Maanantaina kokoonnuimme ympäristötaiteilijajoukolla Kivinokkaan pohtimaan tulevaa kesänäyttelyä. Kuraattori Hanna Johanssonin johdolla katselimme teospaikkoja. Hanna keskusteli taiteilijoiden kansa ”ripustuksesta”, siitä mihin työt sopisivat ja miten ne toimivat vuorovaikutuksessa keskenään. Hyvin merkityksestä rikkaille paikoille, joissa on jo valmiiksi paljon kaikkea ei kannata ehkä laittaa niin paljon töitä kuin siinä mielessä ”vapaammille” alueille.
Itselläni on ollut alusta asti ihan selvä paikka mielessä, ja aion pysyä alkuperäisajatuksessani. Maanantaina se oli kylläkin yllättävän pitkän ruohon peitossa. Hmm. Viritän teosta, jossa jäljennän valokuvaamiani Utön rantakallioiden jäkäliä. Näyttelyn avajaiset pidetään 19.6. ja se on avoinna koko kesän aina syyskuun alkuun.
Tiistain pyörimme kotinurkissa. Illalla tarkoituksenamme oli mennä katsomaan miten pitkälle nuijapäät ovat jo kehittyneet kalliolammikoissa, mutta päädyimme rantaan, ja lapset innostuivat kahlailemaan vedessä. Ilta olikin tosi kaunis, lämmin ja tyyni. Meri oli saman värinen kuin taivas, ja horisontti oli täynnä valkeita purjeita. Sinisorsaemo uiskenteli rannan tuntumassa yhden ainoan poikasensa kanssa. Haimme uikkarit, kun vaatteet olivat kertaalleen kastuneet. Ukki soitti että mummu oli vihdoin päässyt leikkaukseen, ja nyt päästään toipumisvaiheeseen.
Kerhot päättyivät perjantaina, ja vähän haikeutta oli ilmassa. Iltapäivällä suuntasimme Mäntyharjulle mummin maalle viikonlopuksi. Kaikki oli jo hämmästyttävän vihreää ja kesäistä. Veden lämpö oli kivunnut 15 asteeseen. Käki kukkui, ja kuikka huuteli järvellä. Kirjosieppo pesi lähipöntössä. Seurasimme 2-vuotiaan kanssa vesimittareiden menoa pintajännityksessä ja lasten suurin luontohavainto oli varmaan kuparinhohtoinen vaskitsa, joka piipahti pihapiirissä. Kaikki lapset innostuivat osallistumaan perunanistutukseen. Jokainen sai istuttaa oman rivin. Pienin kyseli jo seuraavana aamuna perunasadon kehittymisestä. Kuittasin asian jotenkin melko huolimattomasti, että ei ne nyt vielä ole valmiit, enkä oikein selittänyt homman ideaa. Illansuussa huudellessani lapsia sisään huomasin, että kaksivuotias on käynyt jo kaivamassa omat istutuksensa esille ja istui mullan keskellä maistellen isoa perunaa keskittyneen näköisenä.
Sää oli viikonlopun ajan aika vaihteleva, ja sateinen. Tyttö jatkoi sisällä mittavaksi paisunutta merenneitoleikkiään. Nyt merenneidoilla on uusi suuntaus merenneitovauvat, joita äidin pitäisi piirtää lisää joka käänteessä, ja kehtoja myös. Yritin vakuuttaa että kuulemani mukaan merenneitovauvat ovat läpinäkyviä, eikä niitä siis tarvitse juuri värittää, mutta tyttö katsoi hyvin epäilevästi takaisin, ja sanoi että hän ei kyllä ole kuullut sellaisesta. Yritän kannustaa tyttöä piirtämään itse merenneitoja, mutta tajuan kyllä senkin että on eri asia, jos äiti piirtää. Leikki on muotoutunut vähitellen jo hyvin monipolviseksi. Utö on mielessämme sikäli, että monet tarinoista liittyvät sinne, ja monet merenneidot ja miesmerenneidot ovat saaneet nimensä saarelaisten mukaan.
Kävimme pienimmän kanssa Sea Lifessa, merimaailmassa Linnanmäen kupeessa. Poika on tosi innostunut kaloista ja pomppi tasajalkaa siinä vaiheessa kun alkoi kuulua veden lorinaa. Nyt väkeä oli vähän, ja pääsimme oppaan kanssa kokeilemaan kädellä vähän merisiilin selkää, ja kuulimme kiinnostavia hajatietoja kalojen aisteista, vaikka poika ei niin hyvin malttanut kuunnella. Pojan suosikkeja ovat rauskut, mureenat, vuokkokalat, vasarahai ja kaikki muut hait.
