Tänään, viimeisenä saaripäivänämme, on jo melkein helle. Ainakin tuulensuojassa. Uskaltauduin villapaidassa ja lippiksessä liikkeelle. Kävimme kaupalla syömässä jätskit. Lapset ovat keksineet potkia saappaita jaloistaan, joka on kyllä aika hölmöä, mutta toisaalta pitää pienimmänkin hyväntuulisena ja lähistöllä.
Kun kirjoitan tätä tämän päivän blogia, isommat lapset ovat koululla porkkananistutusapuna, ja pienin päiväunilla. Yritämme järjestää illalla koululla lettukestejä läksiäisjuhlaksi, ja suunnittelemme että koulun alueelle viritettäisi Morganin aarteen etsintää, kun kultarahoja on vielä kaapissa pussillinen.
Olemme olleet onnekkaita, kun olemme saaneet nähdä hyvin kevättä. Tullessamme maaliskuun lopulla tiet ja piha olivat lumen peitossa, satamalahti jäässä ja ensimmäiset haahkat vasta saapuneet. Nyt valkovuokot kukkivat, pääskyt lentelevät kylän yllä ja tiirat kirkuvat kesäisen kiukkuisesti yli lentäessään. Iidan linnunsiemenistä pihamme edustalle hiekkaan virittämä kauraistutus on hyvässä kasvussa. Maistelimme tänään talon ulkorappujen vieressä kasvavaa sitruunamelissaa.
Senkin olemme nähneet miten vähän väkeä on saaressa maaliskuun lopulla, melkein pelkästään ne 35 ihmistä, jotka asuvat täällä ympärivuotisesti. Huhtikuussa lintuharrastajien joukko kuitenkin liikkuu saarella ahkerasti, ja nyt kesän kynnyksellä alkaa näkyä mökkiläisiä ja kesäsaarelaisia. Saaren ainoa bändi on alkanut jo treenata vuoden ainoaa keikkaansa varten. Se on juhannuksena, ja suosio lienee taattu.
Silti tuntuu, että kevät jää kesken: emme ole täällä näkemässä, miten haahkanpoikaset kuoriutuvat ja miten koirahaahkat lähtevät pois. Entä miten rupikonnalammen kudun käy. Pihlajan lehdet ovat juuri avautumaisillaan.
Lapset ovat viihtyneet hyvin. Nuorin on osoittanut hämmästyttävää kiinnostusta lintuihin, ja tunnistaa niitä jo monta kymmentä, vaikka mitään lintujen pänttäystä ei ole harrastettu. Vanhimman mieleen jäävät varmaan parhaiten koulukaverit, opettaja ja koulu, ja tietenkin ehkä lintuhoitolan potilaat. Meille aikuisille on ollut hienoa tuntea, että tämä kevät ei livahtanut ohi vaivihkaa, huomaamatta. Kaikkien hienojen luontohavaintohetkien lisäksi saaresta jäävät tietenkin kuitenkin mieleen ne ihmiset, joihin olemme saaneet tutustua.
Huomenaamuna pakkaamme kamamme Eivoriin, joka lähtee 11.15, ja varaudumme aikamoiseen väenpaljouteen, ja ruuhkaan lossilla. Maanantaina edessä on näyttelyn ripustus, ja tiistai-iltana avajaiset klo 18-20 Ava Galleriassa Helsingissä. (joo, vähän täpärälle menee!). Liitän kutsukortin ja lehdistltiedotteen tähän perään sitten kun keksin miten se tehdään. Tervetuloa näyttelyyn!
Varmaan seuraavaksi laitan blogiin kuvia näyttelystä. Aion jatkaa tätä blogin kirjoittamista edelleen, mutten näin säännöllisesti kuin nyt. Yleensä arki on kuitenkin arkea, ja harvoin elämässä on tällaista jaksoa, joka on tarpeeksi pitkä paikalleen asettumiseen, mutta toisaalta sen verran lyhyt että se tekee jokaisesta päivästä merkittävän eikä niitä malta päästää lipumaan ohitse. Kiitokset kaikille blogin lukijoille. Vierailuja on ollut melkein kolme tuhatta. Tämä on ollut hauska kokemus, en olisi ikinä etukäteen uskonut innostuvani näin kovasti.
