kuolleisuus tuntui olevan yhteydessä puiden määrään asuinalueella. Tai että väkivaltainen käyttäytyminen oli yhteydessä puiden määrään. Siis mitä enemmän puita, sitä rauhallisempaa! Ja käsittääkseni nämä tutkimukset ovat olleet tieteellisiä pätevästi tehtyjä eli muut muuttujat vakioitu kuten asukkaiden määrä alueella ym. Aika ihmeellistä! Saa nähdä mitä kaikkea jatkossa selviää. Ehkä muinaiset ihmiset, jotka pitivät kokouksiaan mahtipuiden alla ja kysyivät puilta neuvoa, ovat aavistaneet jotain niiden voimasta?
On ihmeellistä ajatella sitä pitkää evoluution kaarta, kaikkia niitä esi- isiä, jotka ovat tuoneet lajit tähän päivään. Kun haastattelin Nightwishin Tuomas Holopaista jokin aika sitten evoluution kauneudesta, hän sanoi jotenkin hienosti että kyllähän koulussa on opetettu evoluutiota jne, mutta kun todella ymmärtää sen ytimen, niin se on tajunnan räjäyttävä ja nöyräksi tekevä kokemus. Muutenkin hän puhui hienosti. (Juttu löytyy täältä: http://areena.yle.fi/1-3786329)
Olen miettinyt kovasti miten saisin evoluution kuvattua maalauksiin. Ne sukulaiset ja esi- isät joiden lukemattomat valinnat ovat johdattaneet lajit ja yksilöt tähän päivään ja elämään näitä arvokkaita ohikiitäviä hetkiä. Tässä joitain maalauksia aiheesta. Jatkan projektia. Ehkä teen kaiken ylle tähtitaivaan, tai sitten maalaan metsän “aikajanan” johonkin kohtaan- kuvaamaan tätä hetkeä. Toisaalta ei saa kuvittaa liikaa. Hyvä taulu ei ole selitä asioita puhki vaan se voi kuvata ihan muutakin kuin mikä on ollut lähtökohtana.
En olisi ikinä joitain vuosia sitten uskonut ryhtyväni akvarellimaalariksi. Suhtauduin niihin jotenkin rehellisesti sanottuna ylenkatseisesti. Öljyvärit, kerrokset, kangas tuntuivat toimivat paljon paremmin ja sopivan tällaiselle virheitä tekevälle maalarille, joka lisää, poistaa, lisää, poistaa jne. Niimpä. Akvarellit tuntuivat olevan enemmän harjoittelua ja luonnoksia varten- joita en yleensä tee ollenkaan. Akvarelleissa on olennaista käyttää hyväksi pohjan valoa. Sekin tuntui hankalalta ja aneemisen ohuelta tavalta maalata. Että valkoista ei voi lisätä halutessaan jos on mennyt maalaamaan jonkin kohdan tukkoon (paitsi hätätilassa guassivalkoista). Ja se kehystäminen lasin alle tuntui myös jotenkin jäykältä ja perinteiseltä. Ja kaikki ne säännöt, joita akvarellimaalaus tuntui olevan täynnä. Ei saa tehdä niin tai näin. Olin kyllä nähnyt esim Petri Hytösen hienoja akvarelleja näyttelyissä, mutta silti.
Vähitellen olen kuitenkin innostunut aika lailla akvarellien maailmasta. Koko ajatus siitä, että työvälineenä on vesi, on kiehtova. Marjukka Paunilan kirja akvarellimaalauksesta kertoo tästä hienosti. Ja akvarellimaalauksen hienosta historiasta myös. Olen myös vähitellen ymmärtänyt että monet säännöistä voi rikkoa, ja että tälläkin saralla voi irrotella. Ja että pohjan valo on todella hieno parhaimmillaan. Se hohtaa koko työhön erilaista valoa, kuin tuubista saatu valkoinen. Voi sitä tietenkin öljymaalauksissakin käyttää hyväksi. Akvarelleissa lumoaa myös tietty sattumanvaraisuus. Koskaan ei tiedä ihan tarkasti miten työ etenee ja miltä se näyttää kuivuessaan. Siinä on jotain hyvin elämänläheistä, ja se sopii mielestäni hyvin myös luonnon maalaamiseen. Ohessa esimerkki hienosta sattumalta syntyneestä kohdasta keskeneräisessä maalauksessani. Toivon että saan sen säilytettyä valmiissa työssä, mutta voi kyllä olla ettei se onnistu. Lisäksi esimerkki ihan toinenlaisesta akvarellijäljestä toisella lailla keskeneräisessä rupikonnatyössä.
