Ennen lasten heräämistä yritin vähän piilokuvausta ovenraosta. Olin varmaan aika liikuttava näky peiton alla piileskellessäni. Muutama västäräkki taisi tulla säälistä lähelle muiden pysytellessä viisaasti kauempana. Aamu oli huippuhieno. Kalalokit huutelivat keväisesti rantakallioilla. Sitten aloin miettiä, että niitä oli epäilyttävän paljon juuri tytön lintuhoitolan luona. Löysin lähirannastamme kuolleen koirashaahkan. Tutkimme lasten kanssa sitä huolella: vatsan tiheää höyhenpeitettä, räpyläjalkoja, kynsiä, nokan kaarta ja värejä. Vatsassa oli pieni painauma, ja ympärillä vähän höyheniä, mutta muuta selvää kuolinsyytä ei näkynyt. Haahka pääsi tytön hoitolaan jatkotutkimuksiin.
Aamu oli niin tyyni ja hieno, että päätimme saattaa tytön veneellä kouluun koko perheen voimin. Juha ja Jopsu jatkoivat souturetkeä lähisaareen, ja olivat löytäneet sieltä aarteita, kuten jäkäläkengät. Kaksivuotias ei lopulta suostunut poistumaan koulun pihalta, joten päädyimme osallistumaan koulun liikuntaan ulkojäseninä. Se olikin tosi hauskaa.
Iltapäivällä touhusimme pihapiirissä. Saimme tänään kaverin tuomana mantereelta posteja, laskuja ja kirjeitä, sekä Hesarin, jota oli hauska lukea pitkästä aikaa. Sain myös ison kangaspohjani siltä varalta, että alan virittää suurta haahkamaalaustani.
Illalla paistoin lettuja, ja iltasaduksi luin Mauri Kunnaksen kirjaa Hui kauhistus, joka sopii tällä hetkellä koko joukolle. Lasten nukahdettua lähdin kymmenen aikaan iltakävelylle. Tavoitteenani oli nähdä kevään ensimmäinen rupikonna, kun niitä kuulemma on jo näkynyt muutama. Katuvalot eivät palaneet, ja huomasin stressaavani aikalailla etten astu ensimmäisten heränneiden konnien päälle. Tuntuisi kurjalta, että pitkän talven jälkeen rupikonna virkoaa liikkeelle täynnä uutta intoa, ja heti tärähtää keltainen kumisaapas päälle. Yö oli hyvin kaunis ja lämmin. Luotsikuttereiden ja sataman valot heijastuivat tyyneen veteen, taivaalla näkyi muutamia tähtiä. Muuten oli hiljaista – paitsi lammasaitauksen luona muutamat sorsat räpättivät yössä. Kävelin kaupalle, johon majakan valokiila alkaa näkyä, räpsäisin linssistä muutaman kuvan ja palailin hitaasti talolle päin.
Tässä vaiheessa muuten tarkka bloginlukija voi ihmetellä kahta asiaa. Ensinnä sitä, miksi pienimmällä lapsella on usein kuvissa suurin tikkitakki päällään. Että eikö äiti oikein hallitse hommiaan? No, se on kyllä totta ettei aina hallitse, mutta tikkitakkiasia johtuu siitä, että 2-vuotias on isoveljeltään oppinut että vihreä on hienoin väri, ja siksi kaikissa valinnoissa vain vihreä käy.
Toinen asia mihin joku on saattanut kiinnittää huomiota, on blogin otsikko:” Taide ja retki”. Että missä tarkalleen on se taideosuus, varsinkin kun taiteilijalla on näyttely jo nurkan takana? No onneksi kevätyöt ovat valoisia!
Olin hereillä jo kuudelta. Maa oli kuurassa, ja meriharakoiden huutelu kuului sisälle asti. Hieno aamuvalo. Käpytikka tuli piipahtamaan ruokinnalle klo kahdeksan aikaan ja ärhenteli heti pienemmille. Ilmeisesti se on siis kunnossa. Västäräkkejä näkyy nyt paljon. Aamulla haistelimme mietoa savun hajua takeissamme. Keskimmäinen lapsista oli edelleen niin innoissaan tulen haravoinnista, että tuumi: voi kun eilinen päivä olisi uudestaan tänään.