Haaveissa on päästä palaamaan Utön saarelle pian uudelleen.
Aamulla ikkunastamme näkyivät heti Albanuksen mastot. Pojat katselivat, että mastossa on vieraanmaan (Ahvenanmaa) lippu: jess, merirosvolaiva. Sitten pojat pinkaisivat ulos ja lähtivät tuhoamaan sitä. Aluksen upotettuaan innostunut taistelukaksikko jatkoi majakalle, ja räjäytti senkin. Juha seurasi perässä ja yritti ehdottaa, että osa rakennuksista kannattaisi jättää tuhoamatta ja muutama uhri henkiin. Huonolla menestyksellä, sillä iltapäivällä kävelin nuorin olkapäilläni, ja eikös taas erään pariskunnan tavatessamme olkapäiltä kuului jess mä ammuin ton jätkän. Vaimo nauroi ja sanoi Kallelle, että älä nyt sentään sitä, kun se on mun aviomies.
Yritän ainakin toisten aikuisten kuullen huomautella ettei ihmisiä saisi ammuskella leikilläkään, mutta vaikutus ei ole sanottava. Ennen kuin olin päässyt poikien äidiksi en ikinä olisi uskonut sitä, miten kaikki kepit kiinnostavat. Niitä tarttuu käsiin joka paikasta, ja ne ovat miekkoja, pyssyjä, lasermiekkoja jne. Keppejä tulee sisään ovista ja ikkunoista, ja nostelen niitä pihan puolelle pitkin päivää, ja hienoimmista riidellään kovaäänisesti. Täällä saaressa löytyy toki muitakin hyviä aseita, kuten vanhoja puikkareita miekoiksi, ja oikeita hylsyjä taskun pohjalle.
Keräilimme päivällä simpukankuoria rannasta, ja tutkimme rakkolevää. Etsiskelimme myös mitä muuta aallot ovat tuoneet. Usein rantaan ajautuu jostain syystä kenkiä. Ovatkohan ne veneilijöiden jalasta lipsahtaneita, vai jonkun uimarin, joka on jättänyt kengät liian lähelle rantaa aaltojen ulottuville. Ehkä aallot kuljettavat erityisen hyvin kenkiä. Viime syksynä pääsimme veneretkelle Sandöra- saarelle, ja sieltä löytyi myös useita kenkiä, mutta lisäksi esimerkiksi ehjä hehkulamppu.
Utön saari vaikuttaa nyt tosiaan erilaiselta kuin ennen. Monien sellaisten rakennusten ovet ovat auki, jotka eivät ole täällä oloaikanamme olleet. Kaupalla on jonoa, ja paljon meille uusia ihmisiä. Useimmat tervehtivät toisiaan, ja ovat keskenään vanhoja tuttuja. Paikka on toisille ihmisille aivan erilainen, kesä-Utö, jota me emme tunne. Saarella puuhattiin päivän mittaan monenlaista. Joku kunnosti venettään ja joku toinen maalasi laituria. Räystäs- ja haarapääskyt lentelivät avonaisissa venevajoissa.
Saari on tottunut ihmisten suureen määrään, ja yleensä vierailijat osaavat kyllä käyttäytyä, mutta jotain hankaluuksiakin aina tulee: muutama ajattelematon retkeilijä on kuulemma vähän aikaa sitten hiippaillut rannalla pelottaen useamman haahkamamman pesältään, ja joku koiran kanssa kulkija on päästänyt koiran juoksemaan rannalle vapaasti samalla seurauksella. Kaupan seinälle on ilmaantunut koululaisten tekemiä raikkaan oloisia ohjeita siitä, mitä kannattaa ottaa huomioon luonnossa liikkuessa.