Ihailin merimaailman meduusoja. Olen aikanaan kirjoittanut niistä jotain bilsan tutkielmaakin otsikolla Meduusojen merkitys ulappaekosysteemissä. Silloin niiden merkitys oli osittain hämärän peitossa. Se johtui suurelta osin siitä, että niitä on hyvin vaikea tutkia. Jos kalat syövät meduusoja, niistä ei jää kalan ruuansulatukseen jälkeä, toisaalta eipä niissä juuri ole syömistäkään. Niiden pyydystäminenkin on hankalaa, kun valahtavat helposti verkosta, ja sukeltamalla tarkkaileminen kallista ja vaivalloista. Nykyään tekniikka on varmaan kehittynyt niistä 90- luvun alun ajoista ja meduusatutkimuskin on varmaan loikannut eteenpäin. Onhan niitä nykyään akvaarioissakin kuten merimaailmassa. Muistan aikanaan ihastelleeni Berliinin eläintarhassa meduusoja, ja silloin olin siinä käsityksessä että niitä on hyvin vaikea pitää tyytyväisinä ja hengissä akvaario-olosuhteissa.
Meduusojen uintia on kiehtovaa katsella. Se tuntuu tuulahdukselta alkumerestä, kiireettömältä pistäytymiseltä siihen aikaan kun elämä ja maailma oli vielä nuori. Todellisuudessa meduusojen määrä on nykyään lisääntynyt maailman merillä. Viime syksynä saimme Utössäkin nähdä valtavan määrän kotimaisia korvameduusoja. Veneretkellä niitä näkyi ulapalla häkellyttäviä määriä. Seurasimme niiden uintia usein rantavedessä. Nuorin nappasi pari kertaa meduusan käteensäkin, ja ehti tutkia eläintä niin kovakouraisesti, että hyytelömassan uinnit päätyivät siihen. Itse asiassa on aika kummallista ajatella sitä, missä elämä meduusassa piilee. Miten se hetki siten toimi ja sitten ei.
Syksyn mittaan näimme yhä enemmän meduusoja velttoina rantavedessä, ja loppusyksystä aallot olivat kuljettaneet niitä koulun lahdelle valtaviksi hyytelövalleiksi. Pojat kauhoivat hyytelöä ämpäreihin ja liukastelivat siinä. Se tuntui hyvin kummalliselta.
Yritin jossain vaiheessa talvella maalatakin meduusoja, mutta jostain syystä en onnistunut ollenkaan. Taidot eivät riittäneet aiheeseen vielä, mutta ehkä palaan siihen uudestaan myöhemmin.
Kävimme pienimmän kanssa katsomassa Ympäristökeskuksen näyttelyäni, joka näytti ihan hienolta. Meille tuli kuitenkin kiirelähtö, kun poika ilmoitti muutamaan kertaan kovaäänisesti, että häntä eivät nämä taulut kiinnosta. Pyörähdimme katsomassa myös mummua sairaalassa, ja poika ihmetteli, kun mummun jalka oli keltainen (jotain desinfiointiainetta).
Mummun sairaalassaolo on poikinut meillä laastarileikkejä. Pikkueläimet olivat kaikki tänään hoidon tarpeessa ja eri tavoin vammautuneita. Utön saldoa taas on se, että kun luen aamulehteä, pienin pötkähtää aina lehden päälle, ja sanoo: tää on haahkanpoikanen, joka kuoriutuu viiden minuutin kuluttua. Utön tapahtumat ovat edelleen kovasti mielessämme ja seuraamme saaren kuulumisia. Nyt parhaillaan haahkanpoikia on kuulemma paljon liikkeellä, mutta saarella nähdään myös murheellisia tapahtumia, kun poikueita katoaa merikotkien nokkiin.
Utön koulu on parhaillaan luokkaretkellä Kuusamossa.
Olemme Helsingin Lauttasaaressa taas. Kaupunki on kauneimmillaan, täynnä alkukesän vihreää. Pihlajan ja koivun lehdet ovat jo aika suuret, kirsikkapuut ovat vaaleanpunaisessa kukassa. Ihmiset ovat pukeutuneet hellevaatteisiin. Vastaan tulee lapsia kuin suoraan kuvakirjoista kesähameineen ja hellehattuineen rantapallo kourassa.