Iltapäivällä etupihallamme tuulensuojassa oli melkein T-paitakeli. Tänään oli siis hyvä päivä ottaa vesikamerat esiin. Isoin esitteli opettajalle iltapäivällä lintuhoitolaa, ja pääsi retkeilemään ja ulkoiluttamaan koiraa. Keskimmäinen pääsi mönkijäajelulle ja tykkiretkelle! Ja tuomisina oli reissulta löytynyt upea merirosvoaluksen köysi. Olivat nähneet valtavan määrän käärmeitä matkalla.
Kävin iltapäivällä retkeilemässä saaressa. Aurinkoinen tyyni päivä oli houkutellut saarelaisia keväthommiin: raaputtamaan veneen pohjia, tekemään polttopuita, kunnostamaan pihaa. Kanervikossa jaloistani lähti suopöllö. Hermostuin jossain vaiheessa päivää pienimpään, joka potki palloa kivikkoon, vaikka oli puhuttu, että siellä voi olla käärmeitä. Sanoin lopulta vihaisesti että jos kyykäärme puree, niin voit vaikka kuolla! Pieni vastasi yhtä vihaisesti: Niin ja voi tulla jopa haava!
Veljeni lähti jo aamulaivalla. Harmi kun ei päässyt kokemaan tätä tyyntä aurinkopäivää. Jotkut lintuharrastajat puhisivat kyllä ettei lintuja näy, turistikeli! Ja niin kai onkin, että saari oli tänään aika vähälintuinen. 
Keskimmäinen lapsista teki veljelleni lahjaksi hienon piirustuksen Utöstä. Oma kertomuksensa kuvasta: ”Kaikki on veden alla, koska Utön saari on ennen ollut veden alla. Tykissä kasvaa vesikasveja. Keskellä oleva rakennus on kauppa. Hai on hotkaissut sukeltajan.” – siinä kai ne tärkeimmät.
Illalla kuvasimme nuorimman kanssa västäräkkejä, jotka riitelivät pihalla. Istuimme vierekkäin ja minä kuvasin oikealla, ja poika vesikameralla. Oli hauskaa odotella lintuja ja seurata niiden puuhia yhdessä. Kahdeksan aikaan yritin saada 2-vuotiasta virittäytymään yöpukuun. Poika katsoi tosi epäuskoisena minua ja totesi osoittaen ulos: kato vaikka – nythän on aamu!
Illalla isot suunnittelivat lautan tekoa, että pääsevät pois komentelevan äidin luota. Paksua laivaköyttä tarvitaan kuulemma siihen. Nyt kun vihdoin olisi ollut hieno auringonlasku, emme kukaan jaksaneet enää mennä ulos.
Olin keittämässä aamupuuroa, kun lapset sanoivat, että ikkunaan tömähti jotain. Puupenkin vieressä oli lyyhistyneenä kotikäpytikkamme. Asento näytti kurjalta, se istui pyrstönsä päällä, ja pää retkotti takakenossa. Lintu sulki ja aukoi silmiään. Ajattelin laittaa sen pahvilaatikkoon rauhoittumaan. Sitten rupesin tuumimaan, että käppärin nokka on sen verran vahva, ettei ehkä kannata mennäkään paljain käsin säheltämään. Hain hanskat, ja kun yritin sitten lähestyä sitä, lintu pomppasikin yhtäkkiä jaloilleen, ja siivilleen, ja lähti lentoon. Mikä helpotus. Laitoin sälekaihtimet takaisin olohuoneen ikkunaan, johon lintu oli osunut. Saa nähdä tuleeko enää takaisin. Tyttö kiirehti käsityötään valmiiksi ennen Eivorin lähtöä, että ehtisi antaa sen sijaisopettajalle lahjaksi, ja onnistui.
Iltapäivällä näin yhden haahkanaaraan palaavan maista veteen. Olisiko jo muninut ensimmäisen munan vai vain katsastanut pesimäpaikkaa.
Lasten lintuhoitolatoiminta laajenee ja saa jo hämmentäviä massahoidon piirteitä. Se on siirretty suuren kiven juureen rantaan päin. Myös valtava peltomyyrä on mukana hoitolassa. Olen kieltänyt koskemasta mihinkään käsin.
Pelasimme fudista ja lennätimme keltavarjoista laskuvarjomiestä kiven päältä.
Ennen viittä etsimme hetken aikaa saaren hienointa kiveä. Ei löytynyt. Söimme hyvän päivällisen ja jälkkäriksi suklaajäätelöä. 