Maalausten koko on tietenkin kiinni mahdollisuuksista. Niinkuin omalla kohdallani, kun olen saanut vihdoin työtilan puoleksi vuodeksi, niin huomaan olevani kuin pillastunut villihevonen. Tätä ennen tein pitkään akvarelleja saunan lauteiden alla ja varastohuoneessa. Työhuonemahdollisuus on johtanut suuriin öljytöihin. Viime yönä heräsin miettimään tätä. Siis että mitä järkeä on tehdä valtavia töitä, joita kukaan ei voi ostaa, eivätkä mahdu minnekään. On ekologisempaakin tehdä pientä.
Teosten koolla on väliä vaikka sen ei liitykään niiden merkitykseen eikä vaikuttavuuteen. Valokuvasta ei aina tajua minä kokoinen maalaus on. Ohessa kaksi maalausta, joista toinen on 130 * 130 cm, ja toinen noin 20* 20 cm. Tätä isoa aloitin eilen työhuoneella . Se on siis vasta alkuluonnos metsäpolusta, ja toinen on ollut viime akvarellinäyttelyssäni esillä.
Maisema tuntuu erilaiselta suuressa ja pienessä koossa. Muistelen jonkun taiteilijan väittäneen, että nimenomaan pieneen maailmaan on helpompi sukeltaa. Voi olla. Sitä tunnetta olen kuitenkin yrittänyt juuri aloittaessani suuria töitä. Että työhön voisi melkein astua. Taiteilijoilla on myös erilaiset käsialat. Jotkut tekevät suurempaa kuin toiset. Jos esim käytetyt siveltimet ovat suuria, voi pieneen kokoon olla hankala tehdä. Olen miettinyt, onko koko myös ikäkysymys. Joskus tuntuu siltä että nuoret taiteilijat tekevät suuria, ja iän myötä teokset pienentyvät. Huutaminen muuttuu hiljaisemmiksi viesteiksi, jopa kuiskauksiksi. Tämä on kyllä ihan omaa teoriaa, enkä ole varma onko näin.
Muistan lukeneeni Giacometistä, että kun hän oli vakavassa auto- onnettomuudessa, hän teki sen jälkeen veistoksia, jotka olivat niin pieniä, että mahtuivat tulitikkulaatikkoon! Hän alkoi myös tehdä laihoja ihmisveistoksia, joilla oli valtavan kokoiset jalkaterät. Käsittääkseni myötätunnosta ihmisiä kohtaan, että he pysyisivät paremmin pystyssä.
Tähän metsäpohdiskelun perään on pakko todeta, että todellisuudessa mun maalaaminen ei ole yhtään noin “ylevää”. Eilen työhuoneella ei esimerkiksi sujunut yhtään mikään. Pääsin paikalle muiden kiireiden takia vasta kahdelta iltapäivällä. Yritin korvata menetettyä aikaa huiskimalla eri maalauksiin värejä sinne tänne. Vaikka juuri olin päättänyt maalata kevyesti, unenomaisesti. Unohdin kokonaan että yritin tehdä metsämaalausta, joka olisi kuin muisto metsätilasta. Johon voisi astua kuin uneen tai muistoon. Nyt siellä työhuoneella odottaa sähellys jossa on keltaista, punaista, sinistä vihreää. arrghh. Maalasin esim pari tuntia jättimäistä kantoa. Ihan hyvä aihe sekin, ei siinä mitään. Mutta vasta yöllä ymmärsin että haluan maalata enemmänkin metsätilaa. Arkkitehti Lauri Louekari on kirjoittanut hienossa väitöskirjassaan metsän arkkitehtuurista “metsän huoneista”. Sitä kohti yritän itse asiassa pyrkiä, että saisin yhteen maalaukseen ikuistettua tällaisen metsän huoneen, johon voisi kuvitella astuvansa. Sitten vaan muita ajatuksia tulee tilalle ja ne tuntuvat vievän tätä taiteilijaa eri suuntiin. Positiivisesti ajatellen voi tietysti olla että huonot päivät ovat tarpeen että asiat selkiytyvät päässä. Outi Nyytäjä on joskus sanonut että kirkkaasti ajatellun voi myös kertoa selkeästi. Ajattelen että maalaamisen suhteen on sama juttu. Pitää osata pelkistää, kiteyttää, kirkastaa ajatusta, löytää ydin, ja karsia muita rönsyjä pois.
Ohessa ihan kesken oleva lumimaisemamaalaus, josta poistin eilen toinen puunrungon. Voin olla että laitan sen taas takaisin seuraavalla kerralla. Tämmöistä soutamista ja huopaamista tällä hetkellä.
