Kivinokan ympäristötaidenäyttely avautuu tänään!
Tervetuloa avajaisiin klo 16 alkaen. Avajaisissa taiteilijat kertovat teoksistaan, on tanssia ja elävää musiikkia ja Kivinokan rannassa lämpenee myös Seppo Renvallin rantasauna. Teoksia voi käydä katsomassa koko kesän Kivinokassa milloin vain. kirjoittelen huomenna lisää näyttelyn avajaisista, ja teosten valmistumisprosessista.
Olen viime päivät siis virittänyt Kivinokan teostani, ja hoitanut lapsia, jotka ovat kaikki nyt kipeitä samaan aikaan. Olemme pelanneet monta kertaa inkkaripeliä, jonka olen perinyt isovanhempieni mökiltä. Tauko tässä blogin päivityksessä johtuu osittain myös siitä, että joku pieni kaatoi näppäimistölle appelsiinimehua, ja se lakkasi toimimasta. Vasta nyt olemme saanet hankittua uuden.
Kävin lasten ja mummin kanssa viikonloppuna Mäntyharjulla. Sää oli aika sateinen.
Vesi oli parikymmentä astetta. Tuntui kuitenkin tosi kesäiseltä. Käki kukkui innokkaasti lähellä, ja kuikka huuteli kauempana tyynellä järvenselällä. Kurkkailimme muutamiin matalalla oleviin pönttöihin, ja näimme kirjosiepon hellyttäviä poikasia. Pihan yli pomppi useita sammakoita.
Tein mökin kuistilla kivinokkateostani ja ihmettelin taas jäkälien kauneutta. Kun olen alkanut maalata jäkäliä, huomaan missä kaikkialla niitä todella on. Mummin pihaltakin löytyi monta kiveä, joissa oli kauniin sinertäviä jäkäliä. Ehdin viikonloppuna käydä myös rautakaupassa ja Mäntyharjun kierrätyskeskuksessa, joka on tosi toimiva.
Pojat olivat innoissaan mökin palloista, erityisesti pienin joka potkii kaikkea pyöreää koko ajan joka suuntaan. Kun yritimme pitää poikaa illalla sisällä niin hän keksi ovelan juonen: haluan käydä ulkona pissalla. Ja kun äiti päästi pojan pihapissalle, niin eikö lähtenyt viilettämään tuulispäänä dinosaurusyökkärissä kesäyöhön pallojen perään. Sade ja lukuisat hyttysetkään eivät hidastaneet menoa yhtään. Menin samaan halpaan ainakin viisi kertaa.
Kävin tytön kanssa saunomassa, ja innostuin lyömään löylyä uimareissumme jälkeen useamman kauhallisen. Taisi mennä vähän liikaa, hetken kuluttua tyttö totesi tuohtuneena: ”hei varo nyt vähän, täällä on pienempiäkin.” – Pieni tauko- ”ja vielä oma lapses!”
Viikonlopun aikana tytölle tuli lämpöä ja yskää. Harmittelin, että oliko uinti-innolla osuutta asiaan. Leikimme paljon sisällä, uusi villitys on tehdä barbeille kankaasta pyrstöjä. Merenneitoinnostus siis jatkuu.
Viikon aikana rannan sammakkolampi on kuivunut melkein kokonaan. Muutama pyrstö vielä vilahti kiven kolon välissä. Alemmassa lammikossa on kuitenkin onneksi vielä vettä ja nuijapäitä. Kävin eilen piirtelemässä rannan jäkälien muotoja Kivinokan teostani varten.
Kesä on nyt kauneimmillaan, mutta tuntuu etten oikein saa siihen otetta samalla lailla kuin Utössä. Nyt pitäisi olla liikkeellä yöllä, aamulla, illalla.
Viime päivät olemme pyörineet pihapiirissä fillarointi- ja fudistreeneissä. Pyöräily on jäänyt lapsilla aiemmin aika vähiin. Viime kesänä reissuilla ei ollut pyöriä mukana, eivätkä ne mahtuneet Utön retkillekään mukaan. Nyt kaikki kolme ovat harjoitelleet pyöräilyä luonteittensa mukaisilla tyylillä. Keskimmäinen polki ja itki eilen, kun ei suostunut luovuttamaan ylämäessä vaikka kuinka yritin taivutella.