Iida viritteli jonkin verran leikkejä saaressa olevien tyttöjen kanssa, mutta oli vähän kolmantena pyöränä, kun tytöt olivat ennestään tutut toisilleen. Jopsu oli myös pienen välimatkan päässä leikistä tarkkailuasemissa jonkinlaisena neljäntenä pyöränä tai ulkojäsenenä. Vein lapsille lopulta kenttälounaan ulos, kun en raaskinut patistaa sisään. Iltaviideltä kävimme majakkakaupassa ostamassa veljelleni majakkajulisteen. Mantereella on rikottu tänään jo hellelukemia, mutta täällä on kuitenkin vielä pidetty pipoja päässä kun tuulee. Vakioulkovarustukseni koko melkein kahden kuukauden ajan on ollut sama: keltaiset kumpparit, oranssi takki, punainen pipo, hanskat, kännykkä taskuun, ja kiikari ja kamera kaulaan.
Sain opettajalta kopion koululaisten kommenteista, joita olivat kirjoittaneet työhuonevierailun pohjalta. Oli tosi hauskaa saada palautetta, ja niissä oli useampi hyvä oivallus.
Illat ovat jo aivan valoisia vielä yhdentoista aikaan kun me aikuisetkin viimein kömmimme nukkumaan. Vähän yhdentoista jälkeen oli kuulemma ollut ukkosta ja salamoinut, mutta silloin olimme jo unessa.
Aamu alkoi heti hienosti: piharuokinnalla polun päässä oli sinirinta. Olin toivonutkin näkeväni sellaisen. Niitä on näkynyt nyt muutamana päivänä. On jännä ajatella, että ne ovat talvehtineet jossain Koillis-Afrikan ja Länsi-Intian välillä, ja jatkavat tästä pohjoiseen kohti valoisia kesäöitä. Lisäksi ruokinnalla pyörivät aamukahviaikaan leppälintu, pensastasku ja kivitasku. Saaressa on ollut paljon kerttuja viimepäivinä.
Sumupäivät ovat hienoja. Tänään oli myös tyyntä ja aika lämmintä. Hotellilla tehtiin korjaushommia, ja avonaisesta ovesta kuului traktoreiden ja kaivureiden ääniä, ja välillä lokkien ja tiirojen huutoja. Kävimme kaupalla jätskillä puolen päivän aikaan. Oli hauska nähdä kaupan terassilla lintumiehiä istuskelemassa leppoisasti ja vaihtamassa kuulumisia. Nuorin löysi kuolleen harmaasiepon, jonka aikoi viedä isosiskon hoitolaan.
Purin työhuoneelta tavarat, koska huomenna valkkaritalo on täyttymässä asukkaista. Keskimmäinen oli mukana kantamassa tavaroitani. Kannoimme isoa haahkamaalausta rullalla eri päistä. Poika johti joukkoamme, ja kuljetti meitä mitä hullunkurisimpien mutkien kautta. Isoa maalausta kääriessäni huomasin, että sen päällä oli neljä tai viisi kuollutta ritariludetta. Ilmeisesti ne eivät siedä pellavaöljyä tai öljyvärejä.
Kävimme keskimmäisen kanssa laiturilla katsomassa miten hassulta näyttää kun ei näy mitään muuta kuin sumua. Hetken voi kuvitella seisovansa maailman reunalla. Haahkojen pulina kuului kuitenkin sumunkin keskeltä ja muutaman kerran sumusta sukelsi esiin laiva. Otin muutaman sumukuvan haahkapariskunnasta, joka ui rannan tuntumassa. Merimerkkien ja poijujen oranssit, punaiset ja vaaleanvihreät värit näyttivät jotenkin erityisen hohtavilta sumussa.