Taivaalla kuuluu tervapääskyjen kirkunaa, rusakko loikki hauskasti pihan poikki keskellä päivää. Pari iltaa sitten kävimme tutkimassa nuijapäitä merenrantalätäkössä. Keskimmäisen lapsen ihossa oli jo ensimmäisenä kaupunki- iltanamme joitain täpliä ja ihmettelin mikä rokko voi olla kyseessä, kunnes hoksasimme, että olisikohan hyttysiä liikkeellä. Niitä ei vielä Utössä näkynyt. Ensimmäisenä iltana nukahdin satakielen lauluun.
Kotipihallamme on hienon kesäistä, mutta päivällä meteli on aikamoinen. Molemmissa vastapäisissä kerrostaloissa on meneillään julkisivu- ja parvekeremontti, ja projekti tuntuu jatkuvan pitkään. Katselimme koko talven, miten työmiehet kahlasivat lumessa naapuritalon työmaalla, ja nyt homma jatkuu shortseissa ja juomapullot kourassa.
Paluu Utöstä sujui sinänsä hyvin. Pakkaamisessa tuli kyllä kova kiire, ja jouduin kasaamaan loput tavarat kaaoskasseihin, joita olen nyt setvinyt kotona viikon mittaan.
Eivor oli paluumatkalla niin täynnä väkeä, että Nötöstä kaikki eivät mahtuneet mukaan. Nauvon lossijono oli myös aika mittava, ja takapenkki alkoi jo vähän hermostua matkan tekoon.
Maanantaina oli edessä näyttelyn ripustus. Siihen kuului monta mutkaa: olin leikannut ison maalauskankaan summamutikassa, enkä millään mitoilla ja jouduimme virittämään kiilakehyksiä oikeaan mittaan. Juha selvitti päivän yllättävän maltilla. Itse näyttelystä en osaa sanoa vielä mitään. Siihen tarvitaan etäisyyttä. Moni ajatus jäi kesken, monta ideaa jäi tekemättä. Aika moneen olen kuitenkin tyytyväinen.
Avajaispäivä oli hässäkkää. Suurin pamaus tapahtui aamupäivällä, kun mummu kompastui talon rapussa ja mursi vasemman nilkkansa pahasti (onneksi vain nilkan!), ja joutui sairaalaan. Hän on edelleen siellä ja toipuminen huolettaa koko joukkoa.
Huolen lisäksi tapaturma aiheutti käytännön ongelmia. Jouduin hoitamaan teosten nimeämistä ja hinnoittelua vähän lennossa, ja lähdimme lopulta lasten kanssa avajaisiin. Meno oli siis aika vauhdikasta. Siinä vaiheessa, kun lapset kiipeilivät Pohjoisen Rautatiekadun puihin ja potkivat Utön malliin sandaaleita jalastaan totesin etteivät ehkä ole ihan kaupunkikuosissa.
Avajaisväkeä tuli paljon ja oli hauska nähdä ihmisiä. Ihmiset eivät yleensä tule avajaisissa haukkumaan suoraan. Osa vieraista lähti pois sanomatta mitään, minkä tulkitsen tarkoittavan, että eivät tykänneet. Yksi ihminen tuli kertomaan miten voimakkaasti eräs taulu oli häneen vaikuttanut, ja arvosti sitä, miten liikun esittävän ja abstraktin välimaastossa. Aika moni nimesi jonkun taulun suosikikseen (nro 8, pöllötyö, myrskymaalaus, haahkat ja jäälautat). Joku kysyi, että miksi en laittanut akvarellejä yläkertaan (ihan hyvä ajatus), joku oli pohtinut onko tässä mitään uutta viime näyttelyyn verrattuna, toisen mielestä olin kehittynyt, muutama kommentoi että hienot värit, jonkun mielestä olivat liian vahvat, yksi vieras pohti, että työt näyttävät helposti tehdyiltä (en ole varma onko hyvä vai huono). Jotkut kehuivat juuri akvarellejä. Hyvänä vinkkinä tuli idea kokeilla temperaa, mikä voisi olla vastaus tekniikkapohdintoihini. Sain kehuja myös avajaisleningistäni (heh!) ja hoikistuneesta olemuksestani (kaksinkertainen heh!). Mielestäni kaikki kommentointi on ihan oikein. En itse ikinä tiedä mitä sanoisin avajaisissa taiteilijoille. Töitäkin on jotenkin vaikea nähdä ihmispaljoudelta.