Varmaan moni aikuinen muistaa omaa pyöräilyharjoitteluaan. Itse muistan mielestäni selvästi sen hetken ja ne värit ja valotkin, kun isä päästi irti pyörästä ja poljin itse ensimmäistä kertaa.
Erilaiset palloilukikat ja potkuharjoitukset ovat myös käynnissä aamusta iltaan sisällä ja ulkona. ”Äiti kato tätä”. Saa nähdä miten tuleva MM- huuma tarttuu 2- ja 5 vuotiaisiin. Nuorin harrastaa lisäksi kiipeilyä vaarallisiin paikkoihin ja rehvakasta hyppimistä korkealta. Vakiovastaus äidin huolestuneisiin kommentteihin on ”Eihän satu! Kato vaikka”. Yhtenä päivänä poika oli mutustellut myrkyllistä kelon lehteä. Yritin suusta kaivamastani mössöstä ja pojan kädessä olevasta lehden lopusta päätellä minkä verran mahdollisesti on mennyt mahaan asti. Puuttuva pala näytti pieneltä. Itse asiassa luulen että ehkä ei ehtinyt nielaista mitään. Joka tapauksessa kävin Myrkytystietokeskuksen sivuilla ( jossa olikin hyvin tietoa kasvien myrkyllisyydestä) tarkistamassa että pieni määrä kieloa ei ole vaaraksi.
Kaikenlaisia pieniä haavoja ja ruhjeita tulee vähän väliä. Pienin on ylpeä jalassa olevasta naarmusta, ja kysyy useita kertoja päivässä: Äiti haluutsä kattoo mun haavaa?
Lasten kesäloma on siis alkanut. Kävimme Linnanmäellä torstaina, ja päätimme että nyt ollaan paikalla kiireettä. Nauratti, kun näin Juhan kieppuvan pahoinvoivan näköisenä kahvikupissa isompien lasten kanssa.
Ehdimme lauantaina pyörähtää myös lakkiaisjuhlissa, jossa jatkoimme tutulla fudis ja puihinkiipeilylinjalla, mutta onneksi selvisimme mielestäni melko tyylikkäästi hommasta. Pienin lähti jossain vaiheessa nappaamaan vaahtokarkkeja kahvipöydästä. Yritin komentaa sanomalla että ei vielä voi mennä. Sitten vasta kun juodaan kahvit. Poika katsoi minua kummastuneesti ja vastasi höh, enhän mä edes juo kahvia!
Purin sunnuntaina Avan näyttelyn. Olo on melko hyvä vaikka vähän hämmentynytkin. Olisin toivonut jotain kritiikkiä, mutta en saanut. Taidekritiikkien määrä esim Hesarissa taitaa olla vähentynyt voimakkaasti. Kävijöitäkin näytti olleen vieraskirjassa melko vähän avajaisten jälkeen. Monelta tutulta on ehkä jäänyt näyttely kumminkin käymättä toukokuun muiden rientojen keskellä. Viimeisellä viikolla hoksasin vasta monta ihmistä joille itse unohdin lähettää kutsun kaikessa hötäkässä. Galleristien mukaan näyttelyssä kävijät ovat kuitenkin pitäneet siitä kovasti. Myin hienosti yhdeksän taulua. Vieraskirjassa luki seuraavia kommentteja:
”yön tunnelmat ja rupikonnat riemastuttavat,
hienoja sammakoita ja ihmishahmoja, merellistä tunnelmaa.
Upeasta näyttelystä kiittäen,
hienoa ulkosaariston tunnelmaa,
voi miten kaunista taas kerran,
Ihania kuvia, menin ihan sanattomaksi.
Akvarelli/guassitöissä värit vaihtuivat ihanasti”
Maanantaina kokoonnuimme ympäristötaiteilijajoukolla Kivinokkaan pohtimaan tulevaa kesänäyttelyä. Kuraattori Hanna Johanssonin johdolla katselimme teospaikkoja. Hanna keskusteli taiteilijoiden kansa ”ripustuksesta”, siitä mihin työt sopisivat ja miten ne toimivat vuorovaikutuksessa keskenään. Hyvin merkityksestä rikkaille paikoille, joissa on jo valmiiksi paljon kaikkea ei kannata ehkä laittaa niin paljon töitä kuin siinä mielessä ”vapaammille” alueille.