Mieli askartelee jo ensi viikon näyttelyssä. Soittelin Helsinkiin muutamaan eri paikkaan ja kyselin akvarellien kehystämisestä.
Yritin iltapäivällä saada poikaa liikkeelle retkelle, mutta emme päässeet pihaa pidemmälle. Poika halusi ampua Bagugan-ammuksellaan, ja hienosti kyllä ampuikin ja juoksi välillä hauskan näköisellä pomppivalla tyylillä kuin balettitanssija ampumaan uudelleen. Totesin että onhan sitä pihallakin nähtävää, ja istuin penkille juomaan hunajateetä. Itse asiassa hetki oli yksi kauneimmista koko keväänä. Sumu tiheni ja hälveni vuorotellen. Sumupilvet leijailevat hiekkakentän yllä, majakka tuli näkyviin ja hävisi. Vastarannan rakennukset hävisivät näkyvistä, ja vähitellen alkoivat näkyä jälleen. Ensin sumun seasta hohtivat esiin valkoiset talonseinät ja ääriviivat.
Illalla sää kirkastui. Leffakerhossa oli tarkoitus katsoa kokoperheen elokuvaa Karhuveljeni Koda, mutta teknisten ongelmien takia se muuttui Mr Beaniksi. Juha poistui heti ja nuorin viihtyi vähän aikaa pöytien alla napsimalla muilta pudonneita juustonaksuja (kun oli ensin syönyt omansa), mutta sitten lähdimme jatkamaan leikkiä pihalle.
Hotellilla tuntui vähän esimakua tulevasta kesästä, kun purjelaivoja ilmestyi satamaan, ja kylän raitilla näkyi paljon uusia kasvoja. Huomenna saareen on tulossa muutama koululuokkakin, ja hotelli on ihan täynnä, joten silloin varmaan vauhtia riittää. Näiden viimeisten päivien yllä leijuu haikea tunnelma. Kaikessa on jo lähdön tuntua.
Päivän sää oli vaihteleva. Aamulla oli aurinkoista ja iltapäivällä satoi. Pojat touhusivat aamupäivän pihalla. Molemmilla on yleensä kädessä keppejä, lasermiekkoja, joista tulee kuulemma vihreä säde.
Hotellilla kunnostetaan paria ulkorakennusta, ja jämälautoja poltetaan vanhalla ”kokkopaikalla”. Kävimme katselemassa tulta, ja leikimme keinujen luona. Pienin nauroi katketakseen kun onnistui potkaisemaan keinussa saappaat jalastaan ja heilutti villisti paljaita varpaitaan.
Kesken keinumisen pienin huomasi rupikonnan, joka oli ylittämässä hotellin pihaa. Kun olin ottamassa siitä kuvaa, se nosti peppunsa ylös ja jähmettyi liikkumattomaksi. Ihmettelin oliko sen tarkoitus näyttää uhkaavammalta ja suuremmalta oudossa asennossa. Katselimme konnaa hetken ja siirryimme sitten kauemmas, että se pääsi jatkamaan matkaansa. Seurasimme sen rauhallista menoa hiekkalaatikon takana olevan katajan alle.
Tulin tänään vasta ajatelleeksi, että itse asiassa kaikki ne valokuvat ja maalaukset, joissa on rupikonnia ja katulamput palamassa, kertovat syksystä. Tänä keväänä ei ole näkynyt konnia katuvalojen alla, koska illat ovat valoisampia, ja katuvalot palavat käsittääkseni viikolla kymmeneen ja viikonloppuna kahteentoista, eli tähän aikaan vuodesta niitä ei juuri tarvita.
Lounasaikaan pienin ei olisi halunnut ollenkaan tulla syömään. Keskimmäinen keksi houkutella kertomalla, ettei tarjolla suinkaan ole lihakeittoa vaan matokeittoa ja etanoita. Heti alkoi kiinnostaa! Äidinkin pitäisi useammin vain tietää mistä narusta vetää.
