KUULIN ALLIEN LAULAVAN ‚Äď Kev√§it√§ ja syksyj√§ lintusaaressa

Ensimmäistä kertaa katsoin kartasta Utön saarta kahdeksan vuotta sitten. Saavuin saareen yhteysalus Eivorilla aamuyöllä kovassa myrskyssä ja ilmassa oli melkein vaaran tuntua. Sen jälkeen olen ollut Utön saaressa liki vuoden, etupäässä syksyisin ja keväisin, mutta myös talvella ja kesällä. Keväiden ja syksyjen muistot sekoittuvat ja niistä nousee esiin erilaisia puolia: väkeviä, tuulisia, värikkäitä ja hiljaisia hetkiä.

 

On kiinnostavaa retkeillä samalla alueella vuodesta toiseen. Tietyistä paikoista tulee tärkeitä. Jos tutussa puussa on nähnyt helmi- tai sarvipöllön, sen muistaa siitä ohi kulkiessaan. Sama polku on joinain talvina luminen, alkukesällä punalehdokkien koristama, ja joskus se on harmaanruskea ja tuoksuu mudalle. Samat kivet ovat ilta-auringossa kultaisia, talvella sinisen jäisiä ja sateessa hohtavan, höyryävän värikkäitä.

 

Luonnon vaivihkaisia muutoksia on yleensä vaikea huomata. Saaressa tuntuu joskus siltä kuin muutoksesta saisi hetkeksi kiinni. Olen kokenut miten kaikki ympärillä virtaa: linnut, meri, jää, pilvet, ihmiset, ja olen aitiopaikalla seuraamassa tapahtumia.

 

Syksy on Utössä erityisen hienoa aikaa. Valo vähenee, maisema pelkistyy ja rauhoittuu. Usein tuulee. Joinain päivinä tuulee niin, että meri ja taivas, kaikki ympärillä tuntuu liikkuvan, ja vain kalliot pitävät maisemaa paikallaan. Lämpimät, tyynet päivät tuntuvat syksyisin lahjalta.

 

Linnut pysähtyvät sateisina päivinä saareen lepäilemään ja tankkaamaan lisää ravintoa. On liikuttavaa katsella miten pienet muutaman gramman painoiset höyhenpallot syötyään lähtevät puskemaan hämärälle merelle. Myöhäissyksyn voima herättää kunnioitusta. Kaikki hiljenee talven lähestyessä ja syksyyn ja tulossa olevaan talveen liittyy myös salaisuuden tuntua.

 

Maalauksissani on yleensä jotain elävää mukana. Eläimet ovat eräänlaisia kanssamatkustajia elämän matkalla, ja samaistun niihin paremmin kuin maiseman ikiaikaisuuteen.

 

Saaressa mittasuhteet tuntuvat välillä hassuilta: miten jättiläismäinen pilvi ylittää saaren tai miten tähdet, kuu ja linnunrata heijastuvat mereen laiturin ympärillä. Tai miten kymmenentuhatta haahkaa ui keväällä jäälauttojen keskellä. Kurt Vonnegutin kirjassa Siniparta taidemaalari maalaa hillittömän, kohtuuttoman, suuruista maalausta maailmansodasta ja sen lukemattomista sotilaista. Olen miettinyt miltä tuntuisi maalata samalla lailla kymmenentuhatta haahkaa ja sata jäälauttaa samaan maalaukseen. Saisiko sillä lailla vangituksi kevään huumaavan tilan tunnun? Tai miltä näyttäisi maalattuna tuhat meduusaa rantavedessä?

 

Olen pitänyt Akvartissa kaksi näyttelyä. Ensimmäinen käsitteli kaupunkiluontoa ja toinen pöllöjä. Tämä on hyvä päätös sarjalle. Tähän kiteytyy paljon siitä, mitä olen viime vuosina maalatessani miettinyt. Vesivärit tuntuvat sopivan hyvin kuvaamaan hauraita, läpikuultavia päiviä, kehon läpi puhaltavaa tuulta, satoja pieniä kiivaasti sykkiviä sydämiä, vuosien kerroksia muistoissa.

Yläkerran maalauksia:

IMG_4758IMG_4757IMG_4759IMG_4760IMG_4761IMG_4762IMG_4763 IMG_4817IMG_4816 IMG_4765IMG_4810IMG_4811IMG_4813 IMG_4799IMG_4804IMG_4815 Allien aikaan I, Minna Pyykkö 2015_IMG_4593IMG_4797Enskärin sarvipöllöt, Minna Pyykkö 2015_IMG_4580

Alakerran maalauksia:

Meren äärellä sarjaa:

 

 

IMG_4766IMG_4769IMG_4771IMG_4772

Meduusameret:

 

IMG_4823IMG_4821IMG_4584IMG_4612 IMG_4774