Itselläni on ollut alusta asti ihan selvä paikka mielessä, ja aion pysyä alkuperäisajatuksessani. Maanantaina se oli kylläkin yllättävän pitkän ruohon peitossa. Hmm. Viritän teosta, jossa jäljennän valokuvaamiani Utön rantakallioiden jäkäliä. Näyttelyn avajaiset pidetään 19.6. ja se on avoinna koko kesän aina syyskuun alkuun.
Tiistain pyörimme kotinurkissa. Illalla tarkoituksenamme oli mennä katsomaan miten pitkälle nuijapäät ovat jo kehittyneet kalliolammikoissa, mutta päädyimme rantaan, ja lapset innostuivat kahlailemaan vedessä. Ilta olikin tosi kaunis, lämmin ja tyyni. Meri oli saman värinen kuin taivas, ja horisontti oli täynnä valkeita purjeita. Sinisorsaemo uiskenteli rannan tuntumassa yhden ainoan poikasensa kanssa. Haimme uikkarit, kun vaatteet olivat kertaalleen kastuneet. Ukki soitti että mummu oli vihdoin päässyt leikkaukseen, ja nyt päästään toipumisvaiheeseen.
Kerhot päättyivät perjantaina, ja vähän haikeutta oli ilmassa. Iltapäivällä suuntasimme Mäntyharjulle mummin maalle viikonlopuksi. Kaikki oli jo hämmästyttävän vihreää ja kesäistä. Veden lämpö oli kivunnut 15 asteeseen. Käki kukkui, ja kuikka huuteli järvellä. Kirjosieppo pesi lähipöntössä. Seurasimme 2-vuotiaan kanssa vesimittareiden menoa pintajännityksessä ja lasten suurin luontohavainto oli varmaan kuparinhohtoinen vaskitsa, joka piipahti pihapiirissä. Kaikki lapset innostuivat osallistumaan perunanistutukseen. Jokainen sai istuttaa oman rivin. Pienin kyseli jo seuraavana aamuna perunasadon kehittymisestä. Kuittasin asian jotenkin melko huolimattomasti, että ei ne nyt vielä ole valmiit, enkä oikein selittänyt homman ideaa. Illansuussa huudellessani lapsia sisään huomasin, että kaksivuotias on käynyt jo kaivamassa omat istutuksensa esille ja istui mullan keskellä maistellen isoa perunaa keskittyneen näköisenä.
Sää oli viikonlopun ajan aika vaihteleva, ja sateinen. Tyttö jatkoi sisällä mittavaksi paisunutta merenneitoleikkiään. Nyt merenneidoilla on uusi suuntaus merenneitovauvat, joita äidin pitäisi piirtää lisää joka käänteessä, ja kehtoja myös. Yritin vakuuttaa että kuulemani mukaan merenneitovauvat ovat läpinäkyviä, eikä niitä siis tarvitse juuri värittää, mutta tyttö katsoi hyvin epäilevästi takaisin, ja sanoi että hän ei kyllä ole kuullut sellaisesta. Yritän kannustaa tyttöä piirtämään itse merenneitoja, mutta tajuan kyllä senkin että on eri asia, jos äiti piirtää. Leikki on muotoutunut vähitellen jo hyvin monipolviseksi. Utö on mielessämme sikäli, että monet tarinoista liittyvät sinne, ja monet merenneidot ja miesmerenneidot ovat saaneet nimensä saarelaisten mukaan.
Kävimme pienimmän kanssa Sea Lifessa, merimaailmassa Linnanmäen kupeessa. Poika on tosi innostunut kaloista ja pomppi tasajalkaa siinä vaiheessa kun alkoi kuulua veden lorinaa. Nyt väkeä oli vähän, ja pääsimme oppaan kanssa kokeilemaan kädellä vähän merisiilin selkää, ja kuulimme kiinnostavia hajatietoja kalojen aisteista, vaikka poika ei niin hyvin malttanut kuunnella. Pojan suosikkeja ovat rauskut, mureenat, vuokkokalat, vasarahai ja kaikki muut hait.