Soitin iltapäivällä kaupalle, kun hoksasin juuri ennen sulkemisaikaa että tarvitsen pattereita. Aika joustavaa kaupantekoa: Kauppias lupasi auliisti lisätä ostoksen ostosvihkoomme ja kiikuttaa patterit kaupan ulkopuolelle kauppakassiimme, jonka Juha oli jättänyt siihen lähtiessään kuvaamaan kirjokerttua. Yritin itsekin käydä viiden aikaan katsomassa lintua, mutta se oli pujahtanut katajan alle sateensuojaan, eikä suostunut näyttäytymään.
Kuuntelin lasten juttuja illalla. Isoin kertoili pienimmälle pitkästi siitä miten oli omasta mielestään juuri tämän ikäisenä leikkinyt usein leikkiä nimeltä Fiu Fau Lasermiekka. Leikki kuulosti monimutkaiselta ja hauskalta. Tuntui hassulta kuunnella siitä, kun en ole ollenkaan ollut tietoinen leikistä. Lapset juttelivat keskenään siitä, kuka saa komentaa heitä. Käsitykset erosivat hiukan. Keskimmäinen kertoi varmana tietona, että äidit vaan saa määrätä lapsia, kun ne on synnyttäneet ne. Isoin epäili, että ehkä isilläkin saattaisi olla jonkinlaista sananvaltaa.
Iltasadun aikaan tytöltä irtosi maitohammas ylhäältä. Aukko näyttää aika kivalta.
Päivän hurjimmat sydämentykytykset aiheutti taas nuorimmainen lounasaikaan. Tiskipöydällä oli Juhan synttäreiden kunniaksi kertakäyttöiset kuohuviinilasit, joista joimme lasilliset ennen ukin ja mummun lähtöä. Keskimmäinen poika keksi juoda kuohuviinilasista vettä lounasjuomaksi, ja nuorin vaati tietenkin samaa. Molemmat vitsailivat juovansa viiniä. Hetken kuluttua näin toisen lasin säröillä ja muutama muovisuikale puuttui. Hämmästyneeseen kysymykseeni siitä missä puuttuvat muovipalat ovat nuorin vastasi polleasti: täällä ja taputteli vatsaansa. Soitimme lääkäripalveluun ja konsultoimme tuttua lääkäriä ja sairaanhoitajaa ja yleinen käsitys on, että eiköhän se muovikin läpi mene, jos pääsee vatsalaukkuun asti. Pari päivää pitää seurata ja sitten vasta huolestua jos tulee vatsakipuja. Huh! Pidin itselleni puhuttelun ja päätin kiristää valvontaa, että saan lapsen hengissä aikuiseksi.
Hieno aamu taas kerran. Olen unohtanut mainita, että haahkakoiraat mouruavat edelleen. Erityisesti Ormskärin edustan porukka on puheliasta sakkia. Juha ja ukki kävivät aamupäivällä soutamalla Ormskärissä, ja oli ollut kuulemma hieno reissu ja hieno saari. Koululaiset tulivat lounaan jälkeen työhuoneelleni katsomaan maalauksiani, ja kertoilin lyhyesti mitä olen yrittänyt töihini maalata. Koulussa on tällä viikolla taas enemmän lapsia. Olivat pelanneet iltapäivällä kentällä pesistä ja Iida oli Juhan kertoman mukaan osunut pari kertaa hienosti palloon.
Juha yritti iltapäivällä ruokkia väsynyttä räystäspääskyä, joka kuitenkin kuoli. Tutkimme sitä varovasti. Ihmettelin linnun jalkoja. Ne ovat kynsiä lukuun ottamatta valkoisen pehmeän höyhennyksen peitossa. Sen jälkeen Kalle karjui tunnin, kun pesin pojan molemmat kädet, enkä vain toista, jolla oli koskenut lintua. Siinä pojassa on tahtoa!