Avajaisten jälkeen olen vasta huomannut kesän ja kaupungin ympärilläni. Jotenkin olo on kuitenkin edelleen aika irrallinen, vaikka olemme olleetkin kaupungissa jo neljä päivää. Ihmisten paljous yllättää. Katselen kotia taas uusin silmin. Tavaraa on liikaa. Sitä pitää vähentää. Yritän määrätietoisesti ryhtyä puuhaan.
Keskimmäinen lapsista oli tosi iloinen nähtyään taas kaverinsa. Hän kertoi illalla ihmetellen: Tiedätkö äiti, että Aapo on jo niin iso, että sillä on jo yksi lihas? Kun katsoin vähän hämmentyneenä niin kiirehti vakuuttamaan että kyllä on, se on jossakin käsivarressa en tiedä ihan missä.
Seuraamme nyt Utön koulun elämää blogin kautta. Eilen aamulla kuuntelimme sieltä löytyvän linkin kautta kuunnelmakilpailun satoa, jossa Utön koulu oli saanut kunniamaininnan teoksestaan Manaaja. Parin minuutin kohdalla kuuluva koputus on kuulemma meidän tytön osuus! Utössä ensimmäiset haahkanpoikaset ovat kuoriutuneet. Olisipa ollut hauska nähdä niitä uimassa. Iida mietti eilen illalla sängyssä, miten pitkäksi koululle istutetut ruusupavut ovat jo kasvaneet.
/>
AVA Galleria 19.5.- 6.6.2010
Sinä yönä allit lauloivat
Lehdistötiedote
Minna Pyykkö
On kiehtovaa ajatella elämän mysteereitä, jotka tapahtuvat jatkuvasti ympärillämme. Mikä saa rupikonnan vetäytymään talvipiiloon, miten linnut muuttavat pimeällä myrskyisellä merellä? Ympäristö on täynnä näkymättömiä viittoja, viestejä, tuoksuja, merkkejä. On hellyttävää katsoa pientä eläintä, joka ponnistelee sitkeästi omaa viestiään vieden.
Maalaan useita kerroksia päällekkäin. Työskentelen siveltimen lisäksi palettiveitsellä, hanskalla, roiskimalla väriä. Tavoitteenani on saada maalauksiin voimaa ja rosoa, herkkyyttä ja haurautta, sattumaa ja suunnitelmallisuutta. Haluan maalata vahvoja tauluja, joissa säilyy se voima, kauneus ja haikeus, jonka olen joskus luonnossa liikkuessani kokenut.
Ava- näyttelyssä jatkan saaristoteemaa. Tämä näyttely on sarjan kolmas. Sen lähtökohtana on ollut mahdollisuus viettää Utön saarella kaksi kuukautta viime syksynä ja lähes kaksi kuukautta tänä keväänä.
On jännittävää nähdä, miten monimuotoisesti ja kekseliäästi elämä on levittäytynyt, ja miten se sinnittelee karulla saarella keskellä merta. Miten erilainen saari on, kun sitä katsoo rupikonnan silmin, tai muuttomatkalla olevan sarvipöllön silmin?
Koin Utön saaressa voimakkaasti, että kaikki ympärillä virtaa: linnut, meri, jäälautat, pilvet, ihmisetkin, ja minulla oli mahdollisuus seurata aitiopaikalta sitä. Joinain päivinä tuuli niin, että meri ja taivas, kaikki ympärillä tuntui liikkuvan. Vain kalliot pitivät maisemaa paikallaan.
Olen pyrkinyt entistä nopeampaan työskentelyyn, kevyempään jälkeen, ilmavuuteen ja läpikuultavuuteen. Jotkut töistäni on eräänlaisia muistiinpanoja. Osana prosessia olen kirjoittanut saaren keväästä blogia, joka löytyy nettisivuiltani osoitteesta www.minnapyykko.fi.
Tänään, viimeisenä saaripäivänämme, on jo melkein helle. Ainakin tuulensuojassa. Uskaltauduin villapaidassa ja lippiksessä liikkeelle. Kävimme kaupalla syömässä jätskit. Lapset ovat keksineet potkia saappaita jaloistaan, joka on kyllä aika hölmöä, mutta toisaalta pitää pienimmänkin hyväntuulisena ja lähistöllä.