Ihailin merimaailman meduusoja. Olen aikanaan kirjoittanut niistä jotain bilsan tutkielmaakin otsikolla Meduusojen merkitys ulappaekosysteemissä. Silloin niiden merkitys oli osittain hämärän peitossa. Se johtui suurelta osin siitä, että niitä on hyvin vaikea tutkia. Jos kalat syövät meduusoja, niistä ei jää kalan ruuansulatukseen jälkeä, toisaalta eipä niissä juuri ole syömistäkään. Niiden pyydystäminenkin on hankalaa, kun valahtavat helposti verkosta, ja sukeltamalla tarkkaileminen kallista ja vaivalloista. Nykyään tekniikka on varmaan kehittynyt niistä 90- luvun alun ajoista ja meduusatutkimuskin on varmaan loikannut eteenpäin. Onhan niitä nykyään akvaarioissakin kuten merimaailmassa. Muistan aikanaan ihastelleeni Berliinin eläintarhassa meduusoja, ja silloin olin siinä käsityksessä että niitä on hyvin vaikea pitää tyytyväisinä ja hengissä akvaario-olosuhteissa.
Meduusojen uintia on kiehtovaa katsella. Se tuntuu tuulahdukselta alkumerestä, kiireettömältä pistäytymiseltä siihen aikaan kun elämä ja maailma oli vielä nuori. Todellisuudessa meduusojen määrä on nykyään lisääntynyt maailman merillä. Viime syksynä saimme Utössäkin nähdä valtavan määrän kotimaisia korvameduusoja. Veneretkellä niitä näkyi ulapalla häkellyttäviä määriä. Seurasimme niiden uintia usein rantavedessä. Nuorin nappasi pari kertaa meduusan käteensäkin, ja ehti tutkia eläintä niin kovakouraisesti, että hyytelömassan uinnit päätyivät siihen. Itse asiassa on aika kummallista ajatella sitä, missä elämä meduusassa piilee. Miten se hetki siten toimi ja sitten ei.
Syksyn mittaan näimme yhä enemmän meduusoja velttoina rantavedessä, ja loppusyksystä aallot olivat kuljettaneet niitä koulun lahdelle valtaviksi hyytelövalleiksi. Pojat kauhoivat hyytelöä ämpäreihin ja liukastelivat siinä. Se tuntui hyvin kummalliselta.
Yritin jossain vaiheessa talvella maalatakin meduusoja, mutta jostain syystä en onnistunut ollenkaan. Taidot eivät riittäneet aiheeseen vielä, mutta ehkä palaan siihen uudestaan myöhemmin.
Kävimme pienimmän kanssa katsomassa Ympäristökeskuksen näyttelyäni, joka näytti ihan hienolta. Meille tuli kuitenkin kiirelähtö, kun poika ilmoitti muutamaan kertaan kovaäänisesti, että häntä eivät nämä taulut kiinnosta. Pyörähdimme katsomassa myös mummua sairaalassa, ja poika ihmetteli, kun mummun jalka oli keltainen (jotain desinfiointiainetta).
Mummun sairaalassaolo on poikinut meillä laastarileikkejä. Pikkueläimet olivat kaikki tänään hoidon tarpeessa ja eri tavoin vammautuneita. Utön saldoa taas on se, että kun luen aamulehteä, pienin pötkähtää aina lehden päälle, ja sanoo: tää on haahkanpoikanen, joka kuoriutuu viiden minuutin kuluttua. Utön tapahtumat ovat edelleen kovasti mielessämme ja seuraamme saaren kuulumisia. Nyt parhaillaan haahkanpoikia on kuulemma paljon liikkeellä, mutta saarella nähdään myös murheellisia tapahtumia, kun poikueita katoaa merikotkien nokkiin.
Utön koulu on parhaillaan luokkaretkellä Kuusamossa.
Olemme Helsingin Lauttasaaressa taas. Kaupunki on kauneimmillaan, täynnä alkukesän vihreää. Pihlajan ja koivun lehdet ovat jo aika suuret, kirsikkapuut ovat vaaleanpunaisessa kukassa. Ihmiset ovat pukeutuneet hellevaatteisiin. Vastaan tulee lapsia kuin suoraan kuvakirjoista kesähameineen ja hellehattuineen rantapallo kourassa.