Olin aikanaan koululaisena erään naistenlehden järjestämällä taidematkalla Arlesissa äitini kanssa. Kiertelimme Etelä- Ranskassa taidemuseoita. Kävimme Cezannen kotitalossa, näimme sen vuoren jota hän maalasi satoja kertoja, kävimme Chagallin ja Vincent van Goghin museoissa. Reissusta muistan parhaiten sen hetken kun katsoin ikkunasta ulos ja huomasin että maisema näytti tutulta. Vähän ajan kuluttua vasta tajusin että tuttuus johtui van Goghin maalauksista, joita olin katsellut aiemmin kuvista. Sypressit, peltojen linjat horisonttiin, pienet kirkkaat kukat siellä täällä. Kaikki oli tuttua maalauksista, joihin taiteilija oli onnistunut kiteyttämään jotain niin olennaista, että tunnistin sen maiseman nähdessäni.
Ajattelen että olisi hienoa, jos voisin samaan tapaan taltioida metsästä jotain niin olennaista, että se välittyisi eteenpäin ja auttaisi näkemään metsän uudella tavalla. Huomasin itsekin joululomalla että monesti talvista maisemaa katsellessani ajattelin, että tässä on halosmainen maisema. Ihan kuin Pekka Halosen maalauksesta. Maalaamalla jotain tiettyä kohtaa voi nostaa sen arvoa- Näyttää että tämä on maalaamisen arvoinen aihe. Hieno metsämaalaus voi kenties parhaimmillaan säteillä vuosia seinältä metsän arvostusta eteenpäin. Monet tutkimukset viittaavat myös siihen, että ihmisille on tärkeää nähdä luontoa, ja jopa luonnon näkeminen kuvissa vaikuttaa positiivisesti. Ei ole ihme, että taiteilijat ovat maalanneet luontoa ja metsiä vuosisatojen ajan ja ihniset ovat halunneet niitä seinilleen.
Kuvassa on jollain lailla keskeneräinen maalaus mäyrien metsästä. Lähtökohtana on ollut viime kesän retki hienolle Kyöpelinvuoren metsäalueelle Mäntyharjulla. Kävimme siellä päiväretkellä ja täysin yllättäen näimme metsässä kaksi mäyrää, jotka tonkivat maata niin touhuissaan että eivät huomanneet meitä ennenkuin olimme aivan lähellä. Yritin maalata sitä muistoa kuvaan.
Siinäpä kysymys jota olen pähkäillyt. Olen pitempään halunnut maalata metsää, nimenomaan vanhaa luonnontilaista metsää. Taustalla ovat omat metsäkokemukset ja monet radiohaastattelut joita olen tehnyt aiheesta. Monissa ohjelmissa on tullut esiin sama viesti: luonnontilaisten metsien arvo ja se miten ne ovat vähentyneet Suomessa melko lyhyessä ajassa murto- osaan entisestä.
Valokuvaaja Ritva Kovalainen kertoili vuosi sitten tehdyssä radiohaastattelussa siitä, miten he havahtuivat Sanni Sepon kanssa kuvatessaan Aarniometsät- kirjaa siihen miten pieniksi luonnontilaiset metsäalueet olivat käyneet. Ennen puhuttiin itärajalla jopa 24 tunnin metsistä, ja nyt voidaan puhua esim viiden minuutin metsästä. Se kuvaa aikaa joka kestää kävellä luonnontilaisen metsän läpi. Monet ihmiset ovat kuitenkin kiintyneitä omiin lähimetsiinsä. Ritva Kovalainen kertoi haastattelussa miten joku ihminen oli kuvaillut että tuntui kuin jalokivi olisi särjetty, kun metsä hävitettiin talon vierestä.
Olen paljon miettinyt, miten onnistuisin maalaamaan tällaisen metsän, joka on kuin jalokivi. Tai kuten Anni Kytömäki kuvailee Luonnonperintösäätiön juhlajulkaisussa metsää, joka tuntuu hehkuvan sisäistä valoa (tai jotain tähän suuntaan). Anni Kytömäen kirja Kultarinta on kaikenkaikkiaan mahtava metsäkuvaus. Suosittelen lämpimästi! Sieltä on jäänyt mieleen mm mielikuva metsän lukemattomista pienistä eläimistä, jotka hengittävät siellä metsän kätköissä. Olen itse ajatellut vähän samaa ajatusta lintuasemilla saaristossa kun saari on täynnä piileskeleviä muuttolintuja. Miten monta pientä sydäntä lyökään siellä jossain näkymättömissä. Olisi hienoa saada maalaukseen näkyviin metsän monimuotoisuus juuri näinä lukemattomina eri lajeina ja yksilöinä, jotka ovat merkittävä osa kokonaisuutta. Niiden vuosimiljoonien evoluutiohistoria on kuljettanut ne tähän päivään. Muistaakseni joku tutkija on joskus sanonut että kovakuoriaiset ja sienet ovat luoneet metsät! Tarkistan asian ja palaan siihen myöhemmin. Professori Heikki Setälä kuvaili maaperää joskus köyhän miehen sademetsäksi. Se on täynnä lajeja joita kukaan ei vielä tunne, ja joilla on kuitenkin suuri merkitys kokonaisuudelle. Mutta miten maalata metsän monimuotoisuutta, joka ei näy ensisilmäyksellä? Miten voi tuoda esiin kaiken sen elävän, hengittävän, kaikki ne eri tahtiin lyövät sydämmet metsän kätköissä? Jos maalaukseen alkaa listata lajeja, siitä tulee helposti lastenkirjakuvitusta, tai opetustaulu: metsäjänis, orava, hirvi, töyhtötiainen, änkyrimato, muurahainen ym. Viimeaikaiset tutkimukset ovat tuoneet esiin että puutkin voivat muistaa, mitata aikaa, tehdä yhteistyötä, nähdä yms!