Kun kirjoitan tätä tämän päivän blogia, isommat lapset ovat koululla porkkananistutusapuna, ja pienin päiväunilla. Yritämme järjestää illalla koululla lettukestejä läksiäisjuhlaksi, ja suunnittelemme että koulun alueelle viritettäisi Morganin aarteen etsintää, kun kultarahoja on vielä kaapissa pussillinen.
Olemme olleet onnekkaita, kun olemme saaneet nähdä hyvin kevättä. Tullessamme maaliskuun lopulla tiet ja piha olivat lumen peitossa, satamalahti jäässä ja ensimmäiset haahkat vasta saapuneet. Nyt valkovuokot kukkivat, pääskyt lentelevät kylän yllä ja tiirat kirkuvat kesäisen kiukkuisesti yli lentäessään. Iidan linnunsiemenistä pihamme edustalle hiekkaan virittämä kauraistutus on hyvässä kasvussa. Maistelimme tänään talon ulkorappujen vieressä kasvavaa sitruunamelissaa.
Senkin olemme nähneet miten vähän väkeä on saaressa maaliskuun lopulla, melkein pelkästään ne 35 ihmistä, jotka asuvat täällä ympärivuotisesti. Huhtikuussa lintuharrastajien joukko kuitenkin liikkuu saarella ahkerasti, ja nyt kesän kynnyksellä alkaa näkyä mökkiläisiä ja kesäsaarelaisia. Saaren ainoa bändi on alkanut jo treenata vuoden ainoaa keikkaansa varten. Se on juhannuksena, ja suosio lienee taattu.
Silti tuntuu, että kevät jää kesken: emme ole täällä näkemässä, miten haahkanpoikaset kuoriutuvat ja miten koirahaahkat lähtevät pois. Entä miten rupikonnalammen kudun käy. Pihlajan lehdet ovat juuri avautumaisillaan.
Lapset ovat viihtyneet hyvin. Nuorin on osoittanut hämmästyttävää kiinnostusta lintuihin, ja tunnistaa niitä jo monta kymmentä, vaikka mitään lintujen pänttäystä ei ole harrastettu. Vanhimman mieleen jäävät varmaan parhaiten koulukaverit, opettaja ja koulu, ja tietenkin ehkä lintuhoitolan potilaat. Meille aikuisille on ollut hienoa tuntea, että tämä kevät ei livahtanut ohi vaivihkaa, huomaamatta. Kaikkien hienojen luontohavaintohetkien lisäksi saaresta jäävät tietenkin kuitenkin mieleen ne ihmiset, joihin olemme saaneet tutustua.
Huomenaamuna pakkaamme kamamme Eivoriin, joka lähtee 11.15, ja varaudumme aikamoiseen väenpaljouteen, ja ruuhkaan lossilla. Maanantaina edessä on näyttelyn ripustus, ja tiistai-iltana avajaiset klo 18-20 Ava Galleriassa Helsingissä. (joo, vähän täpärälle menee!). Liitän kutsukortin ja lehdistltiedotteen tähän perään sitten kun keksin miten se tehdään. Tervetuloa näyttelyyn!
Varmaan seuraavaksi laitan blogiin kuvia näyttelystä. Aion jatkaa tätä blogin kirjoittamista edelleen, mutten näin säännöllisesti kuin nyt. Yleensä arki on kuitenkin arkea, ja harvoin elämässä on tällaista jaksoa, joka on tarpeeksi pitkä paikalleen asettumiseen, mutta toisaalta sen verran lyhyt että se tekee jokaisesta päivästä merkittävän eikä niitä malta päästää lipumaan ohitse. Kiitokset kaikille blogin lukijoille. Vierailuja on ollut melkein kolme tuhatta. Tämä on ollut hauska kokemus, en olisi ikinä etukäteen uskonut innostuvani näin kovasti.
Haaveissa on päästä palaamaan Utön saarelle pian uudelleen.
Aamulla ikkunastamme näkyivät heti Albanuksen mastot. Pojat katselivat, että mastossa on vieraanmaan (Ahvenanmaa) lippu: jess, merirosvolaiva. Sitten pojat pinkaisivat ulos ja lähtivät tuhoamaan sitä. Aluksen upotettuaan innostunut taistelukaksikko jatkoi majakalle, ja räjäytti senkin. Juha seurasi perässä ja yritti ehdottaa, että osa rakennuksista kannattaisi jättää tuhoamatta ja muutama uhri henkiin. Huonolla menestyksellä, sillä iltapäivällä kävelin nuorin olkapäilläni, ja eikös taas erään pariskunnan tavatessamme olkapäiltä kuului jess mä ammuin ton jätkän. Vaimo nauroi ja sanoi Kallelle, että älä nyt sentään sitä, kun se on mun aviomies.