Iltaviideltä Ukki ja mummu poistuivat Eeron kyydissä, ja lastasimme mukaan osan tavaroistamme. Soittelin Turkuun taidekauppaan, tilasin vielä akvarellipapereita, ja maksoin netissä, kun hotellinomistaja lupasi käväistä hakemassa ne tullessaan.
Kauhavirtuoosi mummu oli tehnyt ennen lähtöään päivälliseksi lihakeittoa ja vielä iltaruuaksi riisipuuron, jotka maistuivat koko joukolle.
Kävimme Kallen kanssa iltakävelyllä ja totesimme että majakan alapuolella oleva rupikonnalampi on nyt hiljentynyt. Poika istui olkapäilläni ja pohti samaa mitä useana iltana aiemmin: jos pää irtoaisi niin silloin kuolisi? Totesin, että niin varmaan kävisi ja olisin kyllä tosi surullinen. Kallelle elämän ja kuoleman raja on häilyvä ja olotilaa voi tarvittaessa sujuvasti vaihtaa: mutta sitten mä tulisin takaisin ja sitten äiti on taas iloinen.
Saaressa on nyt kaksi pientä chihuahuaa, ja koiranystävätyttö ei malta oikein olla sisällä vaan haluaisi jatkuvasti päivystää siltä varalta että koirat ovat ulkoilemassa.
Äitienpäiväiltana pesin lasten hampaita, ja otin myös hammaslangan käyttöön. Olin varomaton, ja yhtäkkiä kun käänsin selkäni, pienin ilmoitti itseensä tyytyväisesti: mä söin sen! Huh. Mietin mitä kaikkea sulamaton hammaslanka voi vatsassa aiheuttaa, voiko se tarttua johonkin ja harmittelin omaa varomattomuuttani. Lastenhoidossa tuntuu aina kulkevan olkapäillä joku huoli vitamiineistä, tautipöpöistä, muovitavaroista, säteilystä ja kaikesta siitä mistä kukaan ei nyt vielä osaa varottaa. Onneksi lanka seikkaili lopulta kehon läpi ja paikallistettiin iltapuuhilla ulostulleeksi.
Viimeinen saariviikkomme on alkanut. Nyt on luvattu lämpenevää: jännä nähdä ehdimmekö nähdä ensimmäiset hiirenkorvat koivuissa.
Äitienpäivä oli kostea ja sumuinen. Vesipisarat kimaltelivat helminä heinissä, oksissa ja pihan narsisseissa. Hieno ilma jäkäläretkelle. Lapset tekivät hiekkatiellä lätäköistä pikkupuroja.
Sain upeat äitienpäivälahjat: tyttö oli kasvattanut koulussa punaisen pelargonian, lapset yhdessä olivat tehneet helminauhan ja sain vielä korvakorutkin. Äitinä olo on kyllä huippukivaa!
Kävimme hotellilla syömässä paahtopaistia ja juhlapäivän kunniaksi oli kakkua tarjolla. Pääsin hierontaan ja vielä saunaankin.
Ensimmäiset räystäspääskyt ovat tulleet. Näin niitä useita Kaijasofian talolla. Lisäksi saareen on saapunut muutama sinirinta ja ruokokerttunen.
Saunassa keskimmäinen innostui uimaan meressä monta kertaa. Aika reipas poika.
Heräsin siihen kun Juha kiskoi varpaasta kello 6.40: majakalta on nähty kyhmyhaahka, haluanko lähteä bongaamaan? Unihiekka ei meinannut lähteä silmistä, mutta kömmin kuitenkin pyörän selkään, ja lähdin polkemaan majakalle. Siellä oli toistakymmentä lintumiestä ja -naista, ja pääsin kaukoputkella näkemään linnun. Lintu oli komea vanha koiras, ja kyhmy tosi hassun näköinen. Siellä se istuskeli luodolla muina miehinä tavallisten haahkojen joukossa.