Taivaalla kuuluu tervapääskyjen kirkunaa, rusakko loikki hauskasti pihan poikki keskellä päivää. Pari iltaa sitten kävimme tutkimassa nuijapäitä merenrantalätäkössä. Keskimmäisen lapsen ihossa oli jo ensimmäisenä kaupunki- iltanamme joitain täpliä ja ihmettelin mikä rokko voi olla kyseessä, kunnes hoksasimme, että olisikohan hyttysiä liikkeellä. Niitä ei vielä Utössä näkynyt. Ensimmäisenä iltana nukahdin satakielen lauluun.
Kotipihallamme on hienon kesäistä, mutta päivällä meteli on aikamoinen. Molemmissa vastapäisissä kerrostaloissa on meneillään julkisivu- ja parvekeremontti, ja projekti tuntuu jatkuvan pitkään. Katselimme koko talven, miten työmiehet kahlasivat lumessa naapuritalon työmaalla, ja nyt homma jatkuu shortseissa ja juomapullot kourassa.
Paluu Utöstä sujui sinänsä hyvin. Pakkaamisessa tuli kyllä kova kiire, ja jouduin kasaamaan loput tavarat kaaoskasseihin, joita olen nyt setvinyt kotona viikon mittaan.
Eivor oli paluumatkalla niin täynnä väkeä, että Nötöstä kaikki eivät mahtuneet mukaan. Nauvon lossijono oli myös aika mittava, ja takapenkki alkoi jo vähän hermostua matkan tekoon.
Maanantaina oli edessä näyttelyn ripustus. Siihen kuului monta mutkaa: olin leikannut ison maalauskankaan summamutikassa, enkä millään mitoilla ja jouduimme virittämään kiilakehyksiä oikeaan mittaan. Juha selvitti päivän yllättävän maltilla. Itse näyttelystä en osaa sanoa vielä mitään. Siihen tarvitaan etäisyyttä. Moni ajatus jäi kesken, monta ideaa jäi tekemättä. Aika moneen olen kuitenkin tyytyväinen.
Avajaispäivä oli hässäkkää. Suurin pamaus tapahtui aamupäivällä, kun mummu kompastui talon rapussa ja mursi vasemman nilkkansa pahasti (onneksi vain nilkan!), ja joutui sairaalaan. Hän on edelleen siellä ja toipuminen huolettaa koko joukkoa.
Huolen lisäksi tapaturma aiheutti käytännön ongelmia. Jouduin hoitamaan teosten nimeämistä ja hinnoittelua vähän lennossa, ja lähdimme lopulta lasten kanssa avajaisiin. Meno oli siis aika vauhdikasta. Siinä vaiheessa, kun lapset kiipeilivät Pohjoisen Rautatiekadun puihin ja potkivat Utön malliin sandaaleita jalastaan totesin etteivät ehkä ole ihan kaupunkikuosissa.
Avajaisväkeä tuli paljon ja oli hauska nähdä ihmisiä. Ihmiset eivät yleensä tule avajaisissa haukkumaan suoraan. Osa vieraista lähti pois sanomatta mitään, minkä tulkitsen tarkoittavan, että eivät tykänneet. Yksi ihminen tuli kertomaan miten voimakkaasti eräs taulu oli häneen vaikuttanut, ja arvosti sitä, miten liikun esittävän ja abstraktin välimaastossa. Aika moni nimesi jonkun taulun suosikikseen (nro 8, pöllötyö, myrskymaalaus, haahkat ja jäälautat). Joku kysyi, että miksi en laittanut akvarellejä yläkertaan (ihan hyvä ajatus), joku oli pohtinut onko tässä mitään uutta viime näyttelyyn verrattuna, toisen mielestä olin kehittynyt, muutama kommentoi että hienot värit, jonkun mielestä olivat liian vahvat, yksi vieras pohti, että työt näyttävät helposti tehdyiltä (en ole varma onko hyvä vai huono). Jotkut kehuivat juuri akvarellejä. Hyvänä vinkkinä tuli idea kokeilla temperaa, mikä voisi olla vastaus tekniikkapohdintoihini. Sain kehuja myös avajaisleningistäni (heh!) ja hoikistuneesta olemuksestani (kaksinkertainen heh!). Mielestäni kaikki kommentointi on ihan oikein. En itse ikinä tiedä mitä sanoisin avajaisissa taiteilijoille. Töitäkin on jotenkin vaikea nähdä ihmispaljoudelta.