Ilta oli kaunis. Menimme koulun pihalle kulotustalkoisiin. Haravoimme, poltimme vanhoja lehtiä ja ruohoa, ja kulotimme pihaa. Lapset olivat innoissaan. Lopuksi nuotiolla paistettiin makkaraa. Pari ristisorsaa uiskenteli koulunlahden pohjukassa kauniissa iltavalossa. Kotipihalla tarkistimme vielä että huuhkaja oli näkyvissä. Keskimmäinen sanoi vielä sängyssä: Näitkö sä, kun mä haravoin tulta. Käänsi kylkeä ja nukahti.
Olen unohtanut päivittää tietoja piharuokinnastamme. Lumi on sulanut, ja linnut vähentyneet. Vierailijajoukko on itse asiassa ollut viime päivinä aika erikoinen:
Rautiainen, västäräkki ja käpytikka. Käpytikka on hauskaa seurattavaa varsinkin nuorimmasta, joka hihkuu innosta joka kerta kun huomaa, että lintu ilmaantuu paikalle. Muutamia punarintoja käy myös silloin tällöin tarkastamassa tarjontaa.
Kauppa on lauantaisin auki klo 10-11, joten lähdimme heti aamusta kaupalle, ja veli jatkoi siitä majakkakierrokselle klo 10.30. Sen jälkeen isommat lapset esittelivät saarta. Esittely kuulemma loppui kuin seinään minereettitalon kulmalle. Kalliorinteessä oli sopivasti lunta, ja rinne toimi hyvänä peppumäkenä.
Päivä oli tuulinen. Sääaseman lukema näytti 13,6 ms. Eteläkärjessä näkyi vaahtopäitä. Mielestäni aallot olivat nyt suurimmat täällä olo aikanamme. Ajattelin, että meren vapautuminen jäästä mahdollistaa aaltojen kasvun. Toisaalta eteläpuoli on kyllä ollut auki jo pitkään.
Lähdin keskimmäisen pojan kanssa iltapäivällä aaltoretkelle. Yritin kuvata vähän haahkoja ja kalalokkeja aallokossa. Tuulella on luontoa järjestävä vaikutus. Yhtäkkiä kaikki lokit ovat nokat samaan suuntaan, vastatuuleen. Katselimme jonkin aikaa haahkoja ja pohdiskelimme että onkohan niistä hauskaa keikkua aallokossa ylös alas, vai harmittaako jotakuta, kun ei pääse kunnon soidinvireeseen, ja aina välillä pärskähtää vettä pään yli. Muutama kalalokki kaarteli rantakallioihin murtuvien aaltojen yläpuolella varsin matalalla, niin että niitä pääsi katselemaan ylhäältäpäin. En pystynyt keskittymään lintujen kuvaamiseen, vaikka olin taas Juhan kameran kanssa liikkeellä. Tuuli oli varsin kova, ja eteläkärjessä pitää varoa ettei mene liian reunalle aaltoja ihailemaan, koska vedestä ylös kömpiminen ei taitaisi oikein helpolla onnistua.
Poika oli pettynyt kun emme menneet sisään bunkkereihin, mutta ne ovat vielä täynnä lunta. Löysimme muutaman kiinnostavan sotilaspuvun palan ja muoviputken pätkän, joka tosin hävisi paluumatkalla. Näimme matkalla myös yhden kohmeisen mustan käärmeen.
Iltapäivällä alkoi tihkusade. Veli pääsi lukemaan Tinttejä isommille. Nukkumaan mennessä satoi vettä.
Päivän sää oli hämmästyttävän vaihteleva. Aamukahvin aikaan katselin satamalahtea, jonka vesi oli tumma, ja jääreuna vastarannalla hohti valkoisena. Taivas oli pilvessä. Kun lähdimme aamupäiväretkelle, saaren ylle oli tullut sakea kylmä sumu. Ihan kuin asuisi pilven sisällä. Iltapäivällä selkeni jälleen ja ilta-aurinko oli kaunis.
Kaikki arkihommat sujuivat paremmin kuin edellispäivänä. Keskimmäinen leikki itsekseen keskittyneesti: Mä leikin semmosta, että tää on poika, tää on jo koulussa. Tän isä ja äiti on kuollu. Tää pelastaa koko maailman ja tällä on tumma tukka.