Suuntasin isompien lasten kanssa Eivorille, joka lähti 8.30. Muistelin miten maaliskuun lopussa oli ollut erilaista, kun ryskytimme jäälauttojen keskellä, ja Nötössä väki jäi vielä jään reunalle. Alakerrassa tuli telkkarista lastenohjelmaa, ja kun palasin kannelta, kuulin miten lapset nauroivat katketakseen jollekin jutulle. Tulin ajatelleeksi, että ovat utöläistyneet kun ovat muuttuneet niin kovaäänisiksi. Utö-kirjassahan mainitaan puolitosissaan, että saarelaiset puhuvat perinteisesti kovaa, että ääni kantaa tuulen ja meren pauhun yli. Saa nähdä miten päästään taas kaupunkikuosiin.
Parin tunnin laivamatkan jälkeen olimme Aspössä. Muut koululaiset olivat meitä vastassa. Kiersimme luontopolkua parissa porukassa. Jopsu oli huippuinnostunut etsimään polun valkeita merkkiläiskiä ja johti joukkoamme. Luontopolun reitti kulkee hyvin erilaisissa ympäristöissä ja on paikoin vaikeakulkuinen. Korkealta kallion laelta näkyi horisontissa Utö, ja toisella puolella Aspön pieni kylä ja saarten takana vielä pienenpienenä poispäin puksuttava Eivor.
Koululaisille oli järjestetty tutustumista erätaitoihin. Niihin kuului laavun rakentaminen, nuotiopaikan kokoaminen rannan kivistä, sytykkeiden kerääminen, ja vuoleminen ja nuotion sytyttäminen ilman tulitikkuja. Kaikki onnistui ja pääsimme käristämään makkaraa, ruisleipiä ja omppuviipaleita. Erätaito-opetukseen kuului myös se, että nuotio poltetaan loppuun ja sammutetaan vielä hyvin. Sen jälkeen rantakivet palautetaan paikoilleen ja kaikki jäljet siivotaan niin hyvin, että seuraava kulkija ei tiedä paikalla mitään nuotiota olleenkaan. Opin samalla muitakin kiinnostavia seikkoja, kuten sen miten maastossa voi yöpyä ilman makuupussia käyttäen nuotiokivien lämpöä hyväksi. Lopuksi koululaiset pääsivät kokeilemaan vielä kalliokiipeilyä ja jyrkänteeltä laskeutumista köyden ja valjaiden avulla. Meidän eskarilainenkin uskalsi!
Sää ei lopulta kumminkaan ollut huono, vaan aika tyyni, ja vesisadekin yllätti vasta ihan loppumetreillä.
Paluumatkalla lueskelin Maria Suutalan kirjaa, johon on koottu vanhojen saaristolaisten tarinoita. Olen ennenkin selaillut sitä, mutta nyt tarinat upposivat uudella tavalla. Muutama valokuvakin jäi elävästi mieleen.
Juha oli meitä retkeläisiä vastassa, ja pääsimme vielä heti saunaan. Utössä oli kuulemma ollut hieno lintupäivä. Kahlaajia, kuten liroja oli muuttanut satamäärin.
Illalla tuli sumu.
Tuulta ja sadetta. Koillistuuli kovimmillaan puuskissa 18 metriä sekunnissa. Iidalla oli vapaapäivä, kun muut koululaiset olivat mantereella hammaslääkärissä. Puuhailimme piirrosten, askartelujen ja puuhakirjojen parissa. Iida kävi hakemassa teltan pihalta, kun se oli tuulessa ihan vinksallaan. Ulko- ovien avaamisessa oli vaikeuksia, kun tuuli osui oveen sopivasta kulmasta. Ruokinnalla käyviä muutamia lintuja oli kyllä hauska ja vähän säälittävääkin katsella. Kalalokkikin joutui korjailemaan asentoaan jatkuvasti, kun tuuli painoi sitä sivuun, ja västäräkki heittelehti ja tuuli pörrötti höyhenpukua. Puuhailin työhuoneella iltapäivällä ja illalla kylvetin poikia. Juha ja ukki kävivät Kaijasofialla hieronnassa. Leskenlehden kukat olivat supussa koko päivän. Auringonlasku oli poikkeuksellisen komea kun läntisen taivaanrannan yllä oli vain kapea pilvetön viiru, josta ilta-aurinko punersi kaiken.