Avajaisten jälkeen olen vasta huomannut kesän ja kaupungin ympärilläni. Jotenkin olo on kuitenkin edelleen aika irrallinen, vaikka olemme olleetkin kaupungissa jo neljä päivää. Ihmisten paljous yllättää. Katselen kotia taas uusin silmin. Tavaraa on liikaa. Sitä pitää vähentää. Yritän määrätietoisesti ryhtyä puuhaan.
Keskimmäinen lapsista oli tosi iloinen nähtyään taas kaverinsa. Hän kertoi illalla ihmetellen: Tiedätkö äiti, että Aapo on jo niin iso, että sillä on jo yksi lihas? Kun katsoin vähän hämmentyneenä niin kiirehti vakuuttamaan että kyllä on, se on jossakin käsivarressa en tiedä ihan missä.
Seuraamme nyt Utön koulun elämää blogin kautta. Eilen aamulla kuuntelimme sieltä löytyvän linkin kautta kuunnelmakilpailun satoa, jossa Utön koulu oli saanut kunniamaininnan teoksestaan Manaaja. Parin minuutin kohdalla kuuluva koputus on kuulemma meidän tytön osuus! Utössä ensimmäiset haahkanpoikaset ovat kuoriutuneet. Olisipa ollut hauska nähdä niitä uimassa. Iida mietti eilen illalla sängyssä, miten pitkäksi koululle istutetut ruusupavut ovat jo kasvaneet.
/>
AVA Galleria 19.5.- 6.6.2010
Sinä yönä allit lauloivat
Lehdistötiedote
Minna Pyykkö
On kiehtovaa ajatella elämän mysteereitä, jotka tapahtuvat jatkuvasti ympärillämme. Mikä saa rupikonnan vetäytymään talvipiiloon, miten linnut muuttavat pimeällä myrskyisellä merellä? Ympäristö on täynnä näkymättömiä viittoja, viestejä, tuoksuja, merkkejä. On hellyttävää katsoa pientä eläintä, joka ponnistelee sitkeästi omaa viestiään vieden.
Maalaan useita kerroksia päällekkäin. Työskentelen siveltimen lisäksi palettiveitsellä, hanskalla, roiskimalla väriä. Tavoitteenani on saada maalauksiin voimaa ja rosoa, herkkyyttä ja haurautta, sattumaa ja suunnitelmallisuutta. Haluan maalata vahvoja tauluja, joissa säilyy se voima, kauneus ja haikeus, jonka olen joskus luonnossa liikkuessani kokenut.
Ava- näyttelyssä jatkan saaristoteemaa. Tämä näyttely on sarjan kolmas. Sen lähtökohtana on ollut mahdollisuus viettää Utön saarella kaksi kuukautta viime syksynä ja lähes kaksi kuukautta tänä keväänä.
On jännittävää nähdä, miten monimuotoisesti ja kekseliäästi elämä on levittäytynyt, ja miten se sinnittelee karulla saarella keskellä merta. Miten erilainen saari on, kun sitä katsoo rupikonnan silmin, tai muuttomatkalla olevan sarvipöllön silmin?
Koin Utön saaressa voimakkaasti, että kaikki ympärillä virtaa: linnut, meri, jäälautat, pilvet, ihmisetkin, ja minulla oli mahdollisuus seurata aitiopaikalta sitä. Joinain päivinä tuuli niin, että meri ja taivas, kaikki ympärillä tuntui liikkuvan. Vain kalliot pitivät maisemaa paikallaan.
Olen pyrkinyt entistä nopeampaan työskentelyyn, kevyempään jälkeen, ilmavuuteen ja läpikuultavuuteen. Jotkut töistäni on eräänlaisia muistiinpanoja. Osana prosessia olen kirjoittanut saaren keväästä blogia, joka löytyy nettisivuiltani osoitteesta www.minnapyykko.fi.