Pääsin iltapäivällä kuvaamaan haahkoja Juhan kameralla. Vaihdoin päälle Juhan takinkin, kun oma oranssi takkini on aika huomiota herättävä – varmaan haahkojenkin silmiin. Seuraava ostokseni on kyllä kunnon maastotakki. Pääsin melko lähelle haahkoja, ja kun olin hetken aikaa piileskellyt kallionkolossa, ne uskaltautuivat lähemmäs. Oli hauska seurata, miten ne sukeltelivat, ärhentelivät toisilleen, levittivät siipiään. Eräs koiras jäi pyörimään yksikseen pinnalle ja sukimaan höyheniään, kun muu joukko sukelsi. Meri oli hienon sinisenharmaa, ja sää sopivan pilvinen. En kuvaushetkellä tajunnut ollenkaan että värit olivat niin kauniit.
Illalla yhdeltätoista lähdin Eivorille veljeäni vastaan. Alus oli jonkin verran myöhässä. Yö tuntui kylmältä, kun olin noussut iltasatusängystä lämpimän peiton alta, vaikka olin laittanut kaksi villapaitaa päällekkäin. Tähtitaivas oli hieno. Kuunsirppi köllötti melkein selällään kapeana suikaleena. Merellä ja lähiluodoilla vilkkui valkoisia, punaisia ja vihreitä valoja, ja horisontti hohti vaaleampana mustan meren yllä. Keskeltä pimeää merta kuului edelleen haahkojen sitkeä pulina. Jotenkin se nauratti. Nukkukaa tekin nyt välillä.
Miten monella tavalla 5- ja 2- vuotiaat pojat voivat riidellä keskenään? Vastaus on todella monella. Vietin poikien kanssa aamupäivää talolla. Kirjoittelimme postikortteja, piirsimme kerhokavereille kuvia, teimme palapelejä, luimme Herra Hakkaraista ja Suunnattoman suurta krokotiilia. Riitaa tuli lähes kaikesta, alkaen vihreän tussin käytöstä ja päätyen siihen, että jos isän paita lentäisi mereen, niin kumpi sen ehtisi pelastaa. Episodin alkuun kuului se, että eräs kaksivuotias ehti paiskata paidan pihalle äidin kääntäessä selkänsä. Ja kuka vielä sanoo ettei riiteleminen ole taitolaji!
Olin läkähtynyt kun lopulta olimme ulkona. Pääsimme kaupalle ja ostimme jätskit sillä seurauksella että kaksivuotias oksensi terassille. Onneksi vatsatauti kesti vain kolme minuuttia. Seuraava raivari tuli kaupan kaiteella kiipeilystä. Pääsin raahaamaan raivosta karjuvaa poikaa pitkin kylänraittia koululle päin, kunnes näimme kiinnostavan koira-aiheisen kynnysmaton, ja kiukku loppui.
Sitten päivä lähti kulkemaan parempaan suuntaan. Leikimme koulun pihalla, ja olimme vastassa vanhinta tyttöä, joka pyyhälsi koulusta hihkuen: mä sain läksyjä. Menimme Eivoria ja odotettuja saareen tulijoita vastaan. Jopsu sai myöhästyneeksi synttärilahjaksi uuden hohtavan sinisen onkivavan. Juha sai hommansa tehtyä ja viideltä lastenohjelmien aikaan pääsin saunaan. 
Illalla oli taas kirjasto auki, isot lähtivät palauttamaan kirjoja. Niiden kuljetus oli sen näköistä hommaa, että herkkähipiäisimmille kirjastonhoitajille voisi tulla hiki sitä katsoessa. Onneksi Utön kirjastonhoitaja ja sijaiskirjastonhoitaja ovat sopivan rentoa porukkaa. Kirjojen lainaajat tulivat ylpeinä takaisin suoritettuaan tehtävän. En ehtinyt tehdä koko päivän aikana mitään luontohavaintoja, paitsi ikkunastamme näin hienon näköisen pilven satamalahden yllä.
Aamupäivällä tutkimme nuorimman pojan kanssa hienoja kiviä ja laitoimme niitä veteen. Keskimmäinen teki muurahaisille linnoitusta. Tyttö tuli juosten koulusta ja huusi: nyt on kiire, äkkiä eväät. Mikä riemu ja innostus, ja miten liikuttava näky kun tyttö lähti sijaisopen ja toisen oppilaan kanssa retkeilemään reppu selässä keikkuen.
Kävin keskimmäisen kanssa iltapäivällä rantakäärmeretkellä. Poika oli olkapäillä ja katselimme pitkään rauhassa käärmekasaa. Seurailimme kun pikkukäärme luikerteli kivien kolosta kasan jatkoksi, ja kun suurin käärme katseli meihin päin ja haisteli mustalla kielellään mietteliään näköisenä.