Yritän ainakin toisten aikuisten kuullen huomautella ettei ihmisiä saisi ammuskella leikilläkään, mutta vaikutus ei ole sanottava. Ennen kuin olin päässyt poikien äidiksi en ikinä olisi uskonut sitä, miten kaikki kepit kiinnostavat. Niitä tarttuu käsiin joka paikasta, ja ne ovat miekkoja, pyssyjä, lasermiekkoja jne. Keppejä tulee sisään ovista ja ikkunoista, ja nostelen niitä pihan puolelle pitkin päivää, ja hienoimmista riidellään kovaäänisesti. Täällä saaressa löytyy toki muitakin hyviä aseita, kuten vanhoja puikkareita miekoiksi, ja oikeita hylsyjä taskun pohjalle.
Keräilimme päivällä simpukankuoria rannasta, ja tutkimme rakkolevää. Etsiskelimme myös mitä muuta aallot ovat tuoneet. Usein rantaan ajautuu jostain syystä kenkiä. Ovatkohan ne veneilijöiden jalasta lipsahtaneita, vai jonkun uimarin, joka on jättänyt kengät liian lähelle rantaa aaltojen ulottuville. Ehkä aallot kuljettavat erityisen hyvin kenkiä. Viime syksynä pääsimme veneretkelle Sandöra- saarelle, ja sieltä löytyi myös useita kenkiä, mutta lisäksi esimerkiksi ehjä hehkulamppu.
Utön saari vaikuttaa nyt tosiaan erilaiselta kuin ennen. Monien sellaisten rakennusten ovet ovat auki, jotka eivät ole täällä oloaikanamme olleet. Kaupalla on jonoa, ja paljon meille uusia ihmisiä. Useimmat tervehtivät toisiaan, ja ovat keskenään vanhoja tuttuja. Paikka on toisille ihmisille aivan erilainen, kesä-Utö, jota me emme tunne. Saarella puuhattiin päivän mittaan monenlaista. Joku kunnosti venettään ja joku toinen maalasi laituria. Räystäs- ja haarapääskyt lentelivät avonaisissa venevajoissa.
Saari on tottunut ihmisten suureen määrään, ja yleensä vierailijat osaavat kyllä käyttäytyä, mutta jotain hankaluuksiakin aina tulee: muutama ajattelematon retkeilijä on kuulemma vähän aikaa sitten hiippaillut rannalla pelottaen useamman haahkamamman pesältään, ja joku koiran kanssa kulkija on päästänyt koiran juoksemaan rannalle vapaasti samalla seurauksella. Kaupan seinälle on ilmaantunut koululaisten tekemiä raikkaan oloisia ohjeita siitä, mitä kannattaa ottaa huomioon luonnossa liikkuessa.
Iida viritteli jonkin verran leikkejä saaressa olevien tyttöjen kanssa, mutta oli vähän kolmantena pyöränä, kun tytöt olivat ennestään tutut toisilleen. Jopsu oli myös pienen välimatkan päässä leikistä tarkkailuasemissa jonkinlaisena neljäntenä pyöränä tai ulkojäsenenä. Vein lapsille lopulta kenttälounaan ulos, kun en raaskinut patistaa sisään. Iltaviideltä kävimme majakkakaupassa ostamassa veljelleni majakkajulisteen. Mantereella on rikottu tänään jo hellelukemia, mutta täällä on kuitenkin vielä pidetty pipoja päässä kun tuulee. Vakioulkovarustukseni koko melkein kahden kuukauden ajan on ollut sama: keltaiset kumpparit, oranssi takki, punainen pipo, hanskat, kännykkä taskuun, ja kiikari ja kamera kaulaan.
Sain opettajalta kopion koululaisten kommenteista, joita olivat kirjoittaneet työhuonevierailun pohjalta. Oli tosi hauskaa saada palautetta, ja niissä oli useampi hyvä oivallus.
Illat ovat jo aivan valoisia vielä yhdentoista aikaan kun me aikuisetkin viimein kömmimme nukkumaan. Vähän yhdentoista jälkeen oli kuulemma ollut ukkosta ja salamoinut, mutta silloin olimme jo unessa.