Tyyntä ja auringonpaistetta. Koululainen juoksi innoissaan koululle, kun kaikkea jännää oli odotettavissa. Pojat taas potkivat palloa aamupäivän. Nuorin jaksaa samaa hommaa: täältä tulee tykki, maali, osu, tykki.
Kirjoittelimme aamupäivällä muutamia kortteja valmiiksi ja veimme postilaatikkoon. Posti kun lähtee perjantai-aamuna Eivorilla. Iltapäivällä Juha kävi keskimmäisen kanssa uudestaan bunkkeriretkellä, nyt oli taskulamput mukana, ja reissu oli kuulemma onnistunut. Olivat tehneet lumipallojakin. Takaisin tullessa Juha oli kuullut taivaalta kapustarintojen ääntä muttei löytänyt parvea. Hetken päästä paljastui, että Itäniityltä oli nähty, että parven mukana oli matkannut keräkurmitsa. Jäi siis harvinainen laji näkemättä. Neljän aikaan koululaiset kävivät vielä uimassa.
Iltakuudelta kävimme seuraamassa kun saaressa alkuviikon harjoitelleet tanssijat esittivät otteita tulevasta teoksestaan koreografi Satu Tuittilan johdolla. Tanssijat kertoivat hauskasti, miten olivat saaneet tehtäväkseen kiertää saarta, ja tehdä havaintoja. Mieleen oli jäänyt esimerkiksi lintu, joka oli lentänyt pehmeästi kiven yli sen muotoja mukaillen sekä mukulakiveys, sammalmatto, rantakivet ja rautatangot. Näistä ja muista lähtökohdista oli tulossa osa tulevaa teosta. Näimme tanssijoiden esittämänä tasapainon horjumista ja tanssillista kaatumista, jota olimme itsekin saaneet harjoitella edellisillan yleisötunnilla. Esityksestä jäi vahvimmin mieleen tanssijoiden pyörivä liike. Esitys tapahtui kotiseutuyhdistyksen talolla, johon mahtuu isokin joukko paikalle. Meitä katsojia oli parikymmentä, kun koko koulu ja vierailijaoppilaatkin olivat mukana. Iida tykkäsi selvästi erityisesti toisesta tanssijasta, joka oli ollut opettamassa koululuokkaa aiemmin, ja lähti näyttämään tanssijalle vielä koululaisten tekemiä kaatumisveistoksia, jotka olivat kuulemma kuivumassa koulun pihalla ilta-auringossa.
Kirjasto oli jälleen auki, ja palautimme suuren osan kirjoista, koska olemme täällä enää viikon. Ilmassa on jo vähän lähdön tuntua.
Säätiedotus lupaa huonompaa keliä lähipäiviksi, tuulta ja sadetta. Kiirehdimme siksi Juhan kanssa katsomaan auringonlaskua, kun isovanhemmat ovat lastenhoitoapuna.
Näimme hienosti, miten lähisaarten kallioiden muodot tulivat esiin ilta-auringossa, varjot pitenivät auringon laskiessa, valo punertui. Tiirojen siivet välkehtivät auringossa. Horisonttiviiva näytti hämmästyttävän suoralta: taiteilijalla on ollut vakaa käsi. Kun aurinko laski, taivaanranta värjäytyi oranssiksi, yläpuoliset muutamat pilvet keltaisiksi, ja etelän puoleiset pilvet vaaleanpunaisiksi. Juha olisi halunnut nähdä ihan punaisen ilta-auringon, jossa taivas lyö teräsbetonin voimalla tulta.