Käärmeiden lisäksi aurinko oli houkutellut esiin nokkosperhosia. Taivas oli pilvetön, ja kevätaurinko tuntui tosi voimakkaalta. Suuren osan ajasta juoksin hakemassa aurinkolaseja mättäiltä ja kivien päältä ja laittelin niitä takaisin päähän. Lapset ovat jo parissa päivässä ruskettuneetkin jonkin verran kasvoista, vaikka olen säännöllisesti laittanut aurinkorasvaa. Vaatteiden pukeminenkin on nyt hankalaa, tyynellä aurinkoseinustalla paahtuu, ja kulman takana tuulisessa varjopaikassa on kylmä.
Muutamat haahkat ovat siirtyneet uiskentelemaan satamalahdelle, ja osa niistä oli aivan laiturin lähellä. Olin jo menossa täyttä vauhtia kuvaamaan niitä, kun Juha vähän hillitsi intoani: hei, etsä tajua ettei haahkoja voi tällä säällä kuvata. Ne on ihan karseen näköisiä, kun valkoinen palaa puhki.
Täytyy luottaa siihen, että ehdin vielä kuvata haahkoja. Ne ovat tulossa vähä vähältä lähemmäksi. Se kuuluu osana kevään etenemiseen, että niiden joukot lähestyvät saarta vaivihkaa, muina miehinä, kunnes sitten ensimmäiset naaraat tekevät maihinnousun, ja siirtyvät munimaan ja hautomaan – naaraat koiraiden saattelemina. Maihinnousu alkanee tosissaan vasta huhtikuun viimeisellä viikolla..
Havittelen kaikenlaisia haahkakuvia, joissa olisi haahkoja erilaisissa asennoissa ja valoissa. Kun illalla katselin kuvaamiamme haahkalauttoja, huomasin tosiaan taas, että kirkas päivänvalo on huonoin mahdollinen kuvaussää värien ja muotojen kannalta. Juhalla oli muutama hieno aamukuva, joissa haahkat hohtivat tummalla merellä tuhansina valkoisina pisteinä, kun aamuaurinko loisti niiden kyljistä.
Illalla järjestimme lapsille aarteenetsintää. Talon kulman katajapensaasta löytyi merirosvokapteeni Morganin aarrekartta, jossa oli salaisia merkkejä. Itse aarre oli pussillinen suklaakultarahoja. Aarteenetsintä sujui loistavasti, ja isot lapset olivat innoissaan. Isoimmalta meinasi kyllä välillä mennä hermot, kun huomasi äidin ja isän seuraavan heitä. 
Nuorin ihmetteli iltaretkellä pitkää varjoaan, ja löysi ihailtavan tarkasti kaikki viimeiset lätäköt teiden varsilta. Hän näki myös kaksi käpytikkaa, toisen lammasaitauksen luona, ja toisen koulun ruokinnalla. Nuorin tuntee jo yllättävän monta lintua. Suosikki on punarinta. Paluumatkalla hän jakoi äidilleen lintutietoutta. Tiedätsä että lokki osaa uida. Haukka ei osaa uida.
Ja heti perään: Tiedätsä että pilkkutähti on peitto? Ai mikä? Pilkkutähti! Ai tilkkutäkki! Nauraa: No Ei kun pilkkutähti!
Pujahdimme isojen lasten kanssa aamutuimaan katsomaan haahkoja, kun Kalle vielä nukkui. Oli aivan tyyntä. Kiipesimme hotellin pohjoispuolen kallioiden päälle. Meri oli täynnä haahkoja. Hetkeksi tuli hassu olo kuin ne olisivat saartaneet meidät huomaamattamme. Tuhannet haahkat täplittivät merta lähellä ja kauempana, ja niitä seisoskeli lähiluodoilla. Juha yritti äänittää haahkojen mouruntaa, mutta läntisen niemen takaa lipui suuri rahtilaiva, joka ajoi osan linnuista lentoon.
Maa oli aamulla kuurassa, kuten myös rattaat ja lasten hanskat, jotka olin unohtanut ulos kuivumaan. Päivästä tuli hieno. Nuorin poika katseli pilviä keinuessaan, ja huomasi joukossa yhden kalan ja yhden kurpistan muotoisen. Katselimme myös muutamaa pilveä, jotka ylittivät ohuena harsona koko saaren alkaen jostain Ormskärin takaa, ja jatkuen etelään silmän kantamattomiin. Saaressa taivasta näkyy paljon.