Aamu alkoi heti hienosti: piharuokinnalla polun päässä oli sinirinta. Olin toivonutkin näkeväni sellaisen. Niitä on näkynyt nyt muutamana päivänä. On jännä ajatella, että ne ovat talvehtineet jossain Koillis-Afrikan ja Länsi-Intian välillä, ja jatkavat tästä pohjoiseen kohti valoisia kesäöitä. Lisäksi ruokinnalla pyörivät aamukahviaikaan leppälintu, pensastasku ja kivitasku. Saaressa on ollut paljon kerttuja viimepäivinä.
Sumupäivät ovat hienoja. Tänään oli myös tyyntä ja aika lämmintä. Hotellilla tehtiin korjaushommia, ja avonaisesta ovesta kuului traktoreiden ja kaivureiden ääniä, ja välillä lokkien ja tiirojen huutoja. Kävimme kaupalla jätskillä puolen päivän aikaan. Oli hauska nähdä kaupan terassilla lintumiehiä istuskelemassa leppoisasti ja vaihtamassa kuulumisia. Nuorin löysi kuolleen harmaasiepon, jonka aikoi viedä isosiskon hoitolaan.
Purin työhuoneelta tavarat, koska huomenna valkkaritalo on täyttymässä asukkaista. Keskimmäinen oli mukana kantamassa tavaroitani. Kannoimme isoa haahkamaalausta rullalla eri päistä. Poika johti joukkoamme, ja kuljetti meitä mitä hullunkurisimpien mutkien kautta. Isoa maalausta kääriessäni huomasin, että sen päällä oli neljä tai viisi kuollutta ritariludetta. Ilmeisesti ne eivät siedä pellavaöljyä tai öljyvärejä.
Kävimme keskimmäisen kanssa laiturilla katsomassa miten hassulta näyttää kun ei näy mitään muuta kuin sumua. Hetken voi kuvitella seisovansa maailman reunalla. Haahkojen pulina kuului kuitenkin sumunkin keskeltä ja muutaman kerran sumusta sukelsi esiin laiva. Otin muutaman sumukuvan haahkapariskunnasta, joka ui rannan tuntumassa. Merimerkkien ja poijujen oranssit, punaiset ja vaaleanvihreät värit näyttivät jotenkin erityisen hohtavilta sumussa.
Mieli askartelee jo ensi viikon näyttelyssä. Soittelin Helsinkiin muutamaan eri paikkaan ja kyselin akvarellien kehystämisestä.
Yritin iltapäivällä saada poikaa liikkeelle retkelle, mutta emme päässeet pihaa pidemmälle. Poika halusi ampua Bagugan-ammuksellaan, ja hienosti kyllä ampuikin ja juoksi välillä hauskan näköisellä pomppivalla tyylillä kuin balettitanssija ampumaan uudelleen. Totesin että onhan sitä pihallakin nähtävää, ja istuin penkille juomaan hunajateetä. Itse asiassa hetki oli yksi kauneimmista koko keväänä. Sumu tiheni ja hälveni vuorotellen. Sumupilvet leijailevat hiekkakentän yllä, majakka tuli näkyviin ja hävisi. Vastarannan rakennukset hävisivät näkyvistä, ja vähitellen alkoivat näkyä jälleen. Ensin sumun seasta hohtivat esiin valkoiset talonseinät ja ääriviivat.
Illalla sää kirkastui. Leffakerhossa oli tarkoitus katsoa kokoperheen elokuvaa Karhuveljeni Koda, mutta teknisten ongelmien takia se muuttui Mr Beaniksi. Juha poistui heti ja nuorin viihtyi vähän aikaa pöytien alla napsimalla muilta pudonneita juustonaksuja (kun oli ensin syönyt omansa), mutta sitten lähdimme jatkamaan leikkiä pihalle.
Hotellilla tuntui vähän esimakua tulevasta kesästä, kun purjelaivoja ilmestyi satamaan, ja kylän raitilla näkyi paljon uusia kasvoja. Huomenna saareen on tulossa muutama koululuokkakin, ja hotelli on ihan täynnä, joten silloin varmaan vauhtia riittää. Näiden viimeisten päivien yllä leijuu haikea tunnelma. Kaikessa on jo lähdön tuntua.
Päivän sää oli vaihteleva. Aamulla oli aurinkoista ja iltapäivällä satoi. Pojat touhusivat aamupäivän pihalla. Molemmilla on yleensä kädessä keppejä, lasermiekkoja, joista tulee kuulemma vihreä säde.