Olen yllättäen innostunut maalaamaan lumista maisemaa. Kävimme Joululomalla Mäntyharjulla retkellä Kallaveden Keisarinlähteellä ja sen vieressä virtaavalla purolla. Oli tyyni, harmaa päivä, puut paksun lumen peitossa ja rungot huurteessa. Lumoava talvimaisema oli täynnä pieniä hienoja lumisia yksityiskohtia. Puro virtasi jääkuoren alla ja kaikui jääseinämistä aivan eri tavalla kuin kesällä. Se näkyi siellä täällä mustina aukkoina jääkannen pinnalla. Olen yrittänyt maalata samaa haurasta tunnelmaa työhuoneella tämän viikon aikana, mutta sitä on vaikea tavoittaa. Pitäisi maalata riittävän kevyesti, jättää tyhjää valkoista kangasta ja ilmavuutta. Olen aloittanut työhuoneharjoitteluni öljyväreillä, mutta houkuttaisi yrittää myös vesiväreillä. Miten paljon uskaltaa jättää maalaamatta? Miten vähillä väreillä selviää? Mitkä viivat saavat maiseman elämään?
Iloista uutta vuotta kaikille! Olen taas käynnistänyt maalausprojektit ja maalaan innolla metsänäyttelyä ensi kesäksi. Kokeilin viime viikolla Mäntyharjulla jopa ulkona maalaamista- 25 asteen pakkasessa! Innostuin seuraamaan Pekka Halosen esimerkkiä, kun tein hänen lumimaalauksistaan radio- ohjelmaa viime vuoden lopulla. Halonen maalasi luonnossa talvisinkin. Hän laittoi kuulemma sanomalehtiä housuihin että pysyi kylmä loitolla, saattoi maalata jopa suksilla seisten, ja toisinaan maalauksista voi nähdä tutkijoiden mukaan sormenjälkiä, kun taiteilija on painellut maaleja kankaaseen siinä vaiheessa kun maalit ovat alkaneet kylmässä jo hyytyä, mutta taiteilija ei. Oma maalauskokeiluni jäi tänä kovana pakkaspäivänä varsin lyhyeksi. Tätä edellisenä päivänä, silloinkin lähes 20 asteen pakkasessa, kokeilin lumimalaamista ensimmäistä kertaa, ja huomasin että vaikka se on hankalaa, niin on se myös aika hauskaa. Toisaalta törmäsin heti myös vaikeuksiin, joihin Halonenkin on ehkä törmännyt jo sata vuotta aiemmin. Esim että kannattaa varmistaa etukäteen, että maalituubit aukeavat, ettei tarvitse kylmässä äheltää niiden kanssa- Havaitsin myös, että öljypurkin kansi ei välttämättä mene kiinni tiukasti, jos lunta on välissä, ja öljyt voivat siten myöhemmin valua purkista (!), jalusta ja maalausjakkara olisivat avuksi, samoin hyvät eväät. Ymmärsin entistä paremmin myös sen, että Halonen tyytyi usein maalaamaan aivan lähimaisemiaan Halosenniemellä. Seuraavana päivänä opin myös että sankassa lumisateessa ei voi maalata. JOs lunta sataa kankaalle, se muuttaa öljyvärit kokkareisiksi. Saa nähdä jatkanko talvimaalausta vielä tänä talvena. Ehkä.
Yritän aktivoitua myös tauon jälkeen blogin kirjoittamisessa samalla kun työstän näitä metsämaalauksia. Asetan tavoitteeksi kirjoittaa jotain joka toinen päivä kevään mittaan. Se jää nähtäväksi, löytyykö ajatuksia ja aikaa kirjoittamiseen.