Tänään, viimeisenä saaripäivänämme, on jo melkein helle. Ainakin tuulensuojassa. Uskaltauduin villapaidassa ja lippiksessä liikkeelle. Kävimme kaupalla syömässä jätskit. Lapset ovat keksineet potkia saappaita jaloistaan, joka on kyllä aika hölmöä, mutta toisaalta pitää pienimmänkin hyväntuulisena ja lähistöllä.
Kun kirjoitan tätä tämän päivän blogia, isommat lapset ovat koululla porkkananistutusapuna, ja pienin päiväunilla. Yritämme järjestää illalla koululla lettukestejä läksiäisjuhlaksi, ja suunnittelemme että koulun alueelle viritettäisi Morganin aarteen etsintää, kun kultarahoja on vielä kaapissa pussillinen.
Olemme olleet onnekkaita, kun olemme saaneet nähdä hyvin kevättä. Tullessamme maaliskuun lopulla tiet ja piha olivat lumen peitossa, satamalahti jäässä ja ensimmäiset haahkat vasta saapuneet. Nyt valkovuokot kukkivat, pääskyt lentelevät kylän yllä ja tiirat kirkuvat kesäisen kiukkuisesti yli lentäessään. Iidan linnunsiemenistä pihamme edustalle hiekkaan virittämä kauraistutus on hyvässä kasvussa. Maistelimme tänään talon ulkorappujen vieressä kasvavaa sitruunamelissaa.
Senkin olemme nähneet miten vähän väkeä on saaressa maaliskuun lopulla, melkein pelkästään ne 35 ihmistä, jotka asuvat täällä ympärivuotisesti. Huhtikuussa lintuharrastajien joukko kuitenkin liikkuu saarella ahkerasti, ja nyt kesän kynnyksellä alkaa näkyä mökkiläisiä ja kesäsaarelaisia. Saaren ainoa bändi on alkanut jo treenata vuoden ainoaa keikkaansa varten. Se on juhannuksena, ja suosio lienee taattu.
Silti tuntuu, että kevät jää kesken: emme ole täällä näkemässä, miten haahkanpoikaset kuoriutuvat ja miten koirahaahkat lähtevät pois. Entä miten rupikonnalammen kudun käy. Pihlajan lehdet ovat juuri avautumaisillaan.
Lapset ovat viihtyneet hyvin. Nuorin on osoittanut hämmästyttävää kiinnostusta lintuihin, ja tunnistaa niitä jo monta kymmentä, vaikka mitään lintujen pänttäystä ei ole harrastettu. Vanhimman mieleen jäävät varmaan parhaiten koulukaverit, opettaja ja koulu, ja tietenkin ehkä lintuhoitolan potilaat. Meille aikuisille on ollut hienoa tuntea, että tämä kevät ei livahtanut ohi vaivihkaa, huomaamatta. Kaikkien hienojen luontohavaintohetkien lisäksi saaresta jäävät tietenkin kuitenkin mieleen ne ihmiset, joihin olemme saaneet tutustua.
Huomenaamuna pakkaamme kamamme Eivoriin, joka lähtee 11.15, ja varaudumme aikamoiseen väenpaljouteen, ja ruuhkaan lossilla. Maanantaina edessä on näyttelyn ripustus, ja tiistai-iltana avajaiset klo 18-20 Ava Galleriassa Helsingissä. (joo, vähän täpärälle menee!). Liitän kutsukortin ja lehdistltiedotteen tähän perään sitten kun keksin miten se tehdään. Tervetuloa näyttelyyn!
Varmaan seuraavaksi laitan blogiin kuvia näyttelystä. Aion jatkaa tätä blogin kirjoittamista edelleen, mutten näin säännöllisesti kuin nyt. Yleensä arki on kuitenkin arkea, ja harvoin elämässä on tällaista jaksoa, joka on tarpeeksi pitkä paikalleen asettumiseen, mutta toisaalta sen verran lyhyt että se tekee jokaisesta päivästä merkittävän eikä niitä malta päästää lipumaan ohitse. Kiitokset kaikille blogin lukijoille. Vierailuja on ollut melkein kolme tuhatta. Tämä on ollut hauska kokemus, en olisi ikinä etukäteen uskonut innostuvani näin kovasti.
Haaveissa on päästä palaamaan Utön saarelle pian uudelleen.