Hotellilla kunnostetaan paria ulkorakennusta, ja jämälautoja poltetaan vanhalla ”kokkopaikalla”. Kävimme katselemassa tulta, ja leikimme keinujen luona. Pienin nauroi katketakseen kun onnistui potkaisemaan keinussa saappaat jalastaan ja heilutti villisti paljaita varpaitaan.
Kesken keinumisen pienin huomasi rupikonnan, joka oli ylittämässä hotellin pihaa. Kun olin ottamassa siitä kuvaa, se nosti peppunsa ylös ja jähmettyi liikkumattomaksi. Ihmettelin oliko sen tarkoitus näyttää uhkaavammalta ja suuremmalta oudossa asennossa. Katselimme konnaa hetken ja siirryimme sitten kauemmas, että se pääsi jatkamaan matkaansa. Seurasimme sen rauhallista menoa hiekkalaatikon takana olevan katajan alle.
Tulin tänään vasta ajatelleeksi, että itse asiassa kaikki ne valokuvat ja maalaukset, joissa on rupikonnia ja katulamput palamassa, kertovat syksystä. Tänä keväänä ei ole näkynyt konnia katuvalojen alla, koska illat ovat valoisampia, ja katuvalot palavat käsittääkseni viikolla kymmeneen ja viikonloppuna kahteentoista, eli tähän aikaan vuodesta niitä ei juuri tarvita.
Lounasaikaan pienin ei olisi halunnut ollenkaan tulla syömään. Keskimmäinen keksi houkutella kertomalla, ettei tarjolla suinkaan ole lihakeittoa vaan matokeittoa ja etanoita. Heti alkoi kiinnostaa! Äidinkin pitäisi useammin vain tietää mistä narusta vetää.
Soitin iltapäivällä kaupalle, kun hoksasin juuri ennen sulkemisaikaa että tarvitsen pattereita. Aika joustavaa kaupantekoa: Kauppias lupasi auliisti lisätä ostoksen ostosvihkoomme ja kiikuttaa patterit kaupan ulkopuolelle kauppakassiimme, jonka Juha oli jättänyt siihen lähtiessään kuvaamaan kirjokerttua. Yritin itsekin käydä viiden aikaan katsomassa lintua, mutta se oli pujahtanut katajan alle sateensuojaan, eikä suostunut näyttäytymään.
Kuuntelin lasten juttuja illalla. Isoin kertoili pienimmälle pitkästi siitä miten oli omasta mielestään juuri tämän ikäisenä leikkinyt usein leikkiä nimeltä Fiu Fau Lasermiekka. Leikki kuulosti monimutkaiselta ja hauskalta. Tuntui hassulta kuunnella siitä, kun en ole ollenkaan ollut tietoinen leikistä. Lapset juttelivat keskenään siitä, kuka saa komentaa heitä. Käsitykset erosivat hiukan. Keskimmäinen kertoi varmana tietona, että äidit vaan saa määrätä lapsia, kun ne on synnyttäneet ne. Isoin epäili, että ehkä isilläkin saattaisi olla jonkinlaista sananvaltaa.
Iltasadun aikaan tytöltä irtosi maitohammas ylhäältä. Aukko näyttää aika kivalta.
Päivän hurjimmat sydämentykytykset aiheutti taas nuorimmainen lounasaikaan. Tiskipöydällä oli Juhan synttäreiden kunniaksi kertakäyttöiset kuohuviinilasit, joista joimme lasilliset ennen ukin ja mummun lähtöä. Keskimmäinen poika keksi juoda kuohuviinilasista vettä lounasjuomaksi, ja nuorin vaati tietenkin samaa. Molemmat vitsailivat juovansa viiniä. Hetken kuluttua näin toisen lasin säröillä ja muutama muovisuikale puuttui. Hämmästyneeseen kysymykseeni siitä missä puuttuvat muovipalat ovat nuorin vastasi polleasti: täällä ja taputteli vatsaansa. Soitimme lääkäripalveluun ja konsultoimme tuttua lääkäriä ja sairaanhoitajaa ja yleinen käsitys on, että eiköhän se muovikin läpi mene, jos pääsee vatsalaukkuun asti. Pari päivää pitää seurata ja sitten vasta huolestua jos tulee vatsakipuja. Huh! Pidin itselleni puhuttelun ja päätin kiristää valvontaa, että saan lapsen hengissä aikuiseksi.