Päivä oli keskimmäisemme 5-vuotispäivä. Lahjat olivat mieluisat: vesikamera, värikynät, taistelevat mutanttikilpikonnat ja kompassi. Kaikkein mieluisin lahja oli varmaan pojan pitkäaikaisen unelman täyttymys: retki isän kanssa majakan huipulle. Söimme lounasta hotellilla koululaisten kanssa, ja päälle synttärikakun. Posti tuli iltapäivällä Eivorin mukana, ja toi tullessaan synttärikortteja mantereelta. Kerhokaverit olivat muistaneet poikaa piirroksilla, ja niitä katseltiin tarkasti.
Tänään kokeilimme jo pikkukenkiä jalkaan. Tiet ovat sulat, ja lunta vain pieninä laikkuina siellä täällä. Saappaat ovat kyllä edelleen parhaat kengät, myös käärmeiden varalta.
Illalla valvoimme vielä lasten nukkumaanmenon jälkeen. Piipahdin pihalla ennen nukkumaanmenoa puolenyön aikaan, ja katselin hetken tähtitaivasta, joka oli upea.
Kevät pääsi yllättämään. Aivan silmiemme edessä, hiekkakentän laidalla, oli yhtäkkiä kukassa kymmenkunta leskenlehteä. Sumuisina päivinä en ole huomannut niiden kasvua. Päivä oli pitkästä aikaa aurinkoinen ja keväinen, etsimme taas aurinkolasit, -rasvan ja lippikset.
Eräs saarelainen antoi nuotit rantakäärmepaikalle. Niiden perusteella löysin kasan, jossa oli kuusi rantakäärmettä. Suuri naaras ja kolme tai neljä kilpakosijaa luikertelivat hitaasti kivikossa yhdessä sykkyrässä. Onnistuin hiipimään varovasti paikalle, ja poistumaankin niin, etten häirinnyt käärmeitä.
Meri oli aivan tyyni eteläkärjessäkin. Satamalahdella luotsikutterit heijastuivat hauskasti veteen, kun ohuet jäälautat katkoivat heijastusta.
Jopsu söi lounasta keittiössä ja hoki itsekseen: lennä, pomppoile, lennä, pomppoile. Lennä pomppoile. Äiti, toi kärpänen tottelee mua.
Illalla löytyi vihdoin tänne tulostamme asti kateissa ollut kärpäsentoukkapurkki. Sitä on kaiveltu kaikista sivutaskuista, saappaista ja muista mahdollisista koloista. Toukkien alkuperäistarkoitus lienee ollut toimia punarintojen ruokana. Nyt kuitenkin olivat jo ensimmäiset kärpäset päässeet aikuisiksi asti. Ja hengissä. Ilmeisesti purkki löytyi kreivin aikaan. Tytön ensireaktio oli: voi kun ne on suloisia. Kun ehdotin niiden päästämistä vapauteen, tyttö katsoi minuun kauhistuneena. Äiti ne on aivan liian pieniä vielä. Ei ne selviä! Kärpäset ovat toistaiseksi oliivipurkissa keittiön ikkunalla.
Heräsin kesken levottoman uneni, jossa olin osallistumassa Lasse Pöystin kanssa laulukilpailuun duettoesityksellä.
Upea aamu. Maa oli kuurassa ja aurinko paistoi. Join aamukahvia pihalla. Tänä aamuna haahkojen mourunta kuului satamalahdellemme. Aamuaurinko välkkyi telkkien ja tukkasotkien valkoisista kyljistä. Tällaisen aamun muistan selvästi Lågskärin lintuasemalta vuosia sitten: kuuraisen maan, haahkojen äänet, aamuauringon ja lämpimänä höyryävän kahvin.
Lapset nukkuivat pitkään. Lainasin Juhan kameraa, ja kuvasin telkkiä kotisatamassa. Oli hauska seurata, miten kolme koirasta piiritti yhtä telkkänaarasta, ja heitteli vuorotellen päätään taaksepäin. Yksi niistä oli selvästi muita aktiivisempi, ja ui aivan naaraan kyljessä muiden kahden tyytyessä seuraamaan paria hiukan kauempana. Ensimmäinen koiras keskeytti välillä pullistelunsa ajaakseen kilpakosijoita kauemmas. Telkät näyttävät vähän vieterileluilta paiskatessaan päätään takakenoon soidinliikkeissään.
Nokikanatkin uivat melko lähelle laituria, tukkasotkat pysyttelivät vähän kauempana.